Nurinkurin

En muista olenko täällä valittanut, todennäköisesti, kuinka vaikea on selväjärkistä ruokailua ylläpitää viikonloppuisin? Tämä taitaa olla universaali ongelma laihduttajilla; arkisin kun yleensä työ/opiskelu rytmittää päiviä on helpompi syödä fiksusti ja filmaattisesti. Vapaalla lähtee legendaarisesti lapasesta.
Tuossa pari viikkoa sitten päätin tarttua härkää sarvista ja skarpata viikonloppujen eväitä. Hyvin on mennyt, vain pieniä muutamia suullisia herkkuja on mennyt alas, ja oikeastaan kun asian kerran mietti, pystyi sen jälkeen sujuvasti käydä myös lauantaisin kaupassa ja selvitä retkestä voittajana.
Mässyn määrä on ilmeisen vakio kuitenkin. Viime viikolla ja tällä viikolla olen suvereenisti herkutellut maanantaina ja tiistaina! Nyt on niin ähky mm. karjalanpiirakoista ja valkoisesta suklaasta etten edes haluaisi käydä puntarissa! Se on omassa sarjassaan ihme sekin. No, jos taas vaihteeksi ryhdistäystyisi. Koskahan kyllästyn hokemaan tuota itselleni?

Sitten olisi toinenkin ongelma. Toi juhannus meinaan. Tai sen vietto. Sen tiedän että syömiseksi se menee kuitenkin, enkä jaksa siitä välittää. Välillä pitää ottaa rennosti (toim huom. allekirjoittanut voisi joskus kokeilla sitä selkärangan omistamista tuon jatkuvan rentouden sijaan). Mutta ongelma on lähinnä se että olen muutamia vuosia viettänyt juhannusta vanhempieni mökillä (ne on jossain muualla mökkeilemässä) siskoni, kaveripariskunnan ja parhaan kamuni kanssa. Tämän vuoden jussi-suunnitelmat lyötiin lukkoon viime vuoden juhannuksena. Eikö kuulostakin hyvältä? No tietysti kuulostaa! Jokunen viikko sitten  muistin että ai niin, mähän seurustelen nykyään. Mutta hei, ei se mitään, mähän seurustelen työnarkomaanin kanssa. Se on ihan saletisti töissä juhannuksena. Ja niinpä unohdin asian.
Kunnes Keittiömestari otti pari iltaa sitten puheeksi meidän juhannussuunnitelmat, hän kun on vapaalla jo torstain joten voitaisiin lähteä vaikka Lappiin. "Öö... tota noin, en mä voi lähtee kun mä meen meidän mökille systerin ja parin kaverin ja yhden sinkkumiehen kanssa. Aateltiin vetää hirveet lärvit ja saunoa koko jussi" Ei kuulostanut mun korviin kauhean hyvältä, ja tuskin Keittiömestarinkaan korvat vuosivat hunajaa onnesta tuon kuultuaan. Paikkailin parhaani mukaan, kerroin totuuden että luulin hänen olevan töissä ja että tämä reissu on sovittu jo vuosi sitten ja jotenkaan en vaan osannut olla hyvä tyttöystävä ja muistanut hänen kutsumistaan. Mutta olisi kuitenkin tooooosi ihkua jos hän tulis meidän kanssa sinne mökille. Ei tuo nyt -vissiin?- varsinaisesti suuttunut, mutta taisi kuitenkin pahoittaa vähän mielensä. Enkä yhtään ihmettele miksi. Lupasi harkita meidän mukaan tulemista, mutta toisaalta ymmärrän hyvin jos Keittiömestari ei halua lähteä ventovieraiseen paikkaan, ventovieraiden ihmisten kanssa moneksi päiväksi katsomaan kun ne ryyppää. Tähän mainittakoon että Keittiömestari ei itse käytä alkoholia.

Kyllä tuo vielä mulle puhuu, eikä nyt vaikuta ihan hirveän suivaantunut olevan. Millähän ilveellä saisin sen lähtemään meidän mukaan? Ja mikähän mahtaa olla toimivin tapa ilmaista että olen oikeasti pahoillani, enkä tarkoittanut ja että mun sydän itkee verta jos sillä on tästä selkkauksesta paha mieli? Terveisin nimimerkillä, mä olen niin huono leikkimään parisuhdetta.