Jotenkin elossa

Ehkä hiukan surullista että nyt blogiini tulee väkeä ovista ja ikkunoista enemmän kuin koskaan? 
Harmillinen takaisku niille, jotka vaikka marraskuun aikana ovat eksyneet blogiin ja ovat nähneet vaivaa selatakseen koko menneen vuoden läpi kuvitellessaan että vastaavaa tapahtuma/tunnemyrskyä täällä olisi aiemminkin kohdattu. Sisältö on kuitenkin lähinnä vain treeni- ja ruoka-angsteilua ilman edes mitään lukemia tai herutuskuvia.

No eniveis, kuten jo kommenttilootaan vastasinkin, kiitos kaikille myötätuntonsa ilmaisseelle. Olin yllättänyt kuinka paljon liikutti "tuntemattomien" ihmisten tuki ja kannustus. Ja tuen ja kannustuksen määrä, jossa siinäkin laatu korvaa määrän.

Jos marraskuu syntymäpäiviini asti oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja ihmettelyä, ei tälle loppuviikon tunnemyrskylle löydy sanoja tilannetta kuvailemaan.
Asiasta kiinnostuneille tiedoksi, oma fysiikkani alkaa jo elpymään, ja torstain tapahtumiin liittyvät proseduurit suoritettiin kotioloissa perjantaina. Nyt on jäljellä enää ehkä hiukan aneeminen tila ja muut asiaan kuuluvat oireistot. Kivualiasta se ei tainnut olla (ehdollinen sanamuoto sen vuoksi että sain Panacodia kipuun ja mielenrauhaa tuomaan, ja kyseinen lääke vie allekirjoittaneelta ällin täysin) fyysisesti. Toisaalta kaikessa julmuudessaan ja fyysisyydessään toimitus pakotti käsittelemään asiaa myös henkisellä tasolla, joten ehkä mielikin alkaa olemaan jo voiton puolella.
Lääkärin sanat kaikuvat positiivisesti päässäni, luonto on hoitanut asian parhaaksi katsomallaan tavalla kun yksilö ei olisi ollut elinkelpoinen. Julmasti, kaiken totuuden nimissä kuitenkin, voidaan myös todeta että säästyin/säästyttiin Keittiömestarin kanssa tekemästä valintaa kuinka jatkaa mikäli olisi syke löytynyt ja samalla graavia epämuodostumaa tms runsasta epätoivottua kehitystä.

Suru on kuitenkin puserossa. Varsinkin kun ajattelen vanhempiani. Heille olin juuri ehinyt kertoa, ja seuraavassa hetkessä riuhtaistiin mahdollisuus ensimmäisestä lapsenlapsesta pois. Ja kuten kätilökin sanoi, on äidilläni tavallaan kaksinkertainen suru: huoli tyttären jaksamisesta ja suru lapsenlapsesta (tämä oli muuten kohta mikä sai kätilön itkemään, kun kaikki ohjaus oli käyty läpi ja sain odottaa hänen huoneessaan äitiäni hakemaan minua pois kättäriltä, karkasi kätilöltä kyynel. Sanoi toivovansa että pystyisi vastaavassa tilanteessa olemaan oman lapsensa tukena). Tiedän itse jaksavani huomiseen ja kohtamaan tulevaisuuden tarjoutui se sitten millaisena tahansa eteeni. Vanhemmilani kuitenkin aika on rajallinen ja hyvä elämä takana, jonka kruunuksi lapsenlapsi sopisi (olen siis itse verrattavissa iltatähteen).

Keittiömestarin kanssa ei varsinaisesti olla olevasta tai tulevasta keskusteltu. Paitsi että myönnän hormonien ja muutosten myllänneni pääni niin, etten ole kykenevä tekemään järkeviä ratkaisuja. Näin ollen pidättäydyn tekemästä mitään ylimääräisä päätöksiä, mikä vaikeusasteeltaan ylittää päivän lounaan valinnan, määräämättömäksi ajaksi.

Kaikesta tästä huolimatta, joudun kääntämään kelkkani, myymään periaatteeni ja syömään hattuni. Kyllä, haluan omia lapsia. Koska, se sitten on eri asia. Tässä kuitenkin menee hetki ennenkuin kroppani nytkähtää taas omalle radallaan, mutta päätin että tulevaisuutta silmällä pitäen hankkiudun tutkimuksiin siitä, kuinka vaikea minun on oikeasti raskautua ja ennen kaikkea selvitä raskaudesta ja synnytyksestä fysiikkani puolesta. Jos jo kerran mahdoton muuttui mahdolliseksi, pelkään sen muuttuvan taas mahdottomaksi? Mutta tämä kaikki vasta sen jälkeen kun olen palannut normaaliin päivärytmiin (jos sellaista edes tapahtuu, mutta aikaisintaan siis ensi vuonna).

***
Loppukevennykseksi asia, joka on täällä unohtunut mainita: Merville näääin paljon onnea!