OAJEVUT osa II

Eli on asioita joita ei vaan uskoisi tapahtuvan.  Enemmänkin. Nyt on tapahtunut jotain mystistä. En ole käynyt vaa'alla. Totuus kuitenkin on, etten varsinaisesti jatkanut puntarilakkoa kasvaakseni paremmaksi ihmiseksi, vaan pelkään yksinkertaisesti kasvaneeni. Jollain tasolla kuvittelin olevani laihtunut ehkä noin 17 vaatimatonta kiloa (juu-u, seitsemäntoista) tässä lakkoilessani, mutta raaka totuus taitaa olla että painoo junnaa eksaktisti samassa kuin se olin lakon alussa. Tai no juhannuksen jäljiltä painoa on todennäköisesti reippaasti enemmän kuin sanotaan vaikka viime torstai aamuna. Joten pelkurina olin sitten menemättä vaa'alle, ja ajattelin tässä kaikessa rauhassa kerätä rohkeutta ja pudottaa painoa jotta hannaan astahtaa sille hirvitykselle.
Alkoholia kuitenkin maistoin, ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen. Sitä meni yhteensä 5 annosta koko juhannuksena. Keskityin lähinnä viettämään aikaani grillin ja jääkaapin läheisyydessä. Hyvällä omatunnolla.
Huonompaa omatuntoa kärsitään sitten jumpparintamalla, viime viikolle tuli yhteensä 3 liikuntakertaa. Tälle liikuntaosumia ei ole tullut vielä lainkaan. No huomenna salille ja sitä rataa.


Muuten on tällä rintamalla hiljaista. Tai aurinkoista enemminkin, tulee köllittyä parvekkeella varjossa ja luettua kaikkia tärkeitä akkojen lehtiä. Vapaa-ajan merkittävin huomio lienee se, että Keittiömestarin kanssa ollaan styylattu kolme kuukautta. Ensi viikonloppuna meillä on ilmeisesti kvartaali-bileet, kun kummallakin on vapaata. Mennään keilaamaan.

On asioita joita en vaan uskoisi tapahtuvan

Siis isoja tai pieniä asioita, joita ei edes ajattele sillä ne on niin absurdeja. Tai joita näkee vain elokuvissa. Koin tänään tällaisen asian, joka menee tuohon ensimmäiseen kategoriaan. En pidä jännityksessä enempää vaan kerron; sain tänään poskisuudelman kuntosalilla! Hih. Okei, jossain vaikka Helsingin keskustan juppihippi (vähemmän punkkari)- tyyppisessä kuntoilukeskuksessa tuo on varmasti ihan arkipäivää kuin Keski-Eurooppalaiset tavat oppineet suomalais-emännät kohtaavat. Mutta täällä lähiössä, uimahallin pienellä salilla jossa työttömät ja eläkeläiset urheilevat opiskelijoiden kanssa puoleen hintaan, veikkaisin ei tuollaista ole nähty. Tai meikäläinen ei ainakaan ja pyörin siellä sentään neljänä päivänä viikossa!

Kerron tarkemmin tapahtuneesta vaikka se ei ketään kiinnostakaan. Olin siis salilla ja juuri saanut lämmieltyä kun sinne astuu ovesta hyvän ystäväni isäpuoli, vanhempi suomenruotsalainen herrasmies. Olen ollut tämän miehen kanssa useasti tekemisissä, voisinpa sanoa että viimeiset vuodet kuukausittain kun ystävääni olen autolla käyttänyt äitiään katsomassa toisella puolella kylää. No, tervehdin tietysti tätä herraa iloisesti ja yllättyneenä kun tosiaan salille ilmestyi joku ketä sinne ei todellakaan "kuulu", niin maantieteellisesti meinaten. Aiemmin tämä mies on saattanut halata tai kädestä tervehtiä tavatessa, ja nytkin tuli luokseni käsi ojossa. Kättelyn lisäksi sain tosiaan poskisuudelmat. Tuntui miehestä varmasti mukavalta kun olin juuri noussut soutulaitteesta ja hikoillut sen perinteiset 20 litraa. No se siitä. Kokemus oli vaan niin hauska omasta mielstäni että se oli pakko jakaa.

Vaikka sataa, en lähde nyt lenkille (kun kerta olin siellä salillakin jo tänään). Uhkailen silti säätä, ja lähden tansseihin! Tuolla 50 kilometrin päässä on siltatanssit, ja sinne pitäisi lähteä perinteisesti ystävän ja tämän miehen kanssa. Keittiömestari on -yllätys- töissä, joten edustan itseäni paikalla. Onneksi ystäväni lupasi tarpeen tullen kahdeksan kuukautta vanhan poikansa deitikseni.Huomenna ajattelin hiippailla Myötätuuli Rockiin. Bändikattaus näyttäisi olevan aika bueno koko viikonlopun ajan, mutta varsinkin sunnuntai-illan päätös sopii musiikkimakuuni kuin nyrkki hattuun: Suburban Tribe, Mustasch ja illan päättää Amorphis.

Tänään oli Kirsulla kaikenkaikkiaan siis sangen jännittävä päivä. Pusu ja kaikkea. Veikkaisin silti että tänään on hauskempaa ja jännittävämpää ainakin muutamalla parilla jotka käyvät sanomassa tahdon papin edessä. Victoria (kaunis puku ja morsian) ja Daniel saavat tänään toisensa. Skål heille! Niin, ja ei sovi unohtaa tänään häitään juhlivaa blogisiskoa Pinkkiä Pingua, onnea ja menestystä myös hänelle!

Satais nyt kunnolla!

Oonkohan lyönyt pääni liian kovaa johonkin? Odotan että alkaisi sataa. Ei ukkostaa, mutta kunnon sade ja mielellään myrkskytuulikin sopisi. Ihan vaan sen takia että pääsisin tuonne purtsille ryntäilemään. Yksin. Kävin sunnuntainakin nimittäin juoksemassa kun aamulla oli niin kurja/loistava ilma. Tuntui muuten jaloissa huomattavasti raskaammalta. Eilen kävin salilla ja hiukan himmailin koipien kanssa, tänään aamulla vesijuoksemassa ja nyt tsiigailen pilviä siihen malliin että kohta voisi poistua tärisyttämään tannerta.
Mystistä tämä into, johtunee siitä että olen antanut itselleni luvan veivata tuota lyhempää lenkkiä, kuin että vetäisin pidemmälle/pitempään. Sen verran löytyy vissiin tuota keskittymishäiriötä että tuollainen alle viiden kilsan pyristely on maksimi pitämään mielenkiinnon yllä.

Aloitin myös uuden dieetin tässä viikonloppuna. Siihen kuuluu kahmalokaupalla jäätelöä, tolkuttomasti vaaleaa leipää, sokerilimpparia litroittain ja mässäilyfiesta buffetissa (kahdesti neljän päivän sisään). Tällä dieetillä on ihan uskomattomat vaikutukset, jotka on jo huomattavissa: housut ja pinna kiristää, en tiedä kumpaa enempi.
No sattuuhan näitä, pitää syödä että jaksaa! Jos totta puhutaan, en ole edes missään depiksessä aiheesta. Hauska sinänsä, kun aloitin tästä kirjoituksen, tuli sellainen tunne että kun enemmän ja vähemmän laihdutan semijulkisesti tässä blogissa, pitäisi olla ihan ranteet auki sen takia että en ole noudattanut minkään asteista terveyttä ruokavaliossa. Jostain syystä olen vain ärtynyt turvotuksesta (joka taas johtuu siitä että olen syönyt tavan jäätelöä ja kärsin maitovammaisuudesta, ei niinkään kolossaalisesta lihoamisesta puolen viikon sisällä) kuin siitä että olen syönyt huonosti.

Jahas, ulkona näyttää tihuttavan. Lenkkarit jalkaan ja tömistelemään!

Mä taivalsin läpi tuulen ja tuiskun...

lauleskeli Juice aikanaan. Samanmoiset fiilikset on täällä tänään, jos tuisku korvataan tihkusateella. Tutkaillin aamulla ikkunasta ulos ja totesin sään olevan aika järkky. Sataa tihuttelee vettä, ja tuuli vaikuttaisin olevan aika puuskittainen ja kova. Ulkona ei siis kukaan liikkuisi vapaaehtoisesti. Sali olisi siis täyteenammuttu kuten muutenkin lauantaisin, mutta pururadalle varmasti mahtuisi. Astmaatikkona olisi hapenoton kannalta ideaali ilma, kostea ja viileä. Joten päätin koetella sietokykyäni, ja lähdin lenkille. Ennenkaikkea itseni suureksi ihmeeksi sain juostua sen koko 4,8 kilometriä. Tai juoksu on kyllä jotain ihan erilaista kuin mitä se meikäläisen meno on, mummeli rollaattorin kanssa olisi varmasti ohittanut meikäläisen vauhdin puolesta. Mutta ei haittaa! Ajasta, sykkeistä ei mitään havaintoa, ainoa numero jonka osaan sanoa on tosiaan vain tuo matka. Päätin nimittäin vapauttaa itseni kaikista numeraalisista rasitteista, ja tehdä vain kuinka parhaaksi koen ja jaksan.
 
Omistan kyllä kuuliaisen urheilijan tavoin sykemittarin, mutta käytän siitä vain sitä kello päätä. Käyttökelloni on metallinen ja raskas, ja tuo Polarin perusvehje on miellyttävämpi. Tosin tänään sekin jäi alkutohinassa kotiin. Muutamia kertoja olen mittaillut sykkeitä, mutta en oikein ole jaksanut perehtyä kaikenmaailman rasvanpoltto ja maksimisykkeiden maailmaan. Ajatusmallini on lähinnä sellainen, että hyvin on ihminen kautta aikain jaksanut juosta jellonaa karkuun vaikka sykerajoja ei ole ollutkaan. Tietysti jos tämä urheiluni olisi tavoitteellisempaa, saattaisin sykkeitä jaksaa mittaillakin. Mutta autuaalisen tietämättömänä mennään näillä eväin.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen viime aikoina liimautunut telkkarin eteen katsomaan ihanaa sarjaa. Nää pingviinit on vaan niin loistavia. Alkuperäisellä kielellä olisivat varmasti vielä parempia, mutta Nickelodeonilla (hirveän vaikea sana!) pyörivät suomennetut jaksot toimivat myös. Kummimuksutkin tykkää.
Josta tulikin mieleen että pitäisi lähteä kauppaan, lupasin kummumuksuille tehdä pizzaa. Onneksi en harrasta vaa'alla käyntiä, voisi huomen aamulla itkettää.

Nurinkurin

En muista olenko täällä valittanut, todennäköisesti, kuinka vaikea on selväjärkistä ruokailua ylläpitää viikonloppuisin? Tämä taitaa olla universaali ongelma laihduttajilla; arkisin kun yleensä työ/opiskelu rytmittää päiviä on helpompi syödä fiksusti ja filmaattisesti. Vapaalla lähtee legendaarisesti lapasesta.
Tuossa pari viikkoa sitten päätin tarttua härkää sarvista ja skarpata viikonloppujen eväitä. Hyvin on mennyt, vain pieniä muutamia suullisia herkkuja on mennyt alas, ja oikeastaan kun asian kerran mietti, pystyi sen jälkeen sujuvasti käydä myös lauantaisin kaupassa ja selvitä retkestä voittajana.
Mässyn määrä on ilmeisen vakio kuitenkin. Viime viikolla ja tällä viikolla olen suvereenisti herkutellut maanantaina ja tiistaina! Nyt on niin ähky mm. karjalanpiirakoista ja valkoisesta suklaasta etten edes haluaisi käydä puntarissa! Se on omassa sarjassaan ihme sekin. No, jos taas vaihteeksi ryhdistäystyisi. Koskahan kyllästyn hokemaan tuota itselleni?

Sitten olisi toinenkin ongelma. Toi juhannus meinaan. Tai sen vietto. Sen tiedän että syömiseksi se menee kuitenkin, enkä jaksa siitä välittää. Välillä pitää ottaa rennosti (toim huom. allekirjoittanut voisi joskus kokeilla sitä selkärangan omistamista tuon jatkuvan rentouden sijaan). Mutta ongelma on lähinnä se että olen muutamia vuosia viettänyt juhannusta vanhempieni mökillä (ne on jossain muualla mökkeilemässä) siskoni, kaveripariskunnan ja parhaan kamuni kanssa. Tämän vuoden jussi-suunnitelmat lyötiin lukkoon viime vuoden juhannuksena. Eikö kuulostakin hyvältä? No tietysti kuulostaa! Jokunen viikko sitten  muistin että ai niin, mähän seurustelen nykyään. Mutta hei, ei se mitään, mähän seurustelen työnarkomaanin kanssa. Se on ihan saletisti töissä juhannuksena. Ja niinpä unohdin asian.
Kunnes Keittiömestari otti pari iltaa sitten puheeksi meidän juhannussuunnitelmat, hän kun on vapaalla jo torstain joten voitaisiin lähteä vaikka Lappiin. "Öö... tota noin, en mä voi lähtee kun mä meen meidän mökille systerin ja parin kaverin ja yhden sinkkumiehen kanssa. Aateltiin vetää hirveet lärvit ja saunoa koko jussi" Ei kuulostanut mun korviin kauhean hyvältä, ja tuskin Keittiömestarinkaan korvat vuosivat hunajaa onnesta tuon kuultuaan. Paikkailin parhaani mukaan, kerroin totuuden että luulin hänen olevan töissä ja että tämä reissu on sovittu jo vuosi sitten ja jotenkaan en vaan osannut olla hyvä tyttöystävä ja muistanut hänen kutsumistaan. Mutta olisi kuitenkin tooooosi ihkua jos hän tulis meidän kanssa sinne mökille. Ei tuo nyt -vissiin?- varsinaisesti suuttunut, mutta taisi kuitenkin pahoittaa vähän mielensä. Enkä yhtään ihmettele miksi. Lupasi harkita meidän mukaan tulemista, mutta toisaalta ymmärrän hyvin jos Keittiömestari ei halua lähteä ventovieraiseen paikkaan, ventovieraiden ihmisten kanssa moneksi päiväksi katsomaan kun ne ryyppää. Tähän mainittakoon että Keittiömestari ei itse käytä alkoholia.

Kyllä tuo vielä mulle puhuu, eikä nyt vaikuta ihan hirveän suivaantunut olevan. Millähän ilveellä saisin sen lähtemään meidän mukaan? Ja mikähän mahtaa olla toimivin tapa ilmaista että olen oikeasti pahoillani, enkä tarkoittanut ja että mun sydän itkee verta jos sillä on tästä selkkauksesta paha mieli? Terveisin nimimerkillä, mä olen niin huono leikkimään parisuhdetta.

Koko viikko puntarin välttelyä

Siihen tulikin otsikkoon kätevästi tiivistettyä tapahtumat jälkeen edellisen blogitekstin.
Viikko one mennyt vesijuoksennellessa kolmasti, lenkkeillessä -nolo- kerran ja saleillessa kolmasti. Syömiset on menneet melko mallikkaasti, takana ainakin kaksi onnistunutta pikaruoasta kieltäytymistä. Ja yksi suklaalevystä kieltäytyminen. Taputan näistä itseäni selkään!

Mitään suurempaa henkilökohtaisen elämän mullitusta ei ole tapahtunut.  Jostain syystä koko viikko on vain mennyt muualla kuin kotosalla, ja jos olen ollut kotona olen ollut töistä niin väsynyt etten ole jaksanut istahtaa oman blogini ääreen, saatika lukenut muiden tekstejä.
Töissä on hektinen tilanne päällä, niinkuin aina ennen lomien starttaamista kun yritetään tehdä kaikki mahdolliset hommat alta pois että kesähessuille ei jää turhia murheita. Toisaalta positiivista työkiireissä on se, että kukaan ei ole ehtinyt huokailemaan makean perään, ja tämän takia työpaikan kahvihuoneen pöytä on ehkä ensimmäistä kertaa sitten viime kesän ilman herkkuja. Vaikka kuinka aina meillä töissä päätetään että nyt ei kukaan osta mitään, jostain syystä seuraavana päivänä viimiestään löytyy keksipaketti pöydältä tai karkkeja. Toisaalta syy ei aina ole meidän työporukassa; esittelijät ja yhteistyökumppanit tuo yleensä tullessaan jotain purtavaa.

Kesä on allekirjoittaneelle kuten varmasti monelle muullekin kanssaeläjälle ulkoilma-aikaa. Vaikka ei ole perunamaata mitä ruopia, tulee istuttua parvekkeella lukemassa hömppää tai sitten touhuilessa muuten vaan. Kuten tänään on pelattu jalkapalloa ja tennistä kummimuksujen kanssa. En edes kaipaa hellettä, valoisat illat ja hyväntuuliset ihmiset riittää.
Vaikka itseäni ärsyttää kaikki selittelyt, niin sanonpahan vaan että kesä ja kärpäset hiljentänee tämänkin blogin. En ole, tietääkseni, lopettamassa, mutta jollain tapaa koen olevani tilivelvollinen lukijoilleni ja näin ollen kertomaan että joutavaa marinaa elämästäni on täällä luettavissa todennäköisesti harvemmalla tahdilla kesän. Tai sitten ei. Jos tulee sateinen kesä. Tai tekemisen puute. Tai paljon asiaa. Tai jotain muuta.