sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Missä on kohtuus?

Tässä päivä muutama sitten vietettiin Keittiömestarin kanssa leffailtaa ja katsottiin Casino Royale (DVD:ltä kun kumpikin oli ollut jo höyhensaarilla kun se telkkarista pari viikkoa sitten tuli). Lopputekstien käytiin seuraava dialogi:

Kirsu: mullahan on synttärit kohta...
Kooäm: hmm, jaa?
Kirsu: ja joulukin on justiinsa.
Kooäm: niin?
Kirsu: jos mä pyydän vaan yhtä juttua, ni voinko saada sen, silleen synttäri/joululahjana?
Kooäm: no helpottaishan se lahjastressiä kai...
Kirsu: mä haluaisin Daniel Craigin.
Kooäm: et saa. Eikä mulla riittäis rahatkaan.

Julmaa, suppeaa ja tylsää. Vai mitä? Omasta mielestä olin varsin joustava. Ensinnäkin pyysin vain yhtä lahjaa vaikka juhlia on kaksi (ja joululahjoja kuuluu saada useampia, ettäs tiedätte). Ja sentään pyysin lahjaksi jotain, mikä olisi mahdollista toimittaa. Kelatkaa nyt, jos olisin pyytänyt vaikka Elvistä? Toisaalta, toisten mielestä Elviskin vielä elää, mutta veikkaan että Mr. Craig olisi silti helpommin tavattavissa.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Räyh!

Varokee kiltit pienet pojat, täällä on angstinen akka! Kropassa jytää vissiin adrenaalia koko lokakuun edestä. Kävin salilla tekemässä todella onnistuneen ja pitkän ja tuntuvan treenin, ja sen jälkeen on ollut sellainen "pois alta kivet ja männynkävyt"-fiiwis koko iltapäivän ja illan. Saan tällaisia puuskia silloin tällöin, harvemmin nykyään kun treenistä on tullut arkea, mutta silloin kun tämä iskee, pitäsi se purkittaa ja säilöä vatutuspäiviä varten.
Koska olin niin tyytyväinen, päätin palkita itseni ostamalla satsumia (tai klemetiinejä tai mandariineja tai mitä ne nyt onkaan) kilon. Jotenkin siihen ostoskoriin eksyi myös mikropoppareita ja Dumleja jotka tuhosin tuossa hyvällä ruokahalulla. Ei ole edes morkkis. Repikää siitä (niitä satsumia tms. en ole vielä -yllättäen- siis syönyt).

Satuin tänään salille sellaiseen aikaan ettei siellä ollut ketään muuta, tämä nyt ei varsinaisesti ole hirvittävän harvinaista, mutta yleensä sinne joku tulee aina huhkimaan seuraksi.
En tiedä johtuiko uudesta treenipaidastani (ihka eka hihaton treenivaate, sellainen puuvillainen painijaselkäinen toppi, ihana.) vai kehityksestä, vai todella onnistuneesta ja keskittyneestä treenistä, mutta kaiken tämän valkoisen lämmikkeen jota myös ihraksi kutsutaan, alta pilkotteli lihasta! Joo-o. Ei näy haba tai sikspäkki (kaljatynnyrihän multa edelleen löytyy) tai mikään hokipakara. Vaan kunnon sikaniska se tuolta pilkottaa! Tai siis taitaa olla viralliselta nimeltään epäkäs.  Tietysti pinnallisena ihmisenä olisin toivonut etä lihaskasvu olisi voinut näkyä ensin muualla, koska kuulun muutenkin kaulattomien sukuun (en kuitenkaan selkärangattomien). Olen pelkkää leukaa (leukoja) ja niskaa, ei lainkaan siroa ja norjaa joutsenkaulaa. Ja nyt siellä niskan puolella vilkkuu lihas.
No, kun tosiaan huomasin olevani salilla yksin, ja keskellä peilejä, en voinut vastustaa kiusausta pullistella hiukan. Hih. On tässä vielä hiukan matkaa kehonrakennuksen huipulle.

Todella hyvä meininki pitkästä aikaa. Vaaka jumittaa omissaan, mutten jaksa sitä pähkäillä sillä treeni kuitenkin kulkee.

torstai 28. lokakuuta 2010

Sataa. Pikainen.

Kyllä tämä suomalainen syksy on kaunis. Pah. Ei jaksa mikään kiinnostaa, kun ulkona on koko ajan märkää, hämärää ja kylmää. Olen kuitenkin saanut revittyä itsestäni sen verran, että salilla olen käynyt, kuten myös säännöllisesti vesijuoksemassa. Vaikka se Veelan mielestä onkin tylsää. Totta, se on niin tylsää että siinä tulee ihan Zen olo. Paitsi silloin kun osuu paikalle kaikkien eläkeläisten kanssa aamulla joiden on ihan pakko "juosta" vähintään kolme rinnakkain. Ja ne on muuten ne papparaiset jotka on kaikista pahimpia! Siinä ne kelluttelee hitaasti eteenpäin, kun mikäs kiire valmiissa mailmassa on. Yritä siinä sitten tehokkaasti rynniä kolmea varttia ennen töihin menoa kun saat töykeän nuoren naisen maineen jos käyt liian läheltä ohittelemaan jne.

Asiasta rasiaan, onnittelut Suomen joukkueelle joukkue-maailmanmestaruudesta saksanpaimenkoirien suojelun MM-kisojen voitosta viikonloppuna. Olipa vaikea virke. Tässä vielä hiukan paremmin muotoiltua suomen kieltä aiheesta.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Jos en mä, ni sit et säkään

Kryptinen otsikko on ajatukseni siitä, kuinka tiukassa läski tuntuu olevan briteilläkin. Katselin taas eilen telkkarista sarjaa Dieetit Vaihtoon. Ohjelmassa siis ylipainoinen ja alipainoinen syövät viikon toistensa ruokia, ja sitten saavat 12 viikoksi ohjeet terveelliseen ruokavalioon ja kohtaavat sitten uudelleen vaa'alla. Ohjelmassa suositeltu terveellinen ruokavalio taitaa noudatella klassista kaloreita tarkkailevaa ruokavaliota ilman suurempia painotuksia. Tai vissiin niitä pyritään vähän henkilökohtaisesti rukkaamaan sopivaksi, ja toki lihotettaville on sitten omat sapuskansa.
Ylipainoiset sarjassa on oikeasti ylipainoisia, en ole tainnut yhdessäkään jaksossa nähdä yhtään alle 120 kiloista? Josta päästäänkin sitten takaisin tuohon otsikkoon. Jälleennäkeminen vaa'an kanssa dieetin jälkeen on ollut mielestäni aika jäätävää todellisuutta. Kiloja on harvemmin näiltä ihmisiltä pudonnut edes yli kymmentä. Jollain tapaa hämmentävää, luulisihan että ihminen joka tempoo viikossa puolentoista viikon edestä kaloreita, laihtuisi silmissä kun siirtyy "normaalin" ihmisen kalorimääriin. Tai että nesteitäkin olisi jo tuon verran? Ei ainakaan anna turhan ruusuista kuvaa laihduttamisesta, siksi tuosta ohjelmasta tykkäänkin. Vaikka haetaanhan siinä shokkireaktiota kun mennään laidasta laitaan, mutta viihdettä karulla todellisuudella höystettynä kuitenkin.
Toisena ääripäänä hymyilyttää myös alipainoisten räpiköinti normaalipainoon. Nämä "alkkarit" syövät about 1000 kaloria/vrk, ja sitten ne pamautetaan normiruokavalioon ja tuplataan eväs, jälleennäkeminen vaa'alla meinaa harvoin yli 5 kilon lisäystä. Jos se on toisilla tiukassa lähtemään pois, ni toisilla se tuntuu olevan tiukassa saada tarttumaankin. Pystyisin itse varmaan helposti saamaan jo reilussa kuukaudessa tuon +10kiloa, eikä tarvitsisi edes ponnistella... En taida kuitenkaan yrittää, joudutte nyt vaan uskomaan sanaa.

Muuten kuuluu positiivista treenirintamalta, salilla käyminen maistuu taas siltä miltä sen kuuluukin. Ja nyt maistuu myös ruoka, mutta se voisi näkyä pahemminkin puntarissa.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Tu-Tu

Olen palannut arkeen ja samalla melko normaaliin treenimotivaatioon saavutettu! Jes! Johan tätä onkin odotettu :) Tosin tänään skippasin salin vaikka olisi ollut normi-treenipäivä. Mutta ihan vaan sen takia että tämän viikon jokaiselle muulle päivälle on varattu vähintään yksi urheilukerta.


Otsikkoon viitaten, en ole aloittanut balettia. Tai tapauksessani aloittanut balettia uudelleen. Koska olenhan 8-vuotiaana käynyt Raatikon balettitunneilla, hmm, jotain yhdeksän kuukautta? Ei sitten ollut ihan mun juttu. Kuten ei ollut myöskään jalkapallo, telinevoimistelu tai tennis. Tai no tennistä pelasin monta vuotta, mutta sitten murrosiän myrskyissä sekin jäi.
Eeniveiis, otsikko on taas taattua Kirsun puujalkahuumoria ja sanaväännelmiä ja tarkoittaa tuntematonta turvotusta. Hittolainen, pari viikkoa vetää minimiliikunnalla, ja heti kun yrittää tsempata niin iskee possu. Tai siis turvotus ja painonnousu. Huoh. Ei vaan jaksa. Vaikka olen mukamas katsonut vähän mitä syön. Kuten esimerkiksi maanantaina ja tiistaina lounaaksi kanaa ja kasviksia (iltapalaksi tosin meni maitosuklaata). Tänäänkin söin raikasta salaattia, kanaa, perunaa ja okei, hiukan vaaleaa leipää (kävin siis Mäkisen Perheravintolassa vetämässä burgerin höysteineen, mutta muistin sentään ottaa light-limpparia..).
Eli oikeastaan tuntematon turvotukseni ei ehkä olekaan niin tuntematonta?
No oppi ja ikä kaikki, omasta mielestäni pääasia on että kuntoilu tuntuu taas mielekkäältä!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Sisäisestä kasvusta

Ei, en ole löytänyt uutta selitystä painonnousulle, ja yritä selittää sitä sisäisellä kasvulla. Ja ei, painoni ei ole varsinaisesti edes noussut vaikka olen viettänyt kun-mikään-ei-tunnu-miltään-elämää. Se muuten onkin oma mysteerinsä, mutta ei vatvota sitä tällä kertaa.

Juttelin eilen kaverin kanssa joka tekee työkseen yritysvalmennusta. En edes muista mistä ajatus varsinaisesti lähti, mutta tuli puheeksi inhimilliset reaktiot ja vuorovaikutustilanteet. Kaikki varmasti tietää klassikot "vuorovaikutustilanteessa on yhtä monta tulkintaa kuin on osallistujia"-tyyppiset jutut. Itsekin opiskeluaikoina kävin kuuntelemassa jotain työelämävalmentajaa tms joka näistä puhui, mutten silloin oikeasti kuunnellut. Ehkä nyt oli tapahtunut henkistä kasvua, tai tilanne oli muuten vaan osuvampi, mutta jollain tapaa oikeasti "kuulin" mitä kaveri selitti tästä asiasta.
Kärsin huonosta tavasta. Tai olen oppinut isältäni sarkastiseksi. Heitän varmasti tuntemattomien ihmisten silmissä todella kylmää, julmaa ja ilkeää läppää välillä ja kuvittelen olevani hauska. Ajoittain saan tästä tuta kun olen liian oma itseni vieraassa ympäristössä tai sellaisten henkilöiden kanssa tekemisissä jotka ovat, hmm, herkempiä. Ja sitten selitellään. Onneksi työkavereilta riittää ymmärrystä huonoille jutuilleni, ja sietokykyä. Samoiten tietysti ystäväpiiri on muokkautunut sellaiseksi joka sammakkoni sietää (vaikka aikuisten oikeesti kuvittelen olevani vaan sietämättömän hauska).
Joten luulisi että muistaisin että jokaikissä tilanteessa on kaksi tulkintaa. En vaan aina jaksa muistaa.
Tämä ei muuten nyt liity mihinkään tiettyyn tilanteeseen, ihan yleisellä tasolla pohdintaa!

Toinen asia mistä juteltiin on omat reaktiot. Tai samaan kastiinhan tämäkin asia menee tuon edellisen kanssa... Mutta puhuttiin siitä kuinka johonkin asiaan täysin kuulumattomat tunteet/asiat muuttavat tilanteen tulkinnan täysin. Kuten esimerkiksi se, että MLAV sai eilen vahingossa väärän narikkalapun, ja narikasta ei suostuttu antamaan hänelle takkia, vaan piti odottaa sulkemiseen ja hän sai sitten narikkaan jääneen takin tuntomerkkejä vastaan (hassua muuten, sitä väärää takkia ei kaivattu? Ja ulkona oli kuitenkin nollassa..). Henkilökunta toimi varmasti ohjeiden mukaan, tosin käyttivät ehkä hiukan kärkästä kieltä; ymmärrän kyllä että humalaisia sönkkääjiä riittää ja heitä on helpompi kaitsea sanan säilällä, mutta me oltiin kyllä ihan selvinpäin. MLAVn tunne tilanteesta on kuitenkin vatutus; häntä on loukattu(henkilökunnan kärkkäät kommentit), kiusattu(itse väärän narikan saanti) ja piinattu(odottelu pilkkuun asti). Koska vahingossa ja kiireessä hänelle ojennettiin alun perin väärä narikkalappu, koki hän että koko maailma on häntä vastaan, ja sen jälkeen vaikka ravintolasta olisi tarjottu 400 euroa hyvityksenä olisi hän kokenut senkin vaan vattuiluna. MLAV:n voimakkaaseen reaktioon tietysti vaikutti myös se, että alunperin hän oli väsynyt jolloin negatiivisset tunteet ottaa vallan helpommin.

Olisko vähän hienoa, jos pystyisi painaa elämässään pausea sillä hetkellä kun saa jostain asiasta välittömästi, varsinkin negatiivisen, reaktion? Pysähtyisi ja kysyisi itseltään miksi reagoi niin voimakkaasti? Onko takana todellakin kiukku kyseisen asian takia, siihen liittyvien negatiivisten henkilökemioiden takia, hermostuminen jonkun muun tunteen/olotilan vuoksi (nälkää, väsymys, tai välillä riipivä muuten vaan vatutus) vai onko nousevien primitiivisten rykäreiden takana jotain muuta?
Okei, käytännössä tilanteet muuttuu ja asiat niin nopeasti, ettei aina pysty vetämään henkeä ja miettimään omaa reaktiotaan kun on vaan sanottava tai toimittava. Mutta jos edes joskus ehtisi pysähtymään ennenkuin avaa sanaisen arkkunsa?

Tää oli tällaista ajatuksenvirtaa. Saikohan kukaan edes ajatuksesta kiinni?
Linkkivinkkinä muuten pakko mainita tähän blogi jonka tyylistä tykkään. Ensinnäkin ulkoisiin syihin vedoten: mimmillä on ihku kroppa, toiseksi Jonna osaa pilkkoa ajatuksiaan ihanasti ja esittää itselleen kysymyksiä joita lukemalla olen itsekin pohtinut omia valintoja ja ajatuksia välillä.

torstai 14. lokakuuta 2010

Yllättääkö talvi autoilijat?

Olisko vähän siistiä jos voisin postailla kuinka elämäni on muuttunut ja piristynyt ja kaikkea. No ei ole. Edelleen väsyttää. Ja v*tuttaa. Sorruin eilenkin skippaamaan salilla käynnin, hyi minua. Maanantaina kävin, ja tiistaina pitkällä kävelylenkillä. Tänään pitäisi vielä raahautua bellyyn, mutta kerron pikkusalaisuuden: toivon että alkaa räntäsade justiinsa nyt, niin voisin sen skipata hyvällä omatunnolla! En mä silleen mitenkään yritä taktikoida.
Jotenkin on niin kauttaaltaan hyytynyt olo ettei mitään tolkkua.

Vaikka kuinka on puuduksissa, yhdessä asiassa olen menestynyt: syömisessä! Ja sekös vasta lisääkin ärsytystä. Kevyessä noidankehässä täällä vaellellaan..

Onneksi huomen illalla ei tarvi miettiä syömisiä tai liikkumisia. Kaveri kun kuuli että olin keväällä ollut katsomassa uteliaisuuden vuoksi 50 Centiä, houkutteli hän huomenna tsekkaamaan Keliksen. Tiedän tuoltakin tasan kaksi biisiä. Ei nyt varsinaisesti kosketa tuon tyyppinen musiikki, mutta mikä ei tapa, niin toivottavasti vahvistaa. Tai jos vaikka piristää?

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

*Haukotus* osa II

Jahas, taas väsyttää. Tämän hetkistä väsymyksen syytä ei tarvitse kyllä kissojen ja koirien kanssa etsiä.
Olin eilen luokkakokouksessa ja kotiuduin joskus puoli kahden aikaan yöllä. Ihan mukava sinänsä, mutta kun aloiteltiin jo ennen kuutta niin kerääntyihän sitä tunteja (ja tuoppeja). Hauskaa oli, ihana oli nähdä vanhoja naamoja. Edellisen luokkakokouksen jouduin jättämään välistä 7 vuotta sitten kun vaikutin toisella paikkakunnalla joten osaa porukkaa en ollut nähnykkään sitten peruskoulun.
Mutta ei vanhuus tule yksin,nautin illan aikana 5 annosta alkoholia, ja yöllä oli jo sellainen olo että tästä päivästä en ilman krapulaa selviä. Tosin taisin olon ohi nukkua, tänään on ollut enää se klassinen jyrän alle jäänyt olo ja olen vahvasti ollut painovoiman vaikutuksen alaisena sohvalla.
Jouduin lähtemään kotiin yhden aikoihin oikestaan siksi, että iski järkky päänsärky. Mitä lie väsymystä tai tähän haukotusoloon liittyviä oireita, mutta sangen epämiellyttävää.

Koska oloni oli edelleen eilen vähintäänkin mystinen, päätin käydä salilla vähän herättelemässä kroppaa jos se kertoisi jollain tapaa mikä on vialla. Tein siis melko lyhyitä sarjoja tyttöpainoilla, lähinnä vaan kokeakseni tuntuuko treenin jälkeen miltä. Ei tuntunut kummalliselta, mieliala oli kuohkeampi mutta kroppa säilytti edelleen salaisuuden mistä vetämättömyyteni johtuu.

Jutustelin kaverin kanssa siinä treenin lomassa, ja valittelin tätä oloani hänellekkin. Samaan hengenvetoon valittelin että tuntuu kuin paino olisi jymähtänyt, taas. Tämä kaveri on hieroja, ja sovittiin siinä samalla sitten treffit hänen työpöydälleen tulevalle viikolle. Uskomatonta mutta totta, en ole koskaan käynyt kunnon hieronnassa. Jos sillä saisi jotain vetreyttä aikaiseksi. Kaveri siinä sitten pukuhuoneessa tökki selkääni ja tassujani, ja totesi että (ihmekyllä) kyllä sielä tuntuu olevan alla ihan tiukkaa lihaakin. Sanoi ettei yhtään ihmettele jos painoni ei putoa, ja tällä lihasmassalla en ihan ano-lukuihin tule pääsemäänkään. Kas, tietäähän sen kaikki että lihas painaa enemmän kuin läski, mutta en taaskaan kuvitellut kuuluvani kohderyhmään. Millähän sitä oppisi ettei hyvinvointi ole aamupainoon sidonnainen? Ja taas kaduttaa etten ole ikinä itseäni mittaillut, että voisi näinä jumiaikoina sitten seurailla kehitystä sentteinä eikä grammoina.
Voisi luulla että tästä viisastuneena olisin eilen tai viimeistään tänään riehunut mittanauhan kanssa, mutta ei, mittanauha on edelleen ompelulaatikossa. Vaikka rakastankin vaa'alla pomppimista, nuo mittatouhut ei nappaa. Jos sitä joskus kaunis päivä senkin saisi itsestään irti?

perjantai 8. lokakuuta 2010

*haukotus*

Otsikosta kukaan ei varmaan arvannut että väsyttää? No väsyttää silti. Ensimmäistä kertaa evör jätin menemättä salille töiden jälkeen. Kiltisti heilautin treenikassin vielä duunissa olalle ja alotin marssin pakkipaikalle mutta siinä vaiheessa kun pääsin autolle, eikä matkaa ollut kuin muutama sata metriä, tajusin olevani väsynyt, kypsä, turhautunut ja että joka paikasta vähän kolotti. Ei niinkuin silloin kun on tulossa kipeäksi, vaan silleen kun on oikein väsynyt ja kroppa suorastaan huutaa lepoa. Jos tuota viimeistä tuntemusta ei olisi ollut, olisin purrut alahuulta ja pakottanut itseni salille. Autoa startatessa tein päätöksen, ja sen sijaan pakotin itseni kotisohvalle.

Ja nyt kaikki kuorossa huutavat kysymystä ilmoille väsymykseni syystä. Jaa-a. Enpä siihen osaa vastata. Olen nukkunut ihan hyvin, en loistavasti mutta riittävästi ja "normaalin" määrän. Urheillut olen tälle viikosti normaalisti: maanantaina salilla, tiistaina vesijuoksu, torstaina vesijuoksu ja Bellyfit. Keskiviikkona oli tavallaan lepopäivä kun firmalla oli työhyvinvointipäivä ja käytiin virallisen kehitysosuuden jälkeen tutustumassa issikkatalliin. Muut ratsasti mutta allekirjoittanut on allerginen yhden toisen työkaverin kanssa. Kaksi muuta kollegaa sen sijaan pelkäävät henkensä puolesta kaakkeja, joten meille neljälle oli kehitetty muuta ohjelmaa. Päästiin ampumaan jalkajousella! Asiaa! Sen jälkeen käytiin katsastamassa kävellen lähellä oleva koski (n 1km päässä) kun ratsastusretki venähti, mutta muuta varsinaista liikuntaa ei keskiviikkona ollut.
Siinä olisi ne todennäköisimmät syylliset väsymykseen, mutta vaikuttavat olevan tähän vaivaan viattomia. Töissä on tietysti normaalia kohellusta, ja tällä viikolla vielä aika kevyttä kohellusta.
Eikä ole tunnelma oikeastaan sellainenkaan että olisin tulossa kipeäksi.

Jos joku keksii syyn, vinkatkoon siitä kommentilootassa. Menen nyt päiväunille...

tiistai 5. lokakuuta 2010

Keltainen pää

Joopa joo. Otikkokin kertoo olennaisen. Päätin olla säästäväinen ja hoitaa itse tukkahuollon. Vakkarikampaaja löytyy, mutta hänelle on vaikea saada aikaa, ja kampaamo sijaitsee Helsingin keskutassa. Eli tiukan paikan tullen matkoihin menee kolme varttia suuntaansa ja vaikka nautin kaveri hinnoista niin en ole koskaan poistunut liikkeestä ilman että tililtäni olis poistunut vähintään 70 euroa. Ja olen saavuttanut "pitkätukkavaiheen" eli hiukseni ovat noin hartioille ulottuva roikkuva reuhka.
Lenkkikaveri joka on monilahjakkuus, ystävällisesti sitten maanantain juoruilusession lomassa poisti pahiten vaurioituneet latvat ja siisti tätä petolinnun perää. Oikein mukava pitkähkö polkka-kampaus sitten ilmaantuikin. Tästä innostuneena ja jo edellisessä postissa mainittuun juurikasvuun tympääntyneenä marssin kauppaan ja ostin purkin tuhkanvaaleaa pääväriä.
Pariin otteeseen näitä onkin jo kampaajan toimesta blondattu, joten suoritin kotivärjäyksen mallia juurikasvu. Eli ensin tyveen ja perästä käsin vasta latvoihin väriä. Joopajoo. Olisi vissiin pitänyt latvojen antaa vielä hetken muhia värissä...

Tai toisaalta, nyt on über-muodikas liukuvärjätty blondi päässä joka alkaa juuresta tuhkanvaalena ja muuttuu pissinkeltaiseksi latvoihin saavuttua. Ihanaa. Täytyy katsoa jos tämä muutamassa pesussa tasoittuisi.
Jos ei tasoitu, niin ei auta muuta kuin ottaa lakki kouraan ja siten esitellä oman käden tuotteita kampaajalle ja pyytää eutanasiaa.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Ulkoisia tekijöitä

Ulkoilutin itseäni tänään iltapäivällä siis kaupungilla. Hameessa. Selvisin hengissä, joten se siitä.
Kävin myös salilla, en meinannut selvitä hengissä. Siellä ei ollut ketään lisäkseni, ja jotenkin intouduin taas treenailemaan ja kokeilemaan kaikennäköistä uutta. Olkia ja pakaroita kolotti jo pois lähtiessä. Nyt on olo vähän kuin laskuhumalassa kun alkaa pelkäämään seuraavaa päivää ja sen tuomaa tuskaa...

Kaupungilla kokeilin, jälleen, useampia housuja kun kaveri etsi itselleen jakkua ennen ruokailuun siirtymistä. Uskomatonta että sain vedettyä jalkaan housut kokoa 40! En ole tainnut tuohon kokoon taipua sitten yläasteen? Ja ne jopa istui niin hyvin kun housut voi päälleni tällä hetkellä istua. Vyötäröltä lörpötti kuitenkin sen verran että kauppaan jäi. No toisaalta, samassa liikkeessä kokeilin housuja kokoa 44 jotka oli niin kireät että ne suorastaan soi mun päällä! Hassuja noi koot. Mutta ne nelikymppiset meinasin kerätä mukaani vaan siitä ilosta että ne oli kokoa neljäkymmentä ja meni päälle.
Tänään on ollut kaunis päivä myös Kirsun korvien välillä. Hiukset asettui kauniiista ja tunsin olevani ihminen. Kahdesta suusta kuulin myös näyttäväni hyvältä. Toinen sanoi että näytän olevan iskussa ja kaunis. Toinen totesi että näytän hyvältä. Jostain syystä kehut tuntui paremmilta kuin se klassinen toteamus laihtumisesta. Saattoi olla että olen paremmalla tuulella ja sen vuoksi vastaanottavampi kohteliaisuuksille, mutta kuka vällää?

Juurikasvuni on muuten luokkaa kävin-kampaajalla-viimeksi-kesäkuussa joten jotain ehkä tarvitsi tehdä. Tosin hiukseni on mallia pitkät hiukset joten malli ei varsinaisesti tarvitse kohennusta. Juurikasvukin on melko liki omaa väriä, joten sekään ei huuda ihan niin pahasti kun voisi luulla. Olo on sellainen että saattaisin leikauttaa ihan lyhyen mallin jos marssin nyt turpariin. Olen vaan kasvattanut näitä pitkiä hiuksia useamman vuoden ja tavallaan olisi sääli heittää hukkaan se kaikki hiusten kasvatukseen liittyvä tuska. Joten pelaan aikaa ja ihmettelen mitäs tässä nyt oikein tekisi. (tämänkin asiaan suhteen..)

perjantai 1. lokakuuta 2010

Ähäkutti!

Luulitte päässeenne musta eroon, mutta vietinkin vain viikon tahattoman blogiloman.
Mitäs tänne kuuluu? Omat kuulumiset on aika vähissä, tutkailkaamme siis vaatekaapin uusia tulokkaita ja muutoksia kropassa.

Ostin saappaat. Silloin kun painoin tsiljoona kiloa ja kuljin 24/7 verkkareissa haaveilin saappaista. Muodot ja mallit vaihtelee, mutta ajatus kengästä varrella joka ei siis ole kumppari on aina tuntunut kiehtovalta. Ongelmana vaan on ollut ettei vähemmän siroinen sääreni ole mahtunut saappaaseen (ei aina edes kumppariin). Eikä muuten mahtunut vieläkään suurimpaan osaan kengistä joita kokeilin, mutta Dinskosta löysin pienellä korolla, rypytyksillä ja niitein koristellut rakkauden ruumiillistumat että ne oli pakko poimia mukaan. Hintaa oli 65 euroa, mutta kuka nyt voi rakkautta rahalla määrittää?

Osittain uusista kengistä huumaantuneena, osittain siskon painostuksesta kiertelin sitten koko viime viikonlopun kaupoissa ja yritin etsiä itselleni uusia vaatteita. Jouduin mystisen ongelman eteen josta avauduinkin jo Veelan blogissa: en löytänyt yhtiäkään housuja jotka olisivat istuneet. Ne mitkä istuivat reisistä, lörpöttivät vyötäröltä ja takamuksesta. Ne mitkä olisi istuneet vyötäröltä, huusivat armoa reisien kohdilla. Maha on siis kadonnut. Siitä jee. Tietoituus siitä että minkäänlaiset housut ei istu antakaamme buun.
Huvin ja urheilun vuoksi päätin sitten kokeilla hametta. Ja jumakekkama! Sehän istui! Tästä tohkeentuneena ostin hameen. Ja toisesta kaupasta toisen, kun mietin kuinka hyvältä ne näyttäisi uusien saappaitteni kanssa. Ainoa vaan etten käytä hameita. Tai ole tähän asti ikinä käyttänyt. Ajatuksen tasolla ne on aina olleet ihan kivoa, ja usein kaapista onkin löytnyt pölyttymästä jonkin sortin yksilö. Hameessa olo ei vain ole ollut luonnollinen valinta. Se saa nyt luvan muuttua. Ja toisaalta, kun työn puolesta pitää välillä semi-edustaa, niin onhan hame aina siisti ja huoliteltu valinta. Onhan?

Saappaita olen jo käyttänyt, hameet roikkuu vaatekaapissa vielä hintalappuineen. Täytyy rykäistä ja poistui mukavuusalueelta pukeutumisen kanssa. Huomenna on tarkoitus lähteä kaverin kanssa syömään ihan pääkaupunkimme keskustaan asti, joten siinähän olisi enemmän kuin parempi tilaisuus testata jompikumpi koltuista.