torstai 30. joulukuuta 2010

Kauniita aikomuksia

Koska huomenna olen wlan-verkon kantamattomissa suoritan pakollisen ensi vuoden lupaukset-postauksen jo tänään. En muista että koskaan olisin tehnyt mitään todellisia uuden vuoden lupauksia, ehkä enemmänkin alustavia suunnitelmia tulevalle vuodelle. Näin ollen olen kukaan ei ole voinut syyttää pitämättömistä lupauksista, sangen kätevää.  Noh, sairaslomallahan ei ole muuta kuin aikaa, ja ihminen ei pysty määräänsä enempää katsomaan edes Tunteita ja tuoksuja joten tässä seuraavassa aikomukseni vuodelle 2011, joiden mahdollisesta toteutumattomuudesta en sitten kanna minkäänlaista vastuuta. Nih.

Aioin yrittää pudottaa vielä noin 5 kiloa painoa todellisesta painostani. Todellisen painon lasken olemaan n 2,5 kiloa vähemmän kuin nyt, kun kaiken maailman turvotukset ja muut painaa päälle. Eli reipas seitsemän kilon urakka olisi edessä. Ja mitens sitten näihin kuuma kissa-mittoihin pääsen? No tietysti salia-salia-salia. Vähän navan heiluttelua ja vedessä juoksentelua. Toimiva kaava. Ja sitten jos oikeasti oppisi syömään vähemmän. Olen tullut siihen tulokseen, että en loppujen lopuksia syö kovinkaan vääriä ruokia, mutta vääriä määriä.

Aion yrittää keskittyä sosiaaliseen elämään enemmän. Syksyllä muuttuneet työkuviot on mukavasti lisänneet duuniläppärin avaamisia iltaisin omalla sohvalla ja juuri ennen nukahtamista tapahtuvia "voi vattu, se(kin) asia pitäisi vielä hoitaa"-hetkiä. Ja se ei ole kivaa. Kun työt painaa päälle, jää myös treffit kavereiden kanssa ja muut menemiset menemättä. Ja se vasta ei olekaan kivaa. Kävin, öö, vissiin kahdella keikalla koko vuonna 2010. Edellisenä vuonna taisin käydä n 25 keikalla. Huomaako kukaan eroa?
Ja ei, en voi syyttää Keittiömestaria siitä että iltajuoksuni olisivat vähentyneet. Sehän leikkii muutenkin mielummin kissojensa kanssa (maistan tässä sopassa hieman katkeruutta?).
Eli vuosi 2011 alkakoon Tiketin sivujen selailulla, puhelimen pirinällä (siis kavereiden puhelimet tulee pirisemään, tai surisemaan jos ne on värinällä) ja harvoilla duuniläppärin avauksilla klo 16 jälkeen.

Jotenkin olisi sopivaa vielä aikoa jokin kolmas asia ensi vuodelle? En viitsisi kuitenkaan yrittää kurotella kuuta taivaalta, kun ainahan tuo vetää mielen happamaksi jos epäonnistuu aikomuksissaan. Mutta olen vapaa ehdotuksille, jos jollekin tulee mieleen jotain mitä voisin vuonna 2011 yrittää, heittäköön ajatuksensa kommenttilootaan.

Taidankin ottaa varaslähdön ensi vuodelle, painua salille ja sen jälkeen syömään ystävien kanssa. Mutta rajansa kaikelle, aion syödä myös mahdollisesti hyvin kermaisen jälkiruoan! (jää niinkuin tavoiteltavaa ensi vuodelle..)

*** Onnistunutta vuotta 2011 mussukoille ja mörökölleille! ***

tiistai 28. joulukuuta 2010

Kuolematon

Vaarini on sanonut joskus:
"Älä luota keneenkään joka vuotaa verta seitsemän päivää kuolematta"
Mitähän isoisä-vainaa sanoisi seitsemästä viikosta?

maanantai 27. joulukuuta 2010

Itsetutkintaa osa II

Vuosi sitten joulupäivänä tein selostuksen vuodesta 2009 meemin avulla. Ajattelin nyt aikani kuluksi päivittää tekstin koskemaan vuotta 2010. Vertailun vuoksi jätän edellisen vuoden vastaukset sulkuihin.

IHMISSUHTEET:

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
(Toivottavasti ainakin yhden, mutta uskoisin että olen saanut kaksi ystävää )
Tämän vuoden saldo taitaa olla yksi syventynyt kaverisuhde ja yksi poikaystävä.

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
(Vesijuossut, niin ja juossut maalla ilman että petoeläin tms pelote pakottaa poistumaan paikalta mahdollisimman nopeasti.)
Seurustellut aikuisten oikeasti, käynyt kylpylässä. Vesijuoksua muuten olen jatkanut menestyksellä.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
(Pah. PoikaPakteereja. Pois se minusta (katkera vanhapiika täällä hei!))
No mitenhän tuon nyt sitten sanoisi? :)


Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
(Juhannus ystävien kanssa mökillä oli jotenkin ihana, vieläkin muistelen lämmöllä. Apulannan keikka maaliskuussa, tai lähinnä se Tonin halaus keikan jälkeen (*punast*))
Lämmittää muuten vieläkin vanhaa bändärin sielua tuo Tonin lääppiminen.. No tietysti treffit ton yhden kanssa ja uusi asema töissä jää mieleen varmasti tästä vuodesta.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
(Ei ole moista tapahtanut. Hyvä)
En aikuisten oikeasti, vieläkään.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
(Runsaasti. Ulkomuodoltanikin (-17kg), ja sen ansiosta olen enemmän kotona kropassani ja pidän itsestäni huolta enemmän ts kampaan hiukset ja meikkaan tarvittaessa. Henkistä muutosta ehkä hiukan havaittavissa, ei kuitenkaan mitään mullistavaa) 
Tälle vuodelle ei ole niin paljoa tullut ulkoisia muutoksia kuin viime vuonna. Henkistä kasvua sen sijaan, mm vastuullisemman työn johdosta havaittavissa.


Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
(En ainakaan myönnä ;))
En ole edistynyt tässäkään asiassa.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
(En ole tänä vuonna, enkä muinakaan vuosina. Seurallinen eläin kun olen)
Enpä ole käynyt, muutenkin olen leffojen katsomisessa siirtynyt enemmän kotisohvalle. Harmi sinänsä, leffassa käynti on kuitenkin psykofyysinen kokemus.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
(Ei ole tullut otettua. Mutta olin mukana kun kaveri otti nännilävistyksen. Lasketaanko se?)
Voisinko jo aloittaa jonkun vastauksen muulla sanalla kuin ei? Ilmeisesti en..


TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
(Tapasin yhden miehen yhden projektin tiimoilta ja olen todennut olevani parempi ihminen kun ollaan tekemisissä. Harmillisesti ei mitään mannapuuroa ja mansikkaa hvaittavissa tässä suhteessa)
Projektit projektimiehen kanssa on muuten projektoitu loppuun, ja maksu saatu. Paras uusi tuttavuus voisi olla uusi työkaveri jonka kanssa synkkaa tosi hyvin.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
(Paras ystäväni n 2kk sitten)
Ei osunut syntymiä lähipiiriin tälle vuodelle.

Kuoliko kukaan läheisesi?
(Tavallaan (Don't ask))
Pieni osa omaa itseäni kuoli, onneksi kukaan (muu) ei ole mennyt kuolemaan.

Missä maissa kävit?
(Kyproksella ja Virossa)
Tänä vuonna matkailu uloittui vain Viroon.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta (2010) 2011, joka ei onnistunut vuonna (2009) 2010?
(No tietysti olisi hienoa saada ylennys joka tänä vuonna meni ohi)
Ylennys, done! Hyvä minä. Onnistunut raskaus voisi olla aika kova juttu.


Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta (2009) 2010?
(Hmm. No ainakin 27.10. jolloin paras ystäväni lisääntyi!)
Taitaa jäädä kaksi päivää muistiin: 1.11. ja 18.11. Elämä ja kuolema.

Vuoden suurin saavutuksesi?
(No painon putoaminen of course)
Ylennyksen saaminen, melko toimiva parisuhde

...ja suurin epäonnistuminen?
(No painonpudotustavoitteesta jääminen)
Edelleen laahaan jäljessä kilotavoitteesta, mutta en ole enää varma onko se suurin epäonnistuminen?

Kärsitkö vammoista?
(Jep, koko ajan. Oikea olkapää jos joku ei ole vielä oppinut ulkoa)
Lasketaanko henkiset traumat?

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
(No varmaan salikortti oli aika ratkaiseva)
Salikortin jatkot, niin ja muutamakin vaate kokoa 40-42! Ihkua!

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
(No yksi työkaveri ansaitsee kiitosta käyttäytymisellään kriisitilanteessa. Siinä on emännällä lehmän hermot!)
MLAV on toiminut terapeuttina enemmän kuin ystävältä voi vaatia!

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
(Allekirjoittaneen lisäksi ei tule heti ketään mieleen. Tai no yksi kundi voisi mun mielestä juosta suohon palaamatta koskaan sen jälkeen kun avasi leipäläpensä jälleen kerran (ystävällisesti arvosteli meikäläisen ulkomuotoa ihan kysymättä, eikä välttämättä ihan positiivisesti) )
Tänä vuonna en ole stressanut ulkonäöstä enää yhtään niin paljon. Keittiömestari aiheuttaa välillä vähän ahdistusta kun en oikein tiedä mitä se tahtoo.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
(Asumiseen ja hengissä pysymiseen meni varmasti eniten rahaa, mutta tänä vuonna varmasti kakkossijalle kiilasi kaikki urheiluun liittyvät asiat (salikortit, jumppavermeet jne) )
Vaatteeisiin on varmasti mennyt rahaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja olen alkanut ostamaan koruja itselleni. Tosin rihkamaa, mutten aiemmin ole sellaisiin turhuuksiin rahaa laittanut.

Mistä innostuit eniten?
(Salilla käynti on aiheuttanut tohkeilua varmasti eniten)
Saako sanoa Keittiömestarista?


Vuoden 2009 ihmiset:
(No se "projektimies", ystävän tuore poika, uusi työkaveri)
Saako sanoa Keittiömestari? MLAV

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
(Onnellisempi. Koen olevani parempi ihminen (ihan oikeesti, haiskoon vaan omakehu). Nyt surettaa vaivainen olkapää hetkellisesti)
Surullisempi, vaikka en haluaisi olla. Tuntuu vuoden takaiset murheet mitättömiltä tänään.

Rikkaampi vai köyhempi?
(Tasan taitaa tämä mennä)
Tasoissa mennään edelleen.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
(Salaattia olisi voinut syödä enemmän :D Ja olisihan se ollut kiva jos olisi saman ihmisen kanssa voinut käydä useammallakuin 2 treffeillä)
Treffailu, done! Enemmän aerobista harjoittelua :)

...entä vähemmän?
(Turhautumista ollut turhan paljon. Ja turhaa mässäilyä)
Syömistä olisi voinut olla vähemmän...

Miten aiot viettää joulun?
(Joulu vähän meni jo, töitä tehden ja porukoilla notkuen tämäkin pyhä meni)
No joulu meni taaskin jo. Nyt edellisvuoteen lisänä oli aattona Keittiömestari. Muuten joulu on mennyt as always.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
(Mitään yksittäistä hetkeä en unettomina öinä vatvo, mutta onhan niitä muutamia joista klassisesti jälkeen päin ajattelee että "olis pitänyt sanoa niin ja näin")
Jos menneeseen meneminen on mahdollista, silloin myös elämänsäilyminen lienee mahdollista?

Rakastuitko vuonna (2009) 2010?
(En, kevyesti ihastuin)
Rakastuin.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
(No hittolainen, en yhtään)
Kaksi. Hittolainen.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
(Greyn anatomia (tyttöroskaa, mutta niin viihdyttävää sellaista))
Edelleen Greyn anatomia. Niin joo, ja Sali! se oli ihan paras! Näin kaikki jaksot.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
(En vihaa. Saatan sortua hetkelliseen halveksuntaan mutta olen liian laiska vihatakseni ketään. Vie turhaan energiaa)
Edelleen viha tuntuu aika voimakkaalta reaktiolta.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
(Kesälomalla luin Törkytehtaan. Yllätti positiivisesti. Toisaalta Mötiköillä on aina paikka mun sydämessä teiniangstivuosien peruina)
Paras? Hmm. No Liimatan ja Hynysen kirjeenvaihto "Rillipää ja Läski" oli ainakin viihdyttävä.

...entä musiikillinen löytö?
(Hmm. Tänä vuonna.. Taisin löytää Green Dayn uudelleen)
Green Day? What?

Mitä halusit ja sait?
(Pienempiä numeroita vaa'an näyttöön)
Saako sanoa Keittiömestarin?

Mitä halusit, muttet saanut?
(Vielä pienempiä numeroita vaa'an näyttöön (ylläri) ja ylennystä)
Painonpudotus näyttää olevan yhä vaiheessa.

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
(Keskittymisjänne on sama kuin adhd oravalla, joten alusta loppuun nähdyt elokuvat on aika vähissä. Mutta Haarautivan Rakkauden Talo viihdytti)
Tänä vuonna onkin sitten katsottu leffoja edellisten vuosien edestä. Näin vasta tänä vuonna Casino Royalen, joten valitaan se (uuh Daniel...)

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
(Söin jäätelöä perheen kanssa, ja jännitin seuraavana päivänä olevia treffejä (suotta))
Kävin ultrassa ja itkin.

MUUTA:

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
(Yhtä säälittävää!)
Triplasin, kolmea...

Oletko joutunut tappeluun?
(Alkuvuodesta otin yhteen yhden ihmisen kanssa oikein huolella, mutta jätettiin asia kuitenkin verbaaliselle tasolla)
Edelleen pyrin välttelemään tappeluita, verbaalisen ja fyysien ylivoimaisuuteni kanssa...

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
(Jos ei ylinopeutta ja väärin pysköintiä lasketa, niin enpä ole tainnut luvattomilla teillä pahemmin olla)
Edelleen tunnustan samat synnit kuin viime vuonna.

Oletko juonut "perseitä"?
(Kerran. Vahingossa. Ilmainen viina on aina vaarallista)
En ole.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?
(Muutamia suusta päässeitä sammakoita olen vähän katunut, mutta mitään muuta en myönnä (itsepetos on paras petos))
Katuminen ei kannata koskaan. Välillä tietysti tehdyt ratkaisut vituttaa, mutta se nyt vaan on elämää.


Jos joku tämän jaksoi lukea loppuun, tarttukoon onkeen ja tehköön oma tutkintansa ja tulkintansa vuodesta 2010!

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Mr Darcy!

Mistä on onnistunut Tapaninpäivä tehty? Aamupalasta vanhempien luona, lautapelistä perheen kesken odottaen että Ylpeys ja Ennakoluulo alkaa! Kömmin kyllä jo takaisin omaan kotiin katsomaan tätä  5 tunnin tv-maratonia. Koska osaan kyseisestä sarjasta dialogin noin 87 prosenttisesti ulkoa, voin touhuilla tässä samalla jotain muuta. Mutta se on tarkkaan harkittava, mikä se "jotain muuta" voi olla, ettei asioiden tärkeysjärjestys kärsi.

Joten sarjan hengessä lyön itse itseäni valkoisella hansikkaalla haastan itseni vastaamaan "numerohaasteeseen"

10 asiaa joita vihaan yli kaiken:
silmätippoja, sukkahousuja, maidon juomista, epätietoisuutta, epämääräisyyttä, epäjärjestystä, auton ikkunan skarapausta, kenkään mennyttä lunta, hidasta nettiä, imurointia.

9 luonteelleni ominaista asiaa:
huumorintaju, kyynisyys, uskollisuus, stressaaminen, pitkäjänteisyys, ailahtelevaisuus, pitkävihaisuus, hyvämuistisuus (onko luonteenpiirre?), luotettavuus.

8 tapaa valloittaa minut:
pitää kuunnella keskeyttämättä, pitää ymmärtää kuulemansa, pitää harrastaa huonoa huumoria, pitää osata lukea mun ajatuksia (koska mä en aina ihan osaa lukea itseänikään), pitää lahjoa mut materialla (kaikki näin ajattelee, mutta mä sanon sen vaan ääneen), pitää ymmärtää mun kohellusta, pitää hallita mun kohellusta, pitää antaa mun olla.

7 asiaa joita toivon/haluan:
lumisateen loppuminen, hormonitaspainon löytyminen, selkäkivun loppuminen, rahaa, lomaa, Keittiömestarin tohon viereen, 10 kiloa painosta pois.

6 asiaa jotka teen herätessäni:
avaan silmät, mietin mikä päivä on, harkitsen päiväunia, venyttelen, ähisen, rapsuttelen mahaani.

5 ihmistä, jotka tietävät eniten murheistani:
äippä, sisko, MLAV, Keittiömestari, ystävä

4 asiaa joista olen riippuvainen:
kahvi, telkkari, vaaka, kuntosali

3 kauneinta asiaa joita minulle on sanottu:
"siedät tyhmiä kysymyksiä", "sä oot niin älykäs", "sulla on treenatun näköinen selkä"

2 asiaa jotka pelottaa:
hissit, väärintoimivat elimet

1 tunnustus:
kosin (selvinpäin) Keittiömestaria kesällä, se antoi rukkaset.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Johan pomppas, kahdella tapaa

Pomppaus nro 1:
Okei, kyllähän mä tiesin olleeni kilti, mutta silti... Onneks se Keittiömestari ei ostanut joululahjaa, eihän se olis mahtunut mihinkään! Oltiin sovittu perheen kanssa että jotain pientä vaan hankitaan, mutta tulin kahden täyden kassin kanssa aattoiilan vietosta. Paketista kuoriutui kaikkia ihania tyttöhömpötyksiä mitä olin kaupassa kuolannut mutten kehdannut ostaa ja sitten tietysti suklaata ja vielä vaikka mitä muuta, kaivattuja Aino Aallon juomalaseja ja muuta ihanaa.

Pomppaus nro 2:
Eilinen meni mukavasti vanhempien luona, syötiin höpöteltiin ja pelailtiin yhteen asti, jolloin allekirjoittanut meinasi repiä leukansa haukotellessaan joten sitten kiireen vilkkaa kotia. Tänään sitten Keititömestari tuli herättämään joskus ennen kymmentä, pyysi kyytiä kotiinsa. Olin hiukan että mitä hittoa, mutta jos toinen pyytää ni pakkohan se oli lähteä viemään. Olin niin unenpöpperössä ja hämilläni ettei matkalla (n 20min) vaihdettu sanaakaan.
Kun päästiin pihaan, kääntyi Keittiömestari muhun päin ja aloitti:

"tää ei johdu susta mutta.. (tässä kohtaa ei muuten enää sitten yhtään unihiekka painanut silmään!) mä haluaisin oikeasti olla vaan kissojen kanssa"
Mä: "ääööä.."
KM: " tiedän että olis pitänyt sanoo jo aiemmin"
Mä: " ääööää.. (nyt jo hiukan paniikinomaisella kurkkuäänellä) siis niinkuin nyt vai loppuelämäs?"
KM: " siis mä haluan viettää tän joulun yksin kissojen kanssa"
Mä: "ah, niin no olisit sanonut, mutta kuule soittele sitten kun oot viettänyt joulus" 
[Punainen henkilöauto kurvaa pois pihalta.]

Joo, olisihan tuon voinut hoitaa tyylikkäämmin, mutta justiinsa en vaan jaksanut. Se sitten päätti valita kissat. Tää oli(si) ollut meidän eka yhteinen joulu. Anteeks nyt vaan, mutta v*ttu ne kissat mistään joulusta mitään tiedä, yks koomainen päivä muiden joukossa.

... Ratiritiralla, tuli talvi halla...

torstai 23. joulukuuta 2010

Haa!

Toivoa on! ei kissojen, mutta mun painon suhteen.
Tänä aamuna paino oli tullut alaspäin jo 1,9kiloa, eilen illalla onneksi siis vain megalomaaninen turvotus meneillään. Juhlin tätä tietoa syömällä miljoona torttua, pullaa, suklaata ja 3 lautasellista riisipuuroa. Kyllä se paino sieltä saadaan uuteen nousuun! :)
Haen sen yhden jäärän joka ei luovu kissoistaan huomen aamulla tänne päin viettämään joulua. Näin ollen en taida postailla ainakaan huomenna joten:

Rauhallista/ Iloista/ Hyvää/ Lahjarikasta/ Muuten vaan onnistunutta 
(valitse mieleisesi vaihtoehto)
Joulua kaikille!

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Jösses

Ensin painoi farkut, vaihdoin verkkareihin. Verkkaritkin kiristi. Kävin äsken vaa'alla; en ole vuonna 2010 painanut näin paljoa, ja taitaa mennä keväälle -09 kun oon paukutellut tällaisia lukemia. Shit.
Okei, olin justiinsa syönyt iltapalan, ja tänään töissä oli jouluruoka mitä piti santsata vaikken jouluruista tykkääkään. Ja kuulemma tuo antilooppi mitä popsin turvottaa jotain. Mutta silti. Nyt alkoi tiukka linja!

Mirristä asiaa

Mainittakoon heti alkuun, että olen itse selvästi koiraihminen, kissat on outoja.

Keittiömestarillahan siis on kaksi kissaa, kuten tiedossa on. Meikäläinen on hyvin allerginen niille, kuten tiedossa on. Älykkäin lukijani (okei, kaikki te ootte älykkäitä, toiset ehkä vaan vähän kauniinpia? ;) )varmasti huomaa ongelman kuviossa?
Keittiömestarilla nousee vuodenvaihteessa vuokra, ja siinä kohti hinta asunnosta alkaa olemaan jo naurettava, kun toistaiseksi se vielä on ollut vain pöyristyttävä. No tässä on sitten vilauteltu mahdollisuutta lyödä hynttyitä yhteen, mutta kun on ne kissat.. Kattiparat on elämää arvokkaampia (ja selvästi meikääkin rakkaampia, toim huom.) ja tässä on sitten pidemään kaavan kautta mietitty mahdollisuuksia. Terveyteni nyt vain sanelee sen, että meikän kanssa ei saman katon alle mahdu useampia mirrejä! Keittiömestari alkaa pikkuhiljaa tulla (itsekin) siihen tulokseen, että kissoista olisi syytä päästä eroon, mikäli halajaa yhteiseloa allekirjoittaneen kanssa harrastaa.

Vanhempi kissoista on aikanaan otettu naapurilta jolla ei sitten ollutkaan hinkua kissaa pitää, ja nuorempi on jo suoraan haettu eläinsuojeluyhdistykseltä. Kun kummatkin on "pelastettuja" ymmärrän kyllä että kynnys luopua kissoita on vielä ehkä hiukan korkeampi. Enkä millään tavoin vähättele niitä katteja, varmasti ovat rkkaita ja ymmärrän että ansaitsevat arvoisensa kodin.
Nyt on sitten viidakkorumpu laulanut ja tornihuhu kulkenut tuttavapiirissä ympäriinsä, josko joku huolisi kaksi kissaa. Keittiömestari haluaa ne samaan paikkaan, koska ne on jo pitkään olleet kimpassa ja muutoksessa saisivat ehkä toisistaan turvaa. Tämän ymmärrän todella hyvin.

Tuttavapiirissä on perhe, joilla on muutaman hevosen talli ja asuttavat vanhaa omakotitaloa poissa kaupungin sykkeestä. He olisivat kissat ottaneet ns työkissoiksi, olisivat saaneet asua tallissa ja hoidella hiiriä hengiltä. Sisäänkin olisivat kuitenkin päässeet. No, Keittiömestari ilmoitti sitten että ei käy. Ilmeisesti eivät opi kissatkaan uusia temppuja jos ei opi vanhat koiratkaan, ja Mestari pelkäsi mirrien nälkiintymistä jos eivät opi metsästämään. Mitähän kohtaa siitä, että kissat pääsisivät sisään ei Keittiömestari ymmärtänyt? Kai siellä nyt olisi sitten tarpeen niin vaatiessa ollut evästäkin tarjolla?
No ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Siskon työkaveri joutui lopettamaan toisen kissoistaan kesällä ja oli ilmaissut kiinnostuksensa näitä kahta sankaria kohtaan. Tiedän että kyseinen henkilö on lellinyt nykyistä ja edesmennyttä kissaansa koko palkkansa edestä, ja varmasti nämä tarjolla olevat kissat pääsisivät ansaitsemaansa kotiin. Mutta ei, koska uusi emäntäehdokas asuu kerrostalossa. Niin muuten asuu Keittiömestarikin tällä hetkellä. Ja toinen kissa pelkää olla ulkona muutenkin,ja on elämänsä asunut kerrostalossa. Toinen ulkoilee valjaissa, ei sekään varsinaisesti ole saanut vapaana kulkea.
Mutta kun Herra mestari on sitä mieltä että mirrit on ihan masentuneita kun joutuvat asumaan kerrostalossa.
Voi jummivipi! Maailma on syrjällään sisäkissoja, ja tiedän vain yhden masennuslääkkeitä syövän kissan (se jouti sisäkissaksi vietettyään ensin 5 vuotta pihaelämää).  Taitaa kuitenkin olla niin, että Keittiömestari on itse masentunut kun joutuu elämään kerrostalossa enkä mä halua muuttaa minnekkään hevonkuuseen nykyisiltä nurkilta (ainakaan vielä).

Huomaako kukaan muu tässä ongelmaa? Ei kelpaa sisätilat, ei kelpaa ulkotilat. Edelleenkään en kiistä etteikö kissoista luopuminen olisi vaikeaa, mutta tuntuu ettei se yks ole edes valmis oikeasti harkitsemaan eri vaihtoehtoja vaan tyrmää ne suoriltaan.
Toisaalta nythän se nauttii, taas, marttyyrin roolistaan: joutuu maksamaan järkkyä vuokraa kun ei voi (suostu) luopua kissoistaan suden suuhun. Vittu mikä kaikkien janoisten sankari! Eipä tuo taida oikeasti edes haluta muuttaa meikän kanssa yksiin?

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Tuleva lottomiljonääri

Ei osunut seitsemän numeroa eilenkään kohdilleen, vaikka latasin oman vakiorivini ja annoin koneen vielä arpoa toisen rivin varmuuden vuoksi. No joku toinen kerta sitten. Ärsyttävää muuten tuo, että on kehittänyt itselleen jonkun vakiorivin lottoon. Aina kun laittaa lappua sisään, on pakko sisällyttää sitten se vakioviritelmä kanssa. Koska jos ei laita, niin no, kaikkihan arvaa sitten miten siinä käy.

Nyt kaikki ikuisella laihdutuskuurilla olijat; katselkaas tänne päin, oon keksinyt loistavan keinon laihduttaa! Tälleen maitovammaisena (on sekä maitoproteiini allergia että laktoosi-intoleranssi) suosittelen vetämään noin 0,75 litraa tavallista jäätelö vuorokaudessa (sen 0,25litraa voi tarjota kaverille ettei näytä ihan niin ahneelta..). Laktoosi tekee sen, että turpoaa niin ettei yksinkertaisesti voi syödä mitään. Maitoproteiini tekee allekirjoittaneelle sen, että iho kutiaa suunnattomasti. Näin ollen yöt ja päivät menee koko ajan pienessä staattisessa liikkeessä kun jotain paikkaa rapsuttaa. Sitten tietysti iltaisin ja aamuisin se rasvausrumba. Ja hetkittäin kutina äityy öisin niin, että on pakko nousta vain yksinkertaisesti kävelemään ympyrää ettei tule hulluksi. Kaikki tämä vain jäätelölitran hinnalla!

Mitäs muuta tässä on puuhailtu? No oon tehtaillut raskaustestejä, ja parkunut sen positiivisuutta. Tilanne alkaa olla jo sangen absurdi. Kun Keittiömestarin kanssa todettiin, että lapsi olisi tervetullut lisä meille, en viime viikolla ole muuta tehnyt kuin toivonut negatiivista raskaustestiä ja toivonut kuukautisia ilmestyväksi. Mutta muuten alkaa mielenterveys asian tiimoilta palailemaan, vielä kun saisi tuon kropan nytkähtämään normaalielämään. Tuntuu että tässä on mennyt jo iäisyys, vaikka oikeasti aikaa on kulunut tänään vasta tasan 1 kuukausi tapahtuneesta. Elämä voittaa.

Pitkin hampain suostuin siihen ettei osteta lahjoja Keittiömestarin kanssa. Tai siis jotenkin koin etten aikuisena ihmisenä voi mennä vaatimaan toiselta lahjaa itselleni. Vai voinko? Voihan? Sanokaa joku että voin?

tiistai 14. joulukuuta 2010

"Ooh" ja sen ärsyttävyys

Yritän tässä nyt jotain mokeltaa aikani kuluksi, alkoi pikkuhiljaa kyrsimään tuo ahdistuksella ja tuskalla ladattu postaus. Pitää saada jotain piristettä kehiin, ei tää elämä niin vakava paikka ole (aina). Tänään on ollut ihan hyvä päivä, tai siis ei ainakaan niin vihainen ja vääryydellä täytetty kuin muutama edellinen.
Edelleen silti vatuttaa sangen rankasti kropan oireilu, mutta minkäs teet, aikansa kutakin.

Käytiin Keittiömestarin kanssa ollaan käyty keskustelua joululahjahankinnoista, ja siitä ostetaanko me toisillemme lahjoja. Tai eihän me mitään osteta, vaan vinkataan Joulupukille ja se sitten tarpeen mukaan toimittaa lahjat. No eniveis, Keittiömestari kysyi joksus reilu viikko sitten ensimmäisen kerran jotenkin silleen että "eihän me osteta lahjoja toisillemme" johon totesin että vielä en ole mitään hankkinut ja mulle käy miten vaan sovitaan. Samaan hengenvetoon totesin että mun äiti haluaa Keittiömestarille kuitenkin jotain ostaa, että paree olis sanoa mitä haluaa ennen kuin mutsi pääsee kaupassa irti ja sitähän ei pitele sitten kukaan. No äitiä on ohjeistettu sopivasta ja innostavasta lahjasta, ja äiti on tainnut vinkata Korvatuntuturin Äijää.
Eilen sitten palattiin tähän keskusteluun siitä, ostetaanko me toisillemme lahjat. Ja tää sankari sitten tekstasi mulle (se on influenssassa, sialla tai ilman, ja oon antanut porttikiellon mun luo) että " ihan miten sovitaan, mutta mulle riittää että oot olemassa, siinä on joululahjaa kerrakseen". 
Nauroin tuota viestiä tänään töissä, ja sain sen kahdeksan akan kuoron huokaisemaan synkronoidusti "oooh". Se oli kuulemma niiiiiin romanttista ja ihanaa ettei mitään tolkkua. Kävin iltakahvilla ystävän kanssa, joka on mies, ja kerroin sitten taas naurua pidätellen että työkaverit alkoi huokailemaan rivissä kun tää yks sankari laukoo latteuksiaan. Ja mitä tämä mun kaverini sitten sanoo? "Ooh!".

Siis eikö kukaan muu näe, että se aivan täysin laskelmoidusti odottaen juuri tuota Ooh-reaktiota kuvittelee uivansa pois: A) taloudellisesta rasitteesta (mä en oo mikään halpa lahjottava) B) täydellisen lahjan etsimisestä (mä en oo mikään helppo lahjottava). Argh! Mun tekis niin mieli justiinsa ilmoittaa sille että oon ostanut sille lahjan. Näin ollen sen olis pakko hankkia mulle jotain?! Tässä on nyt vaan se ongelma, että tavallaan olisin hyvin tyytis jos mun ei sen lahjaa tarttis miettiä, se ei oo mitenkään helppo tehtävä. Mutta hiukan ärsyttää että se veti tähän lahja-keskusteluun tuollaisen lässynlässyn-kortin!

perjantai 10. joulukuuta 2010

Paha olo

Toim. huom. älä lue postausta jos haet positiivisia fiiliksiä tai tolkun tekstiä muuten vaan!

Tänään on perjantai jos joku huolimaton ei sitä vielä ole huomannut. Tänään oli myös työpaikan epäviralliset pikkujoulut, lähdettiin omakustanteisesti omalla porukalla töiden jälkeen keilaamaan ja syömään.
Olin muuten itse kehittelemässä ohjelmaa ja puolsin keilausta. En ole lajia kovin montaa kertaa kokeillut, mutta se on ollut aina hauskaa. Tänään en vaan keilannut. Istuin porukan jatkona ja jutustelin köykäisesti niitä näitä mutta varsinainen keilausakti tuntui ylitsepääsemättömältä. Enkä osaa sanoa miksi. Olkapäät toimii (vuosi sitten tähän aikaanhan bursiitti riivasi vimmatusti) enkä muutenkaan tuntenut itseäni kipeäksi. Työkavereille kyllä sujuvasti syötin pajunköyttä ja valittelin olkia, kun en keksinyt muutakaan selitystä ja se upposi kuin lämmin veitsi voihin. Tunsin itseni vaan todella voimattomaksi, ja ajatuskin keilauksesta aiheutti fiiliksen että tulen lyyhistymään siihen paikkaan keilapallon voimasta.

Normaali ihminen olisi varmasti lähtenyt kotiin, mutta lähdin kuitenkin porukan jatkona syömään. Ja haluan muistuttaa lukijoita että vaikka koin jonkinasteisen nääntymisen keilapaikassa, juoruilin ja naitin (etsin sinkulle työkaverille miestä) kuin vettä vaan. Enkä edes feikannut. Syömässä oli lystiä, naureskeltiin paljon ja pyyhittiin kikautuskyyneliä silmäkulmasta (ja vedin muuten BananaSplitin jälkkäriksi, nih!). Osa porukasta lähti miesmetsälle ja yöelämään, loput meistä suunnisti kotiin. Koska olin autolla liikenteessä (aamulla jo päätin että tästä tulee selvä retki) nakkasin työkaverin kotiinsa ja ajelin omaani. Nopea puhelu Keittiömestarin kanssa ja pikapalaveri äidin kanssa joululahjoista matkalla.

Kotona oli vuorossa rojahtaminen sohvalle kera hysteerisen itkun jonka kesto noin puolitoista tuntia. Äsken pääsin työllä ja tuskalla suihkuun, nyt alkaa kroppa palautumaan itkusta ja muutenkin jollain tavalla älli palailemaan korvien väliin (jos se siellä koskaan on ollutkaan). Äh.

Okei, tämän viikon yöunet on olleet pätkittäisiä ja olen joutunut soittelemaan päivytykseen. Jotenkin kroppa ei osaa päästää irti raskaudesta, hormonitasot laskee kuulemma hitaahkosti (mitä h*lvettiä sekin sitten käytännössä tarkoittaa) ja kaiken lisäksi ilmassa leijuu tulehduksen mahdollisuus. Oireilu kaikkinensa tulee ja menee, välillä on jotain enemmän ja seuraavassa hetkessä ei. Ilmeisesti ei mitään hälyttävää kuitenkaan (vielä) ja ohjeet on seurailla oireita jos ne muuttuu tai vahvistuu, sitten hakeutuminen jo ihan fyysisesti päivystykseen.
Onko mitään ärsyttävämpää kuin yrittää olla objektiivinen kun on omasta kropasta kyse? En onnistu ainakaan täällä. Mieli on marjapuuroa jo muutenkin, ja välillä valun selvään hysteriaan kun kyttään jokaista pierua kuin maailmanloppua.

Voisko tää kiirastuli jo loppua? Välillä menee päivä/kaksi sangen mukavasti enkä jaksa murehtia tai miettiä asioita pakollisia enempää. Sitten on päiviä, niinkuin tänään, jolloin tuntuu että aivot on kokenut yliannostuksen. En varsinaisesti mieti raskautta/keskenmenoa tietoisesti, mutta tunnen kun alitajunta jyllää koko ajan. Yritin puhua Keittiömestarille ääneen, ajattelin että alitajunta tokeentuisi jos saisin tuotettua jotain ulos, mutta ei ole sanoja. Tunnetilat seilaa edelleen välillä suru-masennus-yllätys-toivo-pelko-pakokauhu mutta en pysty erittelemään miksi olen surullinen, masentunut, yllättynyt, toiveikas jne.
Keittiömestari painaa hulluna ylitöitä parisuhteen eteen ja yrittää ottaa vastaan iskuja ja pehmentää pudotusta minkä ehtii, mutta ei sekään raukka ajatuksia osaa lukea. Kun tuntuu ettei niitä ajatuksia ole edes!

Tietysti lähestyvä joulu ei yhtään helpota oloa, tuntuu näin ateistinakin, että jouluun on muutenkin ladattu jo sellainen tunnepatteristo ettei paremmasta väliä. Sangen kypsää hoitaa pahaa oloa alkoholilla, mutta taidan juoda oluen. Jälleen uusi ilta maata sängyssä ja odottaa unta samalla kytäten tuntemuksia.
Ja voisko joku kertoa mistä hitosta tämä Jenni Vartiaisen biisi oikein kertoo? Itken joka kerta kun kuulen sen. Onneksi kuuntelen töissä, kotona ja autossa radio Rockia ja tuo ei kantaudu korviini kovinkaan usein. Jostain se kuitenkin aina tasaisin väliajoin tunkeutuu tärykalvoilleni.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Äippä-yliannostus

Lähdetään siitä, että mulla on ihana äiti. Sen voi pyytää hakemaan sut baarista tai sairaalasta, eikä se turhia kysele. Se on naamakirjassa (mähän en siis ole). Se kokkaa mulle ja systerille viikonloppuisin, ja kysyy aina mitä me haluttaisiin syödä (ja hyvin usein tekeekin sitä ruokaa). Se jaksaa lähteä aina ostoksille, ja kuuntelee juorut kavereista hyvin kiinnostuneena ja muistaakin kuulemansa jutut. Kun se oli työelämässä, otti se mut ja systerin aina vuoronperään mukaan kaikille kokkareille.

Eli mua on onnistanut äiti-arpajaisissa. Mutta (aina se mutta tulee jossain välissä), kolme vuorokautta yhteen menoon on kuitenkin kolme vuorokautta yhteen menoon. Huh, alkoi oikeasti kiristämään jo sunnuntai-iltapäivällä se että oltiin kahden liikkeellä. Hauskaahan meillä oli siellä kylpylässä, ei siinä mitään. Mutta jatkuva oman äidin seura.. Argh. en pysty tilannetta kuvailemaan Tai pystynpä. Olen siis 29-vuotias, ja äitini käytti mm. seuraavanlaisia lauseita: "laita pipo päähän"(niin ajattelin, kun ulkona on pakkasta -11 ja hirveä viima), "tätä sä et voi syödä, tässä on kalaa" (yleensä vissiin kalakeitossa tosiaan on, en tälleen kala-allergisena sitä itse olisi huomannutkaan) ja "varo täällä on kuumaa" (oltiin saunassa..). Hyväähän tuo tarkoitti, mutta silti.
Eilen olin jo hyvin tyytyväinen kun pääsin kotiin ja omaan rauhaan.

Ensimmäinen päivä töissä loman jälkeen ja olo on sellainen etten lomalla ole koskaan ollutkaan. Ah, arkea.

torstai 2. joulukuuta 2010

Napa ja sen tahdittomuus

Oli taas tämän syksyn viimeinen Bellyfit tunti tuossa aiemmin. Olen käynyt siis systerin kanssa noilla tunneilla nyt puolitoista vuotta. Tänään kun satuin rivissä sellaiseen kohtaan että näin itseni valitettavasti koko ajan peileistä, en voisi ihan heti uskoa että olin tunnilla joskus aiemminkin käynyt.
Seuraan silmä tarkkana ohjaajaa jokaisella tunnilla, ja tiedän mitä paikkoja pitäsi liikuttaa ja usein saankin jonkin asteista tärähtelyä aikaiseksi. Jostain kumman syystä näytän silti epileptisestä kohtauksesta kärsivältä sammakolta, kun ohjaaja värisyttelee itseään kuin haavanlehti ja on notkea varreltaan kuin nuori paju. Kun en katso itseäni peilistä, kuvittelen olevani vähintään yhtä sensuelli liikkeiltäni, välillä jopa vielä kuumempi kissa. Ja sitten katson peiliin ja näen itseni nykimässä kuin oikosulkuun mennyt robotti.
Ja mitä eroa on ylävatsalla ja alavatsalla? Tunnilla pitäsi esim. vetää ensin ylävasta sisään, sen jälkeen alavatsa. Meikällä liikkuu vaan koko röllö, ja sekin ihan omaan tahtiinsa.

Vaikka todistetusti en siis juurikaan mitään ole puolessatoista vuodessa oppinut, aion jatkaa tunneilla ensi keväänäkin jos niitä vain järjestetään. Haavanlehden ja pajunoksan risteytyksestä käyvä tuntien vetäjä on ilmeisti kotoisin jostain päin Itä-naapuriamme (se selittänee notkeuden [seliseli..]) Aksentti ja tempperamentti sopivat lajiin kuin nyrkki silmään ja lisää huomattavsti sitä oriental-fiilistä joka tunneilla itsestään selvyytenä vallitsee musiikin ja kilisevien helinävöiden luomana. Ehdottomasti paras puoli vetäjässä on jatkuvan postiivisuuden ja tsemppihengen lisäksi se, että vaikka kuvailin ohjaajaa pajunoksaksi, taitaa hänen BMI:sä pyöriä vähintään lievässä ylipainossa. Jaksamista ja notkeutta ei näytä millään estävän rehelliset jenkkakahvat ja muut runsaat muodot. Ohjaaja kantaa itsensä sellaisella ylpeydellä ja itsevarmuudella, että meni hyvin pitkään ennenkuin huomasin nämä "parjatut" ominaisuudet.
Tykkään käydä tunneilla myös siksi, että se on täynnä meitä muita epileptisiä sammakoita ja oikosulkuisia robotteja. Tunneilla ei ole yhtään pro-osaajaa, vaikka meitä kauemmin tahkonneita jo useampikin. Kun koko porukka vääntää skoreografiaa, ei varmasti ulkopuolinen uskoisi että me kaikki noin 15 henkeä veivataan samaa biisiä ja liikettä. Me kaikki ollaan tasan yhtä surkeita. Mutta kaikki on positiivisesti surkeita, eikä kukaan yritä hapannaamana vaan tunneilla aina naureskellaan yhdessä ja erikseen.

Huomen aamulla nokka kohti Imatran kylpylää rentoutumaan äipän kanssa. Viettäkäähän hyvä viikonloppu, ja kaikille hyvää Itsenäisyyspäivää!
Niin ja jos joku tuntee piston rinnassaan ettei ole käynyt ilmiantamassa itseään, edellisen postauksen kommenttilootassa on vielä tilaa! :D

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Ajatuskatkoksesta

Tai oikeastaan "näin välttelet sujuvasti siivoamista niin kauan ettet ehdi sitä edes aloittaa ennen kampaajalle menoa ja sen jälkeen onkin jo sitten ilta eikä enää viitsi siivota"-postaus.
Ajatuskatkos täytti marraskuussa vuoden. Jumaleissön, en olisi uskonut. Olin varma että hyydyn jo ensimmäisenä  jouluna, tai sitten kesäloman aikana, mutta ei. Sisältö on ollut vaihtelevaa, sekalaista ja täynnä kirjoitusvirheitä.

Olen hyvin tyytyväinen itseeni kun keksin blogilleni nimen, sen alle saan tungettua kaikkea mahdollista. Olen myös tyytyväinen, etten lähtenyt rajoittamaan itseäni sisällön suhteen tai kehittämään blogille "teemaa". Tää vaan on niin tätä; yhtä ajatusta ja katkosta. Vain muutamia kertoja olen tullut tänne jotain postaamaan ikään kuin velvollisuuden tunteesta (ketä kohtaan? kysyn vaan..), mutta lähes aina postauksen kirjoitus lähtee siitä että tulee fiilis jonka haluan purkaa johonkin.

Muutamia IRL kavereita tätä on tunnustanut lukevansa, mutta toinen heistä tunnusti että ei jaksanut seurata, sillä en täällä varsinaisesti tee mitään mullistavia paljastuksia tai kerro sellaisia salaisuuksia joita he eivät jo tietäisi. Ja usein kuitenkin tänne tulee jutut viiveellä, ja tärkeät ihmiset on saaneet jo infon tapahtuneesta jos se on jotain tähdellistä. Ja oikeasti, kuinka monta ihmistä kiinnostaa se, kuinka monta kertaa viikossa käyn salilla? Tai lähinnä kun nuo tosielämän tuttavuudet sen tietää muutenkin. Eli ystävieni mielestä olen tylsä.

Kuten säännölliset lukijat ovat huomanneet, ja lukeneet, on mulla lukihäiriö. Tai hahmotushäiriö. Meinasin ensin kirjoittaa että "kärsin" lukivikistä, mutta oikeasti en tunne kärsiväni. Näen maailman eri tavalla, tai no oikeastaan vaan kirjoitetun tekstin. Toisin kuin yleensä häiriöiset, rakastan kirjoittamista, lukemista, ristikoiden ratkontaa ja sanapelejä. Okei, olen suorastaan p*ska niissä, mutta ketä kiinnostaa? Ristikot ja sanapelit ovat varmasti perintöä siitä, että olen peruskoulussa opetellut lukemaan niiden avulla, ja niiden tekeminen on vaan jäänyt päälle.
Tämä blogi on myös terapian muoto, pidän tosissaan kirjoittamisesta. Mutta mihin aikaihminen tänä päivänä sitten kirjoittelisi, kun kirjeenvaihtoa ei harrasteta ja paperinen päiväkirja tuntuu vaan jotenkin yläasteelle kuuluvalta asialta? Tiedän että täällä on lukematon määrä kirjoitusvirheitä, ajatusvirheitä, sanamuotorikkeitä, olemattomia sanoja, ja sitten vaan puhtaasti lauseita ja virkkeitä joissa ei ole päätä eikä häntää. Mutta hei, mä yritän! Ja sentään pyrin oikolukemaan tekstini aina ennen julkaisemista, joten pahimmat rikkeet on korjattukin. Ja pilkkusäännöt, niitä en osaa vieläkään. Ja välillä asiaa on vaan niin paljon ettei näppis pysy mukana tahdissa.

Ajatuskatkoksen ensimmäinen elinvuosi on ollut satumainen myös tosielämässä. Menneenä vuonna on vain tapahtunut niin paljon asioita, joilla on merkitystä ja olen niin tyytyväinen että on paikka johon olen voinut tallentaa fiilikset.
Eipä paljoa kiinnosta kuinka paljon lukijoitani häiritsee se, etten pysy aiheessa. Siis niinkuin yhden postauksen sisällössä tai blogissa ylipäänsä. Tiedän että täällä on muutamia lukijoita jotka ovat tulleet jonkun teeman perässä lukemaan juttujani, mutta ovatko he kadonneet kun on todellisuus valjennut etten pysykään asiassa? Täällä on paljon juttuja salilta ja treenaamisesta, mutta en ole koskaan kokenut aiheelliseksi tilittää tänne aikoja tai painoja tai muuta statistiikkaa harjoittelustani, sillä sitä en itsekään varsinaisesti seuraa ja koska harjoitteluni ei oikeastaan ole niin tavoitehakuista kuin enemminkin elämänmakuista (ooh, runollista).
Välillä olen myös vilautellut työjuttujani, mutten oikeastaan koskaan ole kertonut mitä teen. Ei ole koskaan ollut tarpeellista, ja tavallaan nautin sen tuomasta anonyymiydestä.
Sitten on tuo laihdutus vielä treenauksen lisäksi, tai lähinnä se itsekurin puute. Muttei tulisi mieleenkään kirjoittaa tänne ruokapäiväkirjaa, vaikka mielelläni muiden ruokapiväkirjoja luenkin.
Varmaan eniten on postaustilaa saanut ylimalkaisten treenimainintojen lisäksi Keittiömestari. Mutta hei, se (hän) nyt vaan on mun eka oikea mies(poika)ystävä. Ei tässä nyt ehkä ihan impyenä tuon isännän kelkkaan loikattu, mutta tällaistä "aikuista parisuhdetta" en ole koskaan aiemmin kokenut. Eikä tämäkään ole mennyt kuin Strömsössä, ja jo alusta lähtien on kuvio ollut jotain muuta kuin helppo. Sen vaan sanon että jos me tää eka vuosi klaarataan (enää 4 kk jäljellä) niin mikään meitä tuskin pysäyttää, on tässä jo lähtöön koeteltu hyvässä ja pahassa. Tai sitten musta vaan tuntuu siltä, ja tää on ihan normaalin parisuhteen normikauraa, mistäs mä mitään tiedän.
Sitten olen purkanut tänne epäsäännöllisen säännöllisesti fiiliksiäni milloin mistäkin, ilman mitään logiikkaa.
Jos blogille pitäisi valita Ajatuskatkoksen tilalle toinen nimi, se olisi varmasti Ilman Logiikkaa.
Oonko mä ainut josta tuntuu että nää postaukset muuten nykyään on venyneet?

Jahas, jokohan sitä olisi tuhlannut riittävästi aikaa että voisi siirtyä odottelemaan kampaajalle lähtöä?
Ai niin. Seurailen jonkin verran tuota statistiikkaa siitä, kuka tänne eksyy ja mistä. En mitenkään aktiivisesti, mutta silloin tällöin. Alkuun tuossa sivussa pyöri myös se vierailijalaskuri, mutta kun en sitten sitä jaksanut seurata niin poistin sen, ei vaan ehkä jaksanut kiinnostaa. Toki "tunnen" myös muutamat mussukat jotka käyvät kommentoimassa ja ilmiantamassa itsensä blogin lukijoiksi muuten. Ja onhan tuossa sivussa tuo "lukijalaatikkokin".
Mutta, sanotaan tätä vaikka kommenttikalasteluksi, olisin kovasti otettu jos ilmiantaisit itsesi sinä pahaa-aavistamaton lukijani joka tänne asti jaksoit tekstiäni seurata... Bonuskiitos niille jotka ilmiantautumisen lisäksi mainitsisivat jonkin arvion blogini sisällöstä. Mistä olisi kiva kuulla lisää, mikä on saanut poistumaan blogista, mikä saa palamaan tänne uudelleen? Onko jotain mitä en elämästäni täällä ole maininnut, mutta mikä kiinnostaa? Valitettavasti olen epätrendikäs, enkä aio arpoa mitään vastaajien kesken. Välillä turhaudun itse tällaisiin "leikkikää mun kaa!"-postauksiin muiden blogeissa, mutta hei, älkää tehkö niinkuin mä teen, vaan niinkuin mä sanon.
Vastavetona ajattelin käydä ilmiantamassa itseni niihin blogeihin, jotka eivät jostain syystä pyöri tuossa blogilistalla mutta joita seuraan tai joihin en ole kommentoinut koskaan/harvemmin.

Kiitos.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Ihana

Loma alkoi tänään. Ihanaa.
Keittiömestari osti mulle lävikön, vai miksi sellaista "huuhtele tässä makaronisi"-härveliä kutsutaan. Rumahan tuo on kuin mikä (lävikkö, ei Keittiömestari), mutta eipähän sitä tarvitse vieraille esitellä. Oli mulla sellainen vanha metallinen joka oli vähän ruostunut, mutta Herra Keittiöhenkilö oli sitä mieltä ettei sitä sovi käyttää.

Menen huomenna kampaajalle. Tällä hetkellä kärsin mallista olkapäille asti roikkuva kulahtaneen keltainen kypärä. Sanoin kampaajalle että keksi malli ja väri, sinähän se meistä ammattilainen olet. Ainoana rajoituksena on, että hiukset pitää saada lukittua jollain tapaa, ilman että menee yli 10 pinniä kun käyn salilla. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.
Olen myös pettämässä vakikampaajaani, kaverilleni joka normaalisti toimii hovikampaajana, on melko vaikea saada aikaa. Ja jos totta puhutaan, en viime kerroilla ole ehkä ollut ihan niin tyytyväinen hiuksiini kuin aiemmin. Ennen niin räväkkä hiustaikuri on tyytynyt pääni kanssa turhan tavallisiin vaihtoehtoihin vaikka aina olen antanut täysin vapaat kädet, enkä koskaan ole moittinut poikkevaa mallia tai väriä. Katsotaan jos routa ajaan porsaan kotiin.

Huomenna on tiedossa myös joulusiivous. Matot pihalle ja lattiat pesuun tyyppinen pakettiratkaisu. Riittää sitten jouluna vaan huoleton imurointi (ja tietty muutama imurointi kerta vielä ennen jouluakin) ja pölyjen huitaisu. Lemmikkejä ja/tai lapsia omaavat ystävät kiroavat meikäläisen tässä kohtaa jonnekkin hyvin helteiseen paikkaan. Mutta kuinka paljon aikuinen ihminen joka vain koomaa telkkarin/läppärin edessä tai nukkuu, voi saada sotkua aikaan? No toki tulee pölyä jne, siksi huoleton imurointi. Mutta noin muuten.

Taidan nauttia lonkeron, pipareita ja Aurajuustoa. Meinasin ensin että glögiä, mutta asunnossani on lämmintä 25 astetta joen lämmin juoma ei houkuttele. Kippis.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Osallistuisko heimosotaan vai ottasko vaan pataan?

Otsikko on suora lainaus JIM-kanavan omasta mainoksesta, mutta kuvaa fiiliksiäni paremmin kuin hyvin. Meno on taas kuin moukarihäkissä, ainakin pääni sisällä. Tuntuu että tunnissa seilaan ihmisen tunneskaalan läpi ja iltaisin olen niin kypsä jatkuvaan ailahteluun että pelkään kuolevani pelkkään väsymykseen. Jos pystyisi edes hiukan ennakoimaan olotilojansa pystyisi toimimaan normaalissa elämässä, mutta ei.
Töissä olen ratkaissut ongelman olemalla koko ajan hyvin huonolla tuulella. Eipä tule sitten yllätyksiä kenellekään kun olen jatkuvasti tulta ja tappuraa. Toisaalta säästääkseni täysin viattomia työkavereitani, vietin työviikon lähes linnoittautuneena omaan työhuoneeseeni. Onneksi ensi viikolla on työpäiviä vain maanantai ja tiistai, loppuviikko on lomaa. Tulee muuten enemmän kuin tilauksesta.

No mikä sitten mahtaa oikein ärsyttää, olennaisen ohella? Huomaan että esimerkiksi se, etten ole koko marraskuussa päässyt käymään salilla. Tai "päässyt" on ehkä väärä ilmaisu, mutta kropan oikkujen takia se nyt vaan on ollut täysin poissa "to do"-listalta. Ja koska inhoan aerobista liikuntaa, olen käynyt yhden käden sormilla laskettavan määrän yhteensä lenkillä ja alkukuusta vesijuoksemassa. Vaikuttaa siltä ettei salille ole vielä ensi viikollakaan asiaa, onneksi kausikortin saa kuivumaan kerran ilman karenssipäiviä.
Kun tammikuussa 2009 aloitin tämän uuden elämäni, en sen jälkeen kertaakaan ole ollut näin tyhmä, laiska ja saamaton. Nyt alkaa kylmä rinki hiipiä takamuksen luo, mikäli en kohta paranna tapojani joudun lopulliseen syöksykierteeseen josta ei ole enää hyvin elämäntapojen tielle paluuta.

Aiemmissa postauksissa retostelin ettei paino ole noussut. Lähinnä taisi mehut lähteä lihaksista joka kompensoi sitten muuta turvotuksen määrää. Nyt sitten paino on lähtenyt omalle rakettilennolleen, mitä vain sivusta ihmettelen samalla kuin mussutan pizzasiivua.
Eipä ole kenellekään jäänyt epäselväksi se, että olen ollut sangen vaihtelevalla tuulella. Vaikka tässä postauksessa olen maininnut vain negatiivisista fiiliksistä, välillä olen yhtä päivänpaistetta. Niin mairea ja Naantalin auringonkin kateelliseksi saava, että jo hirvittää. Sellainen ei nimitäin kuulu luonteeseeni.
Keittiömestari on myöskin sangen hukassa, kun ei koskaan tiedä mistä nurkasta tuulee. Varmimmaksi survival-keinokseen hän on valinnut tehdä sitä mitä parhaiten osaa. Ruokaa. Tässä on viikko mässäilty tosiaan pizzalla ja muilla suolaisilla herkuilla. Kun mainitsin, että on hiukan suolaista tämä ruokavalio, tuli kaupasta sitten litra suklaajäätelöä ja levy pähkinäsuklaata. Ihana mies, ei siinä mitään. Mutta kun vaatevarasto ei vaan kestä sen selviytymismekanismia.

Jälleen kerran siis jotain tarvitsisi tehdä. Mutta annan itselleni armonaikaa vielä itsenäisyyspäivään asti. Psyykeeni ei nyt kestä, että lomalla pitäisi syödä kanin ruokaa ja vielä ajella sen fillarilla. Voisin silti totutella pikkuhiljaa ajatukseen.
Lähden perjantaina viettämään äiti-tytär-laatuaikaa Imatran kylpylään kanssa. Taidan kuitenkin pakata myös salikamat mukaan, sillä ainakin nettisivujen perusteella vaikuttaisi olevan ihan sisäsiisti sali. Eihän niitä ole pakko käyttää, säilyyhän ne siellä auton perässä vaikka koko perjantai-maanantai välisen ajan.

Tänään taisi olla 1. Adventti. Sen kunniaksi voisin kaivella loput kynttilät ja kyntteliköt esiin pimeyttä torjumaan.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Satunnaista

Tuossa aikani kuluksi kun yritin saada itselleni jotain turhanpäiväistä ajateltavaa, katselin tarkemmin statistiikkaa blogistani. Hermanni, Radiogaala, änkyrä. Siinä omat suosikkini.

Lääketieteeseen liittyvissä ohjeissa kuuluisi mielestäni välttää termejä kuten runsas, vähäinen ja toistuva. Mikä on toiselle runsasta voi toiselle olla vähäistä. Ja älkää antako mun edes aloittaa tuosta toistuvasta (aloitan kuitenkin: onko kahdesti jo toistuvaa?). Jaksais tässä nyt koko ajan soittelemassa ja kyselemässä.

Pakkasten nyt koetellessa huomasin naamani kuivahtaneen kasaan. Siis normaalia enemmän mitä se yleensä atoopikkona oirehtii. Ehkä tälleen kypsässä 25+ iässä (en myönnä vieläkään vuoden päästä täyttäväni 30) olisi jo aika luopua teineille tarkoitetuista naamavoiteista. Tosin naamani kukkii ajoittain yhtä iloisesti kuin runosuoneni, joten joutunen kääntymään tässä rasva-asiassa jonkun viksumman puoleen. Anyone?

Tosta 25+ tuli mieleen, että jos jollain on kannustava isä, se varmasti löytyy meikältä. Kun, vaihteeksi, velloin ikäkriisissä, heitti faija silleen tosi kivasti että "aattele, 10 vuoden päästä, 10 vuoden päästä oot jo yli 50 vuotta" Okei, toi näytti kirjoitettuna oudolta, mutta You get the point!

Tänään oli sellainen olo että voisi tehdä jotain muuta kuin velloa. Niimpä katsottiin Keittiömestarin kanssa The American. Sanat ei riitä kertomaan kuinka huono se leffa oli. Ou mai gaad! Saatiinpahan vaihteeksi jotain uutta päiviteltävää. Keittiömestari epäili murtuvansa KGB:n kuulustelussa jos joutuisi katsomaan elokuvan uudelleen.

ps. Kappas, oli pakko suorittaa pieni kooveegee kun tuo änkyrä alkoikin kuulostaa tutulta. Mähän oon täällä blogissa miettinyt joskus Pelle Hermannin terminologiaa!

pps. Huijaan ehkä parhaiten itseäni tällä kepeydellä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Jotenkin elossa

Ehkä hiukan surullista että nyt blogiini tulee väkeä ovista ja ikkunoista enemmän kuin koskaan? 
Harmillinen takaisku niille, jotka vaikka marraskuun aikana ovat eksyneet blogiin ja ovat nähneet vaivaa selatakseen koko menneen vuoden läpi kuvitellessaan että vastaavaa tapahtuma/tunnemyrskyä täällä olisi aiemminkin kohdattu. Sisältö on kuitenkin lähinnä vain treeni- ja ruoka-angsteilua ilman edes mitään lukemia tai herutuskuvia.

No eniveis, kuten jo kommenttilootaan vastasinkin, kiitos kaikille myötätuntonsa ilmaisseelle. Olin yllättänyt kuinka paljon liikutti "tuntemattomien" ihmisten tuki ja kannustus. Ja tuen ja kannustuksen määrä, jossa siinäkin laatu korvaa määrän.

Jos marraskuu syntymäpäiviini asti oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja ihmettelyä, ei tälle loppuviikon tunnemyrskylle löydy sanoja tilannetta kuvailemaan.
Asiasta kiinnostuneille tiedoksi, oma fysiikkani alkaa jo elpymään, ja torstain tapahtumiin liittyvät proseduurit suoritettiin kotioloissa perjantaina. Nyt on jäljellä enää ehkä hiukan aneeminen tila ja muut asiaan kuuluvat oireistot. Kivualiasta se ei tainnut olla (ehdollinen sanamuoto sen vuoksi että sain Panacodia kipuun ja mielenrauhaa tuomaan, ja kyseinen lääke vie allekirjoittaneelta ällin täysin) fyysisesti. Toisaalta kaikessa julmuudessaan ja fyysisyydessään toimitus pakotti käsittelemään asiaa myös henkisellä tasolla, joten ehkä mielikin alkaa olemaan jo voiton puolella.
Lääkärin sanat kaikuvat positiivisesti päässäni, luonto on hoitanut asian parhaaksi katsomallaan tavalla kun yksilö ei olisi ollut elinkelpoinen. Julmasti, kaiken totuuden nimissä kuitenkin, voidaan myös todeta että säästyin/säästyttiin Keittiömestarin kanssa tekemästä valintaa kuinka jatkaa mikäli olisi syke löytynyt ja samalla graavia epämuodostumaa tms runsasta epätoivottua kehitystä.

Suru on kuitenkin puserossa. Varsinkin kun ajattelen vanhempiani. Heille olin juuri ehinyt kertoa, ja seuraavassa hetkessä riuhtaistiin mahdollisuus ensimmäisestä lapsenlapsesta pois. Ja kuten kätilökin sanoi, on äidilläni tavallaan kaksinkertainen suru: huoli tyttären jaksamisesta ja suru lapsenlapsesta (tämä oli muuten kohta mikä sai kätilön itkemään, kun kaikki ohjaus oli käyty läpi ja sain odottaa hänen huoneessaan äitiäni hakemaan minua pois kättäriltä, karkasi kätilöltä kyynel. Sanoi toivovansa että pystyisi vastaavassa tilanteessa olemaan oman lapsensa tukena). Tiedän itse jaksavani huomiseen ja kohtamaan tulevaisuuden tarjoutui se sitten millaisena tahansa eteeni. Vanhemmilani kuitenkin aika on rajallinen ja hyvä elämä takana, jonka kruunuksi lapsenlapsi sopisi (olen siis itse verrattavissa iltatähteen).

Keittiömestarin kanssa ei varsinaisesti olla olevasta tai tulevasta keskusteltu. Paitsi että myönnän hormonien ja muutosten myllänneni pääni niin, etten ole kykenevä tekemään järkeviä ratkaisuja. Näin ollen pidättäydyn tekemästä mitään ylimääräisä päätöksiä, mikä vaikeusasteeltaan ylittää päivän lounaan valinnan, määräämättömäksi ajaksi.

Kaikesta tästä huolimatta, joudun kääntämään kelkkani, myymään periaatteeni ja syömään hattuni. Kyllä, haluan omia lapsia. Koska, se sitten on eri asia. Tässä kuitenkin menee hetki ennenkuin kroppani nytkähtää taas omalle radallaan, mutta päätin että tulevaisuutta silmällä pitäen hankkiudun tutkimuksiin siitä, kuinka vaikea minun on oikeasti raskautua ja ennen kaikkea selvitä raskaudesta ja synnytyksestä fysiikkani puolesta. Jos jo kerran mahdoton muuttui mahdolliseksi, pelkään sen muuttuvan taas mahdottomaksi? Mutta tämä kaikki vasta sen jälkeen kun olen palannut normaaliin päivärytmiin (jos sellaista edes tapahtuu, mutta aikaisintaan siis ensi vuonna).

***
Loppukevennykseksi asia, joka on täällä unohtunut mainita: Merville näääin paljon onnea!

torstai 18. marraskuuta 2010

Itku pienemmästäkin ilosta.

Täytän tänään 29-vuotta. Samana päivänä sain kuulla ja nähdä kuin sisälläni ei enää syki kuin allekirjottaineen sydän. Tunteet ovat sekaisin. Sain kätilönkin itkemään omalla itkulla, ja pidän sitä kuitenkin saavutuksena (ei varmaan tavannut ensimmäistä kertaa vastaavassa tilanteessa olevaa?).

Jossain välissä pitäisi tästä tilanteesta päästä yli, ja miettiä mitä nyt. Vielä muutama viikko sitten olin hyvin eri tilanteessa. Nyt olen tippunut kärryiltä. Haluaisinko sittenkin lapsia? Keittiömestarin kanssa ollaan eri linjoilla, käymistilassa suhteen kanssa ehkä muutenkin. En tiedä.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Salilla käymätön tuplapossu joka katsoo piirrettyjä

Vaikka en ihan joka hetki ole vielä sisäistänyt tätä uuden kuninkaan synnyttäjän roolia, niin jossain kohti olen tilaa jo sujuvasti käyttänyt hyväksi. Jeps, treffit jääkaapilla tapahtuu nykyään tuplatiheydellä, sillä syönhän kahden edestä! Esimerkiksi tänään on ruokavalioon kuulunut 4/5 paketillista Ihana Maitosuklaa jädeä. Keittiömestari vohki pienen siivun, muttei uskaltanut santsata kun murisin purkin ääressä.
Mystistä kuitenkin, paino pysyttelee samassa. Salilla en ole vielä tällä viikolla käynyt, jatkuva eto olo pitää huolen ettei ylimääräinen hikoulu tai ponnistelu tule mieleenkään. Sen sijaan olen panostanut pieniin hiljaisiin kävelylenkkeihin. Niin ja bellyssä kävin tietysti, sillä sen hauskuus saa pahan olon painumaan jonnekkin hetkeksi.

Tänään kesken ruokailun jälkeisen kooman (kävin siis vanhemmillani esitarkastamassa isänpäivä-menun ja mättämässä lihakääryleitä, nam) huomasin että maikkari tarjosi puolitoista tuntia tämän hetkistä lemppari piirrettyä: Madagaskarin Pingviinejä. Pikaisella kuukleilulla en löytänyt vastausta kysymykseen tulivatko nuo mustavalkoiset lentokyvyttömät kalalle haisevat linnut ja naapurin makit lopulliseti ohjelmistoon. Onko kellään asiasta parempaa tietoa?

tiistai 9. marraskuuta 2010

Muisteloita

Kurvinsa normalisoinut Sanu löi mua haasteella, joten kun ulkona sataa jäätä vaakatasossa päätin siihen vastata...

1. mitä vastasit pienenä kysymykseen “mikä sinusta tulee isona?”
Mullahan siis ei ollut mitään varsinaista unelma-ammattia, mutta ainakin jossain vaiheessa vastaus kuului "lastentarhantäti"

2. mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Sarjakuvista luin mummolla ruotsinkielistä Maailman vahvinta nallea. Se oli paras. Piirretyistä varmaan Taotao ja sitten toi Nils Holgersson (tai siis Peukaloisen retket).

3. lempileikkejäsi?
Muistaakseni olin kova tyttö leikkimään Legoilla. Ja kotia muistan leikkineeni ahkerasti joskus. Pihaleikeistä taidettiin pelata eniten purkkista ja kirkonrottaa.

4. parhaat synttärisi ja miksi?
Taisin olla (vasta/jo) vissiin tokalla kun sain kutsua koulukavereita synttärijuhliin päivällä, ja sitten illalla tuli vielä sukulaiset. Oliko vähän siistiä kun sai ensin päivällä lahjoja ja sitten vielä illalla lisää (miten niin materialisti?).

5. mistä urheilusta pidit/harrastit?Mitähän urheilua en olisi kokeillut nuorena? Listalta löytyy jalkapallo, telinevoimistelu, baletti, tennis... Tennistä pelasin monta vuotta, mutta sitten murrosiän melskeet vei mennessään ja tennis jäi. Ja jääkiekko on ollut aina rakkauteni, siis katsomopuolella. Jo pikkuriikkisenä Kirsuna sisko raahasi perässään katsomaan pelejä ja sitä onkin tullut katsottua kuinka nuori T Selänne pelaa kavereidensa kanssa. Vähän myöhemmin sitten ryhdyttiin kaverin kanssa notkumaan halllilla ja tuli seurattua enemmän ja vähemmän A-junnujen pelejä.

6. ensimmäinen musiikki-idolisi?
Onko tätä ihan pakko tunnustaa? Rainer Friman. Don't ask, ei mitään havaintoa. Vissiin se "linnut" kosketti joskus todella syvältä. Sisko taisi ainakin hävetä silmät päästään kun 10 nuorempi pikkusisko huudattaa stereoista nupit kaakossa iskelmää (:

7. paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?Polaroid-kamera! Se oli kuuminta hottia ja niin makee ettei mitään tolkkua! Taisin olla jotain 10-vuotias kun tuon joululahjan sain. Enkä ollut edes moista pyytänyt, vieläkin on mysteeri keneltä sen sain. Tai no joulupukkihan sen tietty toi, mutta kuka sukulainen on pukkia vihjannut?


8. mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Jahas, mitähän tämä sitten voisi olla? Maailma on pullollaan juttuja ja asioita joita haluaisin nähdä ja kokea. Mutta joku sellainen juttu mistä jo lapsuudessa haaveilin? No ratsastus ainakin. Siitä salaa haaveilin ja lueskelin kaikki Villivarsat ja Hevoshullut mutta en koskaan päässyt toteuttamaan unelmaani päästä ratsastamaan. Enkä siis ole ratsastanut vieläkään, edelleenkin astma ja allergia riivaa siinä määrin ettei ole toivoakaan.

Haastan Pariasiaa-blogin pitäjän (vaikea taivutetteva) ja Wempulan!

maanantai 8. marraskuuta 2010

Oho.

Olisin halunnut aloittaa tämän postauksen jotenkin raflaavaammin, mutta nyt en yksenkertaisesti oysty muodostamaan mitään suurempia älykkäitä sanaleikkejä. Enkä oikein tiedä kuuluuko tämä asia tänne, kaiken kansan ihmeteltäväksi. Mutta täällä olen paljastellut itsestäni enemmän ja vähemmän arkoja asioita muutenkin, joten menkööt. Ystävällisesti toivon että IRL-kaverit ovat sen verran kavereita että ilmoittautuvat mulle mikäli tuonnenpana kerrotun tiedon aikovat jakaa eteenpäin. Ja asiaan.

Kuka muistaa tän postauksen? Sen jälkeen, kuka muistaa mun pari viikkoa sitten ilmenneen mystisen syysmasennuksen ja väsymyksen? Entäs se viime viikkoinen flunssa/vatsatauti? Kuka osaa yhdistää jo pisteet?
Kevyen painostuksen alaisena hakeuduin lääkäriin, ja siellä vierähtikin sitten kaikennäköisissä tutkimuksissa tovi. Mitä jäi sitten käteen tuosta parista tunnista? Melko valmiit suunnittelmat ensi juhannukselle, ainakin tiedetään kuka on kuski.
Mun sisällä kasvaa 9 millimetrinen katkarapu jonka sydän sykkii! Arvioitu saapumisaika on 26.6.11, eli melko tuoreesta tulokkaasta kyse. Mutta lääkäri totesi että kun reipas syke löytyi, on riskit jo hyvin minimaaliset keskenmenolle. Kuulemma nähty (ja kuultu) syke on nykyään sama asia kuin aikanaan ne klassiset 12 viikkoa joita ennen ei saannut hiiskua kenellekään. Joten se takia uskaltauduin asiasta täällä kertomaan.
Ei pitänyt olla moinen meikäläiselle mahdollista, että vähän niinkuin uutta Messiasta tässä odotellaan (näin kirkollisvaalien aikaan) saapuvaksi.

Joo. Nyt on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lähinnä päälimmäisenä, mitä ulkosynnytintä (terkkuja LIAMK:lle) mä nyt teen? Tai siis vahvasti näyttää siltä että lapsen toukan tyrkkään pihalle ensi kesänä, mutta noin muuten? Miten mun ihanan kaupunki kaksion käy, ei tänne pitkään mahdu kaksi (kolme) henkeä? Miten mun pikkuruisen ja sähäkän kaupunkiauton käy? Sinne mitkään vaunut mahdu? Miten mun menetettyjen kilojen käy, en enää halua niitä lähes 30 ylimääräistä takaisin! Ja sitten on vielä ne kaikki muut miljoonat kysymykset jotka velloo päässä.
Keittiömestari on onnellinen, se on kärsinyt salaa vauvakuumeesta muttei ole kehdannut, vielä, sanoa mitään kun mun kanta on ollut se mikä se nyt on ollutkin.
Kirsu on pöllämystynyt. En keksi tälle fiilikselle muuta sanaa. Voi apua, musta tulee äiti.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Morjensta pöytään

Niin se viikko vilahti taas ja nyt elellään marraskuuta. Marraskuu, johon on raahauduttu läpi repaleisen lokakuun Miljoonasateen sanoin. Muille marraskuu lienee vain yksi harmaa ja pimeä kuukausi ennen joulukuuta. Kirsulandiassa marraskuu sen sijaan on nostettu yhdeksi lempparikuukaudeksi, ihan vaan vaikka sen takia että tässä kuussa juhlitaan meikäläisen synttäreitä.

Ja hiukan uudempana juhlapäivänä, Ajatuskatkos täyttää myöskin loppukuusta vuoden. Huhhuh. Myönnettäköön etten vuosi sitten olisi uskonut että tämä blogi on vielä tähän aikaan näinkin voimissaan. Toki kirjoitustahtini on vaihdellut ja aiheet aina yhtä puuduttavia, mutta silti tämä viritelmä puhkuu ja puhisee eteenpäin, ainakin toistaiseksi ilman suurempia tekohengityksiä.

Marraskuun ensimmäisen viikon olen viettänyt kipuillen, hiukan on flunssanpoikasta tai muuta tautia ilmassa ja jumpat on jääneet minimiin. Samoin on ruokahalu menetetty, joten suurempaa painonnousuakaan ei ole ilmassa. Olo on edelleen räkäinen ja väsynyt, voisin nukkua ympäri vuorokauden, ja muutama päivänä näin olenkin tehnyt. Töihin olen raahautnut, kun tauti ei ole oikein kunnolla tullut päälle, mutta töistä sitten suoraan kotiin peiton alle nukkumaan ja köhimään. Ajoittain tuntemus on kuin vatsatauti olisi yllättämässä, mutta se jontunee limaisuudesta.  Okei, yleisön pyynnöstä en kuvaile tautisuuttani enempää.


Jahas, taitaa olla päikkäriaika?

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Missä on kohtuus?

Tässä päivä muutama sitten vietettiin Keittiömestarin kanssa leffailtaa ja katsottiin Casino Royale (DVD:ltä kun kumpikin oli ollut jo höyhensaarilla kun se telkkarista pari viikkoa sitten tuli). Lopputekstien käytiin seuraava dialogi:

Kirsu: mullahan on synttärit kohta...
Kooäm: hmm, jaa?
Kirsu: ja joulukin on justiinsa.
Kooäm: niin?
Kirsu: jos mä pyydän vaan yhtä juttua, ni voinko saada sen, silleen synttäri/joululahjana?
Kooäm: no helpottaishan se lahjastressiä kai...
Kirsu: mä haluaisin Daniel Craigin.
Kooäm: et saa. Eikä mulla riittäis rahatkaan.

Julmaa, suppeaa ja tylsää. Vai mitä? Omasta mielestä olin varsin joustava. Ensinnäkin pyysin vain yhtä lahjaa vaikka juhlia on kaksi (ja joululahjoja kuuluu saada useampia, ettäs tiedätte). Ja sentään pyysin lahjaksi jotain, mikä olisi mahdollista toimittaa. Kelatkaa nyt, jos olisin pyytänyt vaikka Elvistä? Toisaalta, toisten mielestä Elviskin vielä elää, mutta veikkaan että Mr. Craig olisi silti helpommin tavattavissa.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Räyh!

Varokee kiltit pienet pojat, täällä on angstinen akka! Kropassa jytää vissiin adrenaalia koko lokakuun edestä. Kävin salilla tekemässä todella onnistuneen ja pitkän ja tuntuvan treenin, ja sen jälkeen on ollut sellainen "pois alta kivet ja männynkävyt"-fiiwis koko iltapäivän ja illan. Saan tällaisia puuskia silloin tällöin, harvemmin nykyään kun treenistä on tullut arkea, mutta silloin kun tämä iskee, pitäsi se purkittaa ja säilöä vatutuspäiviä varten.
Koska olin niin tyytyväinen, päätin palkita itseni ostamalla satsumia (tai klemetiinejä tai mandariineja tai mitä ne nyt onkaan) kilon. Jotenkin siihen ostoskoriin eksyi myös mikropoppareita ja Dumleja jotka tuhosin tuossa hyvällä ruokahalulla. Ei ole edes morkkis. Repikää siitä (niitä satsumia tms. en ole vielä -yllättäen- siis syönyt).

Satuin tänään salille sellaiseen aikaan ettei siellä ollut ketään muuta, tämä nyt ei varsinaisesti ole hirvittävän harvinaista, mutta yleensä sinne joku tulee aina huhkimaan seuraksi.
En tiedä johtuiko uudesta treenipaidastani (ihka eka hihaton treenivaate, sellainen puuvillainen painijaselkäinen toppi, ihana.) vai kehityksestä, vai todella onnistuneesta ja keskittyneestä treenistä, mutta kaiken tämän valkoisen lämmikkeen jota myös ihraksi kutsutaan, alta pilkotteli lihasta! Joo-o. Ei näy haba tai sikspäkki (kaljatynnyrihän multa edelleen löytyy) tai mikään hokipakara. Vaan kunnon sikaniska se tuolta pilkottaa! Tai siis taitaa olla viralliselta nimeltään epäkäs.  Tietysti pinnallisena ihmisenä olisin toivonut etä lihaskasvu olisi voinut näkyä ensin muualla, koska kuulun muutenkin kaulattomien sukuun (en kuitenkaan selkärangattomien). Olen pelkkää leukaa (leukoja) ja niskaa, ei lainkaan siroa ja norjaa joutsenkaulaa. Ja nyt siellä niskan puolella vilkkuu lihas.
No, kun tosiaan huomasin olevani salilla yksin, ja keskellä peilejä, en voinut vastustaa kiusausta pullistella hiukan. Hih. On tässä vielä hiukan matkaa kehonrakennuksen huipulle.

Todella hyvä meininki pitkästä aikaa. Vaaka jumittaa omissaan, mutten jaksa sitä pähkäillä sillä treeni kuitenkin kulkee.

torstai 28. lokakuuta 2010

Sataa. Pikainen.

Kyllä tämä suomalainen syksy on kaunis. Pah. Ei jaksa mikään kiinnostaa, kun ulkona on koko ajan märkää, hämärää ja kylmää. Olen kuitenkin saanut revittyä itsestäni sen verran, että salilla olen käynyt, kuten myös säännöllisesti vesijuoksemassa. Vaikka se Veelan mielestä onkin tylsää. Totta, se on niin tylsää että siinä tulee ihan Zen olo. Paitsi silloin kun osuu paikalle kaikkien eläkeläisten kanssa aamulla joiden on ihan pakko "juosta" vähintään kolme rinnakkain. Ja ne on muuten ne papparaiset jotka on kaikista pahimpia! Siinä ne kelluttelee hitaasti eteenpäin, kun mikäs kiire valmiissa mailmassa on. Yritä siinä sitten tehokkaasti rynniä kolmea varttia ennen töihin menoa kun saat töykeän nuoren naisen maineen jos käyt liian läheltä ohittelemaan jne.

Asiasta rasiaan, onnittelut Suomen joukkueelle joukkue-maailmanmestaruudesta saksanpaimenkoirien suojelun MM-kisojen voitosta viikonloppuna. Olipa vaikea virke. Tässä vielä hiukan paremmin muotoiltua suomen kieltä aiheesta.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Jos en mä, ni sit et säkään

Kryptinen otsikko on ajatukseni siitä, kuinka tiukassa läski tuntuu olevan briteilläkin. Katselin taas eilen telkkarista sarjaa Dieetit Vaihtoon. Ohjelmassa siis ylipainoinen ja alipainoinen syövät viikon toistensa ruokia, ja sitten saavat 12 viikoksi ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja kohtaavat sitten uudelleen vaa'alla. Ohjelmassa suositeltu terveellinen ruokavalio taitaa noudatella klassista kaloreita tarkkailevaa ruokavaliota ilman suurempia painotuksia. Tai vissiin niitä pyritään vähän henkilökohtaisesti rukkaamaan sopivaksi, ja toki lihotettaville on sitten omat sapuskansa.
Ylipainoiset sarjassa on oikeasti ylipainoisia, en ole tainnut yhdessäkään jaksossa nähdä yhtään alle 120 kiloista? Josta päästäänkin sitten takaisin tuohon otsikkoon. Jälleennäkeminen vaa'an kanssa dieetin jälkeen on ollut mielestäni aika jäätävää todellisuutta. Kiloja on harvemmin näiltä ihmisiltä pudonnut edes yli kymmentä. Jollain tapaa hämmentävää, luulisihan että ihminen joka tempoo viikossa puolentoista viikon edestä kaloreita, laihtuisi silmissä kun siirtyy "normaalin" ihmisen kalorimääriin. Tai että nesteitäkin olisi jo tuon verran? Ei ainakaan anna turhan ruusuista kuvaa laihduttamisesta, siksi tuosta ohjelmasta tykkäänkin. Vaikka haetaanhan siinä shokkireaktiota kun mennään laidasta laitaan, mutta viihdettä karulla todellisuudella höystettynä kuitenkin.
Toisena ääripäänä hymyilyttää myös alipainoisten räpiköinti normaalipainoon. Nämä "alkkarit" syövät about 1000 kaloria/vrk, ja sitten ne pamautetaan normiruokavalioon ja tuplataan eväs, jälleennäkeminen vaa'alla meinaa harvoin yli 5 kilon lisäystä. Jos se on toisilla tiukassa lähtemään pois, ni toisilla se tuntuu olevan tiukassa saada tarttumaankin. Pystyisin itse varmaan helposti saamaan jo reilussa kuukaudessa tuon +10kiloa, eikä tarvitsisi edes ponnistella... En taida kuitenkaan yrittää, joudutte nyt vaan uskomaan sanaa.

Muuten kuuluu positiivista treenirintamalta, salilla käyminen maistuu taas siltä miltä sen kuuluukin. Ja nyt maistuu myös ruoka, mutta se voisi näkyä pahemminkin puntarissa.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Tu-Tu

Olen palannut arkeen ja samalla melko normaaliin treenimotivaatioon saavutettu! Jes! Johan tätä onkin odotettu :) Tosin tänään skippasin salin vaikka olisi ollut normi-treenipäivä. Mutta ihan vaan sen takia että tämän viikon jokaiselle muulle päivälle on varattu vähintään yksi urheilukerta.


Otsikkoon viitaten, en ole aloittanut balettia. Tai tapauksessani aloittanut balettia uudelleen. Koska olenhan 8-vuotiaana käynyt Raatikon balettitunneilla, hmm, jotain yhdeksän kuukautta? Ei sitten ollut ihan mun juttu. Kuten ei ollut myöskään jalkapallo, telinevoimistelu tai tennis. Tai no tennistä pelasin monta vuotta, mutta sitten murrosiän myrskyissä sekin jäi.
Eeniveiis, otsikko on taas taattua Kirsun puujalkahuumoria ja sanaväännelmiä ja tarkoittaa tuntematonta turvotusta. Hittolainen, pari viikkoa vetää minimiliikunnalla, ja heti kun yrittää tsempata niin iskee possu. Tai siis turvotus ja painonnousu. Huoh. Ei vaan jaksa. Vaikka olen mukamas katsonut vähän mitä syön. Kuten esimerkiksi maanantaina ja tiistaina lounaaksi kanaa ja kasviksia (iltapalaksi tosin meni maitosuklaata). Tänäänkin söin raikasta salaattia, kanaa, perunaa ja okei, hiukan vaaleaa leipää (kävin siis Mäkisen Perheravintolassa vetämässä burgerin höysteineen, mutta muistin sentään ottaa light-limpparia..).
Eli oikeastaan tuntematon turvotukseni ei ehkä olekaan niin tuntematonta?
No oppi ja ikä kaikki, omasta mielestäni pääasia on että kuntoilu tuntuu taas mielekkäältä!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Sisäisestä kasvusta

Ei, en ole löytänyt uutta selitystä painonnousulle, ja yritä selittää sitä sisäisellä kasvulla. Ja ei, painoni ei ole varsinaisesti edes noussut vaikka olen viettänyt kun-mikään-ei-tunnu-miltään-elämää. Se muuten onkin oma mysteerinsä, mutta ei vatvota sitä tällä kertaa.

Juttelin eilen kaverin kanssa joka tekee työkseen yritysvalmennusta. En edes muista mistä ajatus varsinaisesti lähti, mutta tuli puheeksi inhimilliset reaktiot ja vuorovaikutustilanteet. Kaikki varmasti tietää klassikot "vuorovaikutustilanteessa on yhtä monta tulkintaa kuin on osallistujia"-tyyppiset jutut. Itsekin opiskeluaikoina kävin kuuntelemassa jotain työelämävalmentajaa tms joka näistä puhui, mutten silloin oikeasti kuunnellut. Ehkä nyt oli tapahtunut henkistä kasvua, tai tilanne oli muuten vaan osuvampi, mutta jollain tapaa oikeasti "kuulin" mitä kaveri selitti tästä asiasta.
Kärsin huonosta tavasta. Tai olen oppinut isältäni sarkastiseksi. Heitän varmasti tuntemattomien ihmisten silmissä todella kylmää, julmaa ja ilkeää läppää välillä ja kuvittelen olevani hauska. Ajoittain saan tästä tuta kun olen liian oma itseni vieraassa ympäristössä tai sellaisten henkilöiden kanssa tekemisissä jotka ovat, hmm, herkempiä. Ja sitten selitellään. Onneksi työkavereilta riittää ymmärrystä huonoille jutuilleni, ja sietokykyä. Samoiten tietysti ystäväpiiri on muokkautunut sellaiseksi joka sammakkoni sietää (vaikka aikuisten oikeesti kuvittelen olevani vaan sietämättömän hauska).
Joten luulisi että muistaisin että jokaikissä tilanteessa on kaksi tulkintaa. En vaan aina jaksa muistaa.
Tämä ei muuten nyt liity mihinkään tiettyyn tilanteeseen, ihan yleisellä tasolla pohdintaa!

Toinen asia mistä juteltiin on omat reaktiot. Tai samaan kastiinhan tämäkin asia menee tuon edellisen kanssa... Mutta puhuttiin siitä kuinka johonkin asiaan täysin kuulumattomat tunteet/asiat muuttavat tilanteen tulkinnan täysin. Kuten esimerkiksi se, että MLAV sai eilen vahingossa väärän narikkalapun, ja narikasta ei suostuttu antamaan hänelle takkia, vaan piti odottaa sulkemiseen ja hän sai sitten narikkaan jääneen takin tuntomerkkejä vastaan (hassua muuten, sitä väärää takkia ei kaivattu? Ja ulkona oli kuitenkin nollassa..). Henkilökunta toimi varmasti ohjeiden mukaan, tosin käyttivät ehkä hiukan kärkästä kieltä; ymmärrän kyllä että humalaisia sönkkääjiä riittää ja heitä on helpompi kaitsea sanan säilällä, mutta me oltiin kyllä ihan selvinpäin. MLAVn tunne tilanteesta on kuitenkin vatutus; häntä on loukattu(henkilökunnan kärkkäät kommentit), kiusattu(itse väärän narikan saanti) ja piinattu(odottelu pilkkuun asti). Koska vahingossa ja kiireessä hänelle ojennettiin alun perin väärä narikkalappu, koki hän että koko maailma on häntä vastaan, ja sen jälkeen vaikka ravintolasta olisi tarjottu 400 euroa hyvityksenä olisi hän kokenut senkin vaan vattuiluna. MLAV:n voimakkaaseen reaktioon tietysti vaikutti myös se, että alunperin hän oli väsynyt jolloin negatiivisset tunteet ottaa vallan helpommin.

Olisko vähän hienoa, jos pystyisi painaa elämässään pausea sillä hetkellä kun saa jostain asiasta välittömästi, varsinkin negatiivisen, reaktion? Pysähtyisi ja kysyisi itseltään miksi reagoi niin voimakkaasti? Onko takana todellakin kiukku kyseisen asian takia, siihen liittyvien negatiivisten henkilökemioiden takia, hermostuminen jonkun muun tunteen/olotilan vuoksi (nälkää, väsymys, tai välillä riipivä muuten vaan vatutus) vai onko nousevien primitiivisten rykäreiden takana jotain muuta?
Okei, käytännössä tilanteet muuttuu ja asiat niin nopeasti, ettei aina pysty vetämään henkeä ja miettimään omaa reaktiotaan kun on vaan sanottava tai toimittava. Mutta jos edes joskus ehtisi pysähtymään ennenkuin avaa sanaisen arkkunsa?

Tää oli tällaista ajatuksenvirtaa. Saikohan kukaan edes ajatuksesta kiinni?
Linkkivinkkinä muuten pakko mainita tähän blogi jonka tyylistä tykkään. Ensinnäkin ulkoisiin syihin vedoten: mimmillä on ihku kroppa, toiseksi Jonna osaa pilkkoa ajatuksiaan ihanasti ja esittää itselleen kysymyksiä joita lukemalla olen itsekin pohtinut omia valintoja ja ajatuksia välillä.

torstai 14. lokakuuta 2010

Yllättääkö talvi autoilijat?

Olisko vähän siistiä jos voisin postailla kuinka elämäni on muuttunut ja piristynyt ja kaikkea. No ei ole. Edelleen väsyttää. Ja v*tuttaa. Sorruin eilenkin skippaamaan salilla käynnin, hyi minua. Maanantaina kävin, ja tiistaina pitkällä kävelylenkillä. Tänään pitäisi vielä raahautua bellyyn, mutta kerron pikkusalaisuuden: toivon että alkaa räntäsade justiinsa nyt, niin voisin sen skipata hyvällä omatunnolla! En mä silleen mitenkään yritä taktikoida.
Jotenkin on niin kauttaaltaan hyytynyt olo ettei mitään tolkkua.

Vaikka kuinka on puuduksissa, yhdessä asiassa olen menestynyt: syömisessä! Ja sekös vasta lisääkin ärsytystä. Kevyessä noidankehässä täällä vaellellaan..

Onneksi huomen illalla ei tarvi miettiä syömisiä tai liikkumisia. Kaveri kun kuuli että olin keväällä ollut katsomassa uteliaisuuden vuoksi 50 Centiä, houkutteli hän huomenna tsekkaamaan Keliksen. Tiedän tuoltakin tasan kaksi biisiä. Ei nyt varsinaisesti kosketa tuon tyyppinen musiikki, mutta mikä ei tapa, niin toivottavasti vahvistaa. Tai jos vaikka piristää?

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

*Haukotus* osa II

Jahas, taas väsyttää. Tämän hetkistä väsymyksen syytä ei tarvitse kyllä kissojen ja koirien kanssa etsiä.
Olin eilen luokkakokouksessa ja kotiuduin joskus puoli kahden aikaan yöllä. Ihan mukava sinänsä, mutta kun aloiteltiin jo ennen kuutta niin kerääntyihän sitä tunteja (ja tuoppeja). Hauskaa oli, ihana oli nähdä vanhoja naamoja. Edellisen luokkakokouksen jouduin jättämään välistä 7 vuotta sitten kun vaikutin toisella paikkakunnalla joten osaa porukkaa en ollut nähnykkään sitten peruskoulun.
Mutta ei vanhuus tule yksin,nautin illan aikana 5 annosta alkoholia, ja yöllä oli jo sellainen olo että tästä päivästä en ilman krapulaa selviä. Tosin taisin olon ohi nukkua, tänään on ollut enää se klassinen jyrän alle jäänyt olo ja olen vahvasti ollut painovoiman vaikutuksen alaisena sohvalla.
Jouduin lähtemään kotiin yhden aikoihin oikestaan siksi, että iski järkky päänsärky. Mitä lie väsymystä tai tähän haukotusoloon liittyviä oireita, mutta sangen epämiellyttävää.

Koska oloni oli edelleen eilen vähintäänkin mystinen, päätin käydä salilla vähän herättelemässä kroppaa jos se kertoisi jollain tapaa mikä on vialla. Tein siis melko lyhyitä sarjoja tyttöpainoilla, lähinnä vaan kokeakseni tuntuuko treenin jälkeen miltä. Ei tuntunut kummalliselta, mieliala oli kuohkeampi mutta kroppa säilytti edelleen salaisuuden mistä vetämättömyyteni johtuu.

Jutustelin kaverin kanssa siinä treenin lomassa, ja valittelin tätä oloani hänellekkin. Samaan hengenvetoon valittelin että tuntuu kuin paino olisi jymähtänyt, taas. Tämä kaveri on hieroja, ja sovittiin siinä samalla sitten treffit hänen työpöydälleen tulevalle viikolle. Uskomatonta mutta totta, en ole koskaan käynyt kunnon hieronnassa. Jos sillä saisi jotain vetreyttä aikaiseksi. Kaveri siinä sitten pukuhuoneessa tökki selkääni ja tassujani, ja totesi että (ihmekyllä) kyllä sielä tuntuu olevan alla ihan tiukkaa lihaakin. Sanoi ettei yhtään ihmettele jos painoni ei putoa, ja tällä lihasmassalla en ihan ano-lukuihin tule pääsemäänkään. Kas, tietäähän sen kaikki että lihas painaa enemmän kuin läski, mutta en taaskaan kuvitellut kuuluvani kohderyhmään. Millähän sitä oppisi ettei hyvinvointi ole aamupainoon sidonnainen? Ja taas kaduttaa etten ole ikinä itseäni mittaillut, että voisi näinä jumiaikoina sitten seurailla kehitystä sentteinä eikä grammoina.
Voisi luulla että tästä viisastuneena olisin eilen tai viimeistään tänään riehunut mittanauhan kanssa, mutta ei, mittanauha on edelleen ompelulaatikossa. Vaikka rakastankin vaa'alla pomppimista, nuo mittatouhut ei nappaa. Jos sitä joskus kaunis päivä senkin saisi itsestään irti?

perjantai 8. lokakuuta 2010

*haukotus*

Otsikosta kukaan ei varmaan arvannut että väsyttää? No väsyttää silti. Ensimmäistä kertaa evör jätin menemättä salille töiden jälkeen. Kiltisti heilautin treenikassin vielä duunissa olalle ja alotin marssin pakkipaikalle mutta siinä vaiheessa kun pääsin autolle, eikä matkaa ollut kuin muutama sata metriä, tajusin olevani väsynyt, kypsä, turhautunut ja että joka paikasta vähän kolotti. Ei niinkuin silloin kun on tulossa kipeäksi, vaan silleen kun on oikein väsynyt ja kroppa suorastaan huutaa lepoa. Jos tuota viimeistä tuntemusta ei olisi ollut, olisin purrut alahuulta ja pakottanut itseni salille. Autoa startatessa tein päätöksen, ja sen sijaan pakotin itseni kotisohvalle.

Ja nyt kaikki kuorossa huutavat kysymystä ilmoille väsymykseni syystä. Jaa-a. Enpä siihen osaa vastata. Olen nukkunut ihan hyvin, en loistavasti mutta riittävästi ja "normaalin" määrän. Urheillut olen tälle viikosti normaalisti: maanantaina salilla, tiistaina vesijuoksu, torstaina vesijuoksu ja Bellyfit. Keskiviikkona oli tavallaan lepopäivä kun firmalla oli työhyvinvointipäivä ja käytiin virallisen kehitysosuuden jälkeen tutustumassa issikkatalliin. Muut ratsasti mutta allekirjoittanut on allerginen yhden toisen työkaverin kanssa. Kaksi muuta kollegaa sen sijaan pelkäävät henkensä puolesta kaakkeja, joten meille neljälle oli kehitetty muuta ohjelmaa. Päästiin ampumaan jalkajousella! Asiaa! Sen jälkeen käytiin katsastamassa kävellen lähellä oleva koski (n 1km päässä) kun ratsastusretki venähti, mutta muuta varsinaista liikuntaa ei keskiviikkona ollut.
Siinä olisi ne todennäköisimmät syylliset väsymykseen, mutta vaikuttavat olevan tähän vaivaan viattomia. Töissä on tietysti normaalia kohellusta, ja tällä viikolla vielä aika kevyttä kohellusta.
Eikä ole tunnelma oikeastaan sellainenkaan että olisin tulossa kipeäksi.

Jos joku keksii syyn, vinkatkoon siitä kommentilootassa. Menen nyt päiväunille...

tiistai 5. lokakuuta 2010

Keltainen pää

Joopa joo. Otikkokin kertoo olennaisen. Päätin olla säästäväinen ja hoitaa itse tukkahuollon. Vakkarikampaaja löytyy, mutta hänelle on vaikea saada aikaa, ja kampaamo sijaitsee Helsingin keskutassa. Eli tiukan paikan tullen matkoihin menee kolme varttia suuntaansa ja vaikka nautin kaveri hinnoista niin en ole koskaan poistunut liikkeestä ilman että tililtäni olis poistunut vähintään 70 euroa. Ja olen saavuttanut "pitkätukkavaiheen" eli hiukseni ovat noin hartioille ulottuva roikkuva reuhka.
Lenkkikaveri joka on monilahjakkuus, ystävällisesti sitten maanantain juoruilusession lomassa poisti pahiten vaurioituneet latvat ja siisti tätä petolinnun perää. Oikein mukava pitkähkö polkka-kampaus sitten ilmaantuikin. Tästä innostuneena ja jo edellisessä postissa mainittuun juurikasvuun tympääntyneenä marssin kauppaan ja ostin purkin tuhkanvaaleaa pääväriä.
Pariin otteeseen näitä onkin jo kampaajan toimesta blondattu, joten suoritin kotivärjäyksen mallia juurikasvu. Eli ensin tyveen ja perästä käsin vasta latvoihin väriä. Joopajoo. Olisi vissiin pitänyt latvojen antaa vielä hetken muhia värissä...

Tai toisaalta, nyt on über-muodikas liukuvärjätty blondi päässä joka alkaa juuresta tuhkanvaalena ja muuttuu pissinkeltaiseksi latvoihin saavuttua. Ihanaa. Täytyy katsoa jos tämä muutamassa pesussa tasoittuisi.
Jos ei tasoitu, niin ei auta muuta kuin ottaa lakki kouraan ja siten esitellä oman käden tuotteita kampaajalle ja pyytää eutanasiaa.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Ulkoisia tekijöitä

Ulkoilutin itseäni tänään iltapäivällä siis kaupungilla. Hameessa. Selvisin hengissä, joten se siitä.
Kävin myös salilla, en meinannut selvitä hengissä. Siellä ei ollut ketään lisäkseni, ja jotenkin intouduin taas treenailemaan ja kokeilemaan kaikennäköistä uutta. Olkia ja pakaroita kolotti jo pois lähtiessä. Nyt on olo vähän kuin laskuhumalassa kun alkaa pelkäämään seuraavaa päivää ja sen tuomaa tuskaa...

Kaupungilla kokeilin, jälleen, useampia housuja kun kaveri etsi itselleen jakkua ennen ruokailuun siirtymistä. Uskomatonta että sain vedettyä jalkaan housut kokoa 40! En ole tainnut tuohon kokoon taipua sitten yläasteen? Ja ne jopa istui niin hyvin kun housut voi päälleni tällä hetkellä istua. Vyötäröltä lörpötti kuitenkin sen verran että kauppaan jäi. No toisaalta, samassa liikkeessä kokeilin housuja kokoa 44 jotka oli niin kireät että ne suorastaan soi mun päällä! Hassuja noi koot. Mutta ne nelikymppiset meinasin kerätä mukaani vaan siitä ilosta että ne oli kokoa neljäkymmentä ja meni päälle.
Tänään on ollut kaunis päivä myös Kirsun korvien välillä. Hiukset asettui kauniiista ja tunsin olevani ihminen. Kahdesta suusta kuulin myös näyttäväni hyvältä. Toinen sanoi että näytän olevan iskussa ja kaunis. Toinen totesi että näytän hyvältä. Jostain syystä kehut tuntui paremmilta kuin se klassinen toteamus laihtumisesta. Saattoi olla että olen paremmalla tuulella ja sen vuoksi vastaanottavampi kohteliaisuuksille, mutta kuka vällää?

Juurikasvuni on muuten luokkaa kävin-kampaajalla-viimeksi-kesäkuussa joten jotain ehkä tarvitsi tehdä. Tosin hiukseni on mallia pitkät hiukset joten malli ei varsinaisesti tarvitse kohennusta. Juurikasvukin on melko liki omaa väriä, joten sekään ei huuda ihan niin pahasti kun voisi luulla. Olo on sellainen että saattaisin leikauttaa ihan lyhyen mallin jos marssin nyt turpariin. Olen vaan kasvattanut näitä pitkiä hiuksia useamman vuoden ja tavallaan olisi sääli heittää hukkaan se kaikki hiusten kasvatukseen liittyvä tuska. Joten pelaan aikaa ja ihmettelen mitäs tässä nyt oikein tekisi. (tämänkin asiaan suhteen..)

perjantai 1. lokakuuta 2010

Ähäkutti!

Luulitte päässeenne musta eroon, mutta vietinkin vain viikon tahattoman blogiloman.
Mitäs tänne kuuluu? Omat kuulumiset on aika vähissä, tutkailkaamme siis vaatekaapin uusia tulokkaita ja muutoksia kropassa.

Ostin saappaat. Silloin kun painoin tsiljoona kiloa ja kuljin 24/7 verkkareissa haaveilin saappaista. Muodot ja mallit vaihtelee, mutta ajatus kengästä varrella joka ei siis ole kumppari on aina tuntunut kiehtovalta. Ongelmana vaan on ollut ettei vähemmän siroinen sääreni ole mahtunut saappaaseen (ei aina edes kumppariin). Eikä muuten mahtunut vieläkään suurimpaan osaan kengistä joita kokeilin, mutta Dinskosta löysin pienellä korolla, rypytyksillä ja niitein koristellut rakkauden ruumiillistumat että ne oli pakko poimia mukaan. Hintaa oli 65 euroa, mutta kuka nyt voi rakkautta rahalla määrittää?

Osittain uusista kengistä huumaantuneena, osittain siskon painostuksesta kiertelin sitten koko viime viikonlopun kaupoissa ja yritin etsiä itselleni uusia vaatteita. Jouduin mystisen ongelman eteen josta avauduinkin jo Veelan blogissa: en löytänyt yhtiäkään housuja jotka olisivat istuneet. Ne mitkä istuivat reisistä, lörpöttivät vyötäröltä ja takamuksesta. Ne mitkä olisi istuneet vyötäröltä, huusivat armoa reisien kohdilla. Maha on siis kadonnut. Siitä jee. Tietoituus siitä että minkäänlaiset housut ei istu antakaamme buun.
Huvin ja urheilun vuoksi päätin sitten kokeilla hametta. Ja jumakekkama! Sehän istui! Tästä tohkeentuneena ostin hameen. Ja toisesta kaupasta toisen, kun mietin kuinka hyvältä ne näyttäisi uusien saappaitteni kanssa. Ainoa vaan etten käytä hameita. Tai ole tähän asti ikinä käyttänyt. Ajatuksen tasolla ne on aina olleet ihan kivoa, ja usein kaapista onkin löytnyt pölyttymästä jonkin sortin yksilö. Hameessa olo ei vain ole ollut luonnollinen valinta. Se saa nyt luvan muuttua. Ja toisaalta, kun työn puolesta pitää välillä semi-edustaa, niin onhan hame aina siisti ja huoliteltu valinta. Onhan?

Saappaita olen jo käyttänyt, hameet roikkuu vaatekaapissa vielä hintalappuineen. Täytyy rykäistä ja poistui mukavuusalueelta pukeutumisen kanssa. Huomenna on tarkoitus lähteä kaverin kanssa syömään ihan pääkaupunkimme keskustaan asti, joten siinähän olisi enemmän kuin parempi tilaisuus testata jompikumpi koltuista.

perjantai 24. syyskuuta 2010

TSI-nörtti

TSI, melkein kuin CSI mutta ei sinne päinkään. Vaikka aika Horatio-henkeen oon tänään riehunut toista tuntia valaistussa asunnossa fikkarin kanssa. Ja ehkä vähän tuijotellut kaukaisuuteen kädet lanteilla. Aurinkolaseja ei kyllä ollut, eikä punaista tukkaa. eikä muuten Hummeriakaan.

Mutta siis joo, tulin puhelimyydyksi (tai siis puhelinmyyjä yllätti, en  ole joutunut ottaa-slipoverin-pois-hommiin) tässä reilu viikko sitten ja jotenkin päädyin tilaamaan itselleni uuden netin ja digiboxin. Olin haikaillut tallentavaa digiboxia, mutta en vielä ollut päässyt toimeentumaan ajatuksen kanssa. Ja nyt sekin asia tuli hoidettua.
Eilen sitten päätin kaivaa laatikon auki ja viritellä laitteet. Nukutti, mutta olisin halunnut nähdä Neloselta tulleen Beckin. Ja kas, tallennusominaisuus hän tässä tuli enempi kuin tarpeen. En todellakaan koe olevani mikään nörtti, joten itkuhan siinä meinasi päästä kun kaikki härpäkkeet oli tuossa lattialla somasti ja lopputuloksena se ettei toimi netti eikä telkkari. Ei auttanut kuin jättää kamat levälleen ja lähteä bellyyn. Jotenkin siellä sain vatkattua aatokseni uuteen malliin ja sen jälkeen tunti tehokasta aikaa saada laitteet toimimaan ennen kun Beck alkaa. Sainhan mä ne lopulta toimimaan, mutta piuhoja ja kaapeleita oli olkkarin ja eteisen lattia täysi.
Tänään sitten työpäivän ja salitreenin jälkeen uusi yritys vähemmillä piuhoilla. Ja toimii.

Sittenhän se varsinainen lysti sitten alkoikin. Digiboxin ja modeemin sijoittaminen niille kuuluviin paikkoihin. Boxi kirjahyllyyn (ja niin että piuhat kulkee sieltä takaa siististi) ja modeemi tuonne itäsiipeen (makkariin). Onnekseni edelliset asukkaat tässä kämpässä halusivat katsella telkkaria makuuhuoneessa ja 70-luvun teknologialla ei tässä asunnossa ole kuin olohuoneessa antennipistoke. Kekseliäät asukkaat olivat sitten poranneet (hyvin siistit, toim huom!) reiät antennipiuhaa varten olohuone-vaatehuone ja vaatehuone-makuuhuone seiniin. Nyt sain sitten digiboxin ja modeemin yhdistävän kaapelin kulkemaan siististi ja nätisti. Huomenna pitäisi enää naputella piuha kulkemaan jalkalistan päällä, tai oikeasti haluaisin ostaa sellaisen muovisen jutskan minkä sisälle sen voisi laittaa. Pitkin iltaa olen siis kontannut pitkin lattioita, keräillyt johtoja kirjahyllyn alta ja ujutellut niitä pitkin seiniä. Siksi on ollut tarvetta myös taskulampulle.
Usko meinasi loppua ja toivokin oli jo karannut, mutta kyllä nyt on siistiä.

Toim huom, voisi joskus imuroida tuolta kirjahyllyn altakin ja vaatehuoneen nurkat kanssa...

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Toistan itseäni

Tänään meni salilla kello rikki. Ensin siitä tipahti sellainen sellainen pimeässä hohtava nappula tuosta klo 12 kohdalta ja hetkeä myöhemmin huomasin että kellosta puuttaa hihnasta ihan kokonainen pala. Kelloni on ehta muovikello (ihku pinkki), jonka ostin tämän vuoden helmikuussa. Äsken yritin etsiskellä kuittia, olisin käynyt tyrkyttämässä kelloa takaisin myyjälle mutta eihän sitä löytynyt. Toisaalta olen tainut tiputtaa kellon lattialle epähuomiossa useammin kuin kerran, joten taitaa lähinnä olla peiliin katsomisen paikka. Harmittaa silti isolla. Kello on sellainen asia, mitä ilmankaan en oikein osaa olla. Alaston olo ilman. Vähän sama juttu kuin se että huomaa kesken päivän kännykän unohtuneen kotia. Mutta kellon puuttuminen on vaan paljon pahempi.

Otsikkoon palatakseni. Samaan aikaan kun salilla ihmettelin hajonnutta kelloani (totuuden nimissä se on varmaan jo hajonnut aiemmin, huomasin vaan sen salilla), kuuntelin (mp3:sta akku loppu) kun joku perstrainer kävi asiakkaansa kanssa läpi tämän viikkoaikataulua. Jos salakuuntelin oikein, ohjelmassa oli kerta salilla ja neljä aerobista harjoitusta viikkoa kohti! Toki en asiakkaan tavoitteita tiedä, ja saatoin myös väärin salakuulla, mutta tuntuu suhde jotenkin, hmm, väärältä? Tai tässä päästään nyt siihen itseni toistoon. Niinkuin olen miljoonasti täälläkin huokaillut, ei noi aerobiset ole millään tavoin mun juttu. En saa itseäni ruoskittua kuin väkisin lenkille, ja silloinkin on pakko olla seuraa. Kesän jälkeen en ole saanut oikein vesijuoksuvaihdettakaan silmään, vain muutamia kertoja olen jaksanut käydä. Ainoa säännöllinen aerobiseni on Bellyfit, joka sekin on sangen matalasykkeistä. Tiedostan, että jotain tarvitsisi tilanteelle tehdä. Ongelmani on spontaani inho ryhmäliikuntaa ja ohjattuja tunteja kohtaan, pois lukien siis ilmeisen. Tai mikäs pakko ihmisen on mitään aerobista harrastaa jos se ei kiinnosta? Salilla riehuminen kun kiinnostaa edelleenkin senkin edestä.

Väsyttää ja vatuttaa. Syyttäisin hormoneja jos niiden vaikutukseen uskoisin. Syytän sadetta ja kiirettä töissä. Äh. Nyt tarttis ostaa jostain motivaatiota.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Tyttö-huttua

Kuten otsikosta voidaan päätellä, älkööt raavaat miehet ja tyttösoopailulle immuunit naikkoset vaivautuko.
Eli kriisiä pukkaa. Eka kertaa. Tai siis no kun näitä mun tekstejä lukee, niin tuntuu lähinnä että seilaan kriisistä kriisiin. Mutta nyt olis eka parisuhde-kiipeli tiedossa. Tosin tuo tiedossa- termi vaikuttaa siltä että se olisi vasta tulossa, mutta hyvin vahvasti se on jo täällä.
Keittiömestari ja allekirjoittanut on kumpikin vähän väsynyt. Lähinnä töihin ja sitten kanssa tähän jatkuvaan elämän sovitteluun.
Toinen haluaa muuttaa maalle ja perustaa perheen sinne. Toinen haluaa asua nykyisillä nurkilla eikä se lapsikatraskaan nyt ehkä ihan omimmalta vaihtoehdolta tunnu.
Ehkä tää on tällainen puolen vuoden koettelemus kun ollaan todettu ettei tää oo ehkä enää kevyttä deittailua vaan pahasti vaikuttaa ihan aikuisten ihmisten suhteelta. Ja kun toinen on niin ihana, lataa siihen kaikki omat unelmansa, kuinka tavoittamattomia ne sitten ikinä onkaan. Tai mistä mä tiedän. Elämässäni eka kertaa olen tämmöisen pähkinän itselleni kehittänyt purtavaksi.
Aiemmissa suhteissa olisin nostanut jo kytkintä, tai se toinen olisi tehnyt niin. Aiemmin ei ole ollut tällaista "tahtotilaa", business-slangia lainatakseni, jatkaa suhdetta vaikka onkin myrskynmerkkejä havaittavissa henkisessä taivaanrannassa.

Tää karkaa jo niin ontuviksi kielikuviksi, taidan lopettaa. Ajattelin vaan kokeilla jos kokisin valaistumisen kun kirjoitan fiiliksiäni "ylös". Note to self, ei toiminut ainakan vielä. Seuraavaksi kokeillaan tv-terapiaa, sieltähän alkaa Nurse Jackie(Nelonen) ja sen jälkeen Hung (tv2).

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Sunnuntain kootut

Väsynyt mutta onnellinen. Sain tänään puuhattua salilla sellaiset setit että heikompia hirvittää! Ei nyt sentään, mutta uskomaton draivi päällä ja salilla vierähtikin sitten 2 tuntia. Hiukan saattaa huomenna olla paikat kipeät...
Tuo on kyllä niin mystistä, kun välillä kulkee ja toisinaan sitten taas ei. Enkä ole saanut ynnnättyä päässäni sitä yhtälöä minkä tuloksena on onnistunut salitreeni. Tuntuu ettei levolla, syömisillä tai vuorokauden ajalla ole mitään tekemistä. Itseasiassa tänäänkin ehkä enempi ärsytti lähteä salille kun sohvalla oli niin mukava asento ja jumitin tyytyväisenä noita kaapelin maksukanavia jotka tän viikonlopun on näkynyt ilmaiseksi (ainakin kaapelitalouksissa). Kun vihdoin pääsin salille asti ja lämmiteltyä, alkoi tuntuakin hyvältä. Ja klassisesti sanoen siitä se sitten lähti.

Toissapäivänä näin yhden kaverin jonka kanssa nykyään tulee pidettyä yhteyttä pari kertaa vuodessa. Jäätävä komentti oli "muija kuihtuu silmissä". Siistiä, mitä tohon voi vastata? "Joo, niin olis tarkoitus?" Kuittasin ilmeisesti kohteliaisuudeksi tarkoitetun kommentin jo klassiseksi käyneellä olan kohautuksella. Nykyään kun en jaksa keksiä mitään uutta ja mullistavaa vastausta ulkomuoto-kommentterihin, tunnen kuinka selkäni takana puhistaan siitä kuinka ylpeä on minusta tullut heti kun painoa on tippunut.. Tai no tuskin ne ihmiset joiden mielipiteillä on merkitystä, sillä he tietävät epävarmuuteni ja vaikeuteni vastata kohteliaisuuksiin. Mutta nämä hyvänpäivän tutut saattavat pitää ylpeänä, mutta pitäkööt.

Ylpeydestä puheenollen; Keittiömestari sanoi että olen älykkäin ihminen jota hän on tapaillut. Kuulemma viisauteni veti häntä aluksi puoleen, ja jaksaa edelleen hämmästellä. Arvostaa ihan eri tavalla tällaista piirrettä kuin muita avuja. Näiden muiden avujen omistajia hän onkin sitten aiemmin tapaillut. Nyt herääkin kysymys kuinka tyhmiä ihmisiä hän on aiemmin deitannut? Noh, eihän tuo minulle kuulu, mutta luontainen uteliaisuus nostaa päätään :)

torstai 16. syyskuuta 2010

??!!

Miksi jokaikisessä jumpparyhmässä paikkaa ja aikaa katsomatta on joku räpätin-täti joka katsoo oikeudekseen kailottaa asioitaan kaikille ja koko ajan? Hiljaa rivissä! Ketään ei oikeasti kiinnosta kuulla kolmatta kertaa mille tunneille olet ilmoittautunut ja kuinka raskaaksi tämän koet ja kuinka viime viikolla piti vatsat jättää väliin että ehtii Prismaan.

Miksi jokaikisessä jumpparyhmässä - tähän ehkä vaikuttaa paikka ja aika, en usko että noissa isommissa ketjuissa (Sats, Elixia, jne) on näitä, tai en tiedä, en oo koskaan käynyt- on niitä tätejä jotka tulee sinne lähinnä vaan hengailemaan. Ollaan niin lihavia ettei tarvi vatsoja tehdä. Kun muut kaivaa mattoa esiin, niin nää eräät voi vaikka lähteä Prismaan ostamaan vähän pullaa kun ei pystytä tekemään vatsoja. No ei kai niitä ikinä pysty tekemäänkään jos ei ikinä edes kokeile.

Miksi mä en osaa liikuttaa ylävatsaa ja alavatsaa eri aikaan? Mulla liikkuu vaan yksi ja sama maha vaikka kuinka yritän.

Miksi tunneälyinen mieskollegani halasi mua tänään? Hittolainen, asuu Keittiömestarin naapurissa ja on alle 2kuukautta vanhan tytön isä? Vai voiko mua kaikessa tunneälyisyydessä halata koska asuu Keittiömestarin naapurissa ja on alle 2kuukautta vanhan tytön isä? Okei, heitettiin jotain sekundaläppää ja halauskin taisi olla osa vitsiä, mutta eipä tuo huumorilla muita konttorin kantturoita halaile?

Miksi kirjoittelen asteikolla porkkana-sininen luokkaa kirahvi sisällöltään olevaa postausta vaikka silmät on täynnä nukkumasan hiekkaa?

tiistai 14. syyskuuta 2010

Ja haihtuu lumous

Painan vähemmän kuin kertaakaan 2000-luvulla. Taas. Painoin jo kerran aiemminkin mutta yllättäen kehittelinkin lisää painoa.Mutta tietysti täällä on menossa henkinen levottomat ja mikään ei riitä. Taas. Asetin tavoitteeksi pudottaa tälle vuodelle vielä 5 kiloa. Taas. Voi olla että jää unelmaksi, voi olla että onnistuu. En ajatellut alkaa dieetille, kaikki tekstejäni lukeneet tietää mitä mieltä olen niistä. Kaikki tekstejäni lukeneet tietävät myös että selkärankani syömisten suhteen on yhtä jäykkä kuin sulanut pehmis.

Eli vaihtoehdoksi jää lisätä jumppaa. Siihen onneksi löytyy selkärankaa. Aikaa vaan ei oikein tahdo löytyä. Viime viikolla kävin neljästi salilla ja neljästi lenkillä. Jossain välissä pitäisi tehdä niitä töitäkin, nukkua, pitää yllä sosiaalista elämää ja varsinkin pitää yllä suhdetta siihen yhteen Mestariin.

Töissä harvinaisen tunneälyinen mieskollegani kehui kohentunutta ulkomuotoani, sanoi että näytän varsin kuumalta kissalta. Tai no ehkä ei ihan noilla sanoin, mutta sisältö oli kuitenkin hyvin paljon tuonne päin :)
Jostain syystä olen vaan puutunut kertaamaan laihtumistani, ja ottamaan vastaan suunnatonta ihailua ja palvontaa (köh..). Turtuneena vain vastailen jotain sinne päin jos joku kysyy tai kommentoi olemustani. Toisaalta pieni narsisti sisälläni saattaa möksähtää jos tapaa ihmisiä pitkän tauon jälkeen eivätkä he ääneen reagoi kuumaa kissamaisuuttani.

Päivän pähkinä, mistä biisistä otsikko? No tästä tietty!

ps. Kategoriaan: uusavuttoman kodinhoidolliset murheet: voiko Fastin perusblenderin tunkea astianpesukoneeseen? Tai lähinnä tuleeko se sieltä ehjänä pois?