Vuosikatsaus

Olen näemmä vuosina 2009 ja 2010 tehnyt meemin avulla katsausta elettyyn vuoteen, mutta nyt kun lueskelin niitä kysymyksiä läpi, toetesin että vastaukset tulee kiertämään kehää.
Joten tässä odotellessani että Keittiömestari saa meille pizzaa aikaiseksi voisin suorittaa vapaamuotoisen analyysin menneestä ja lupailla sen jälkeen tietysti turhia.

Mitkä sitten oli ne The-Jutut vuonna 2011?
Arvaako kukaan? Ei varmaan, joten kerron itse. Painonnousu, huonot yöunet ja turhautuminen lienee parasta tässä vuodessa. Palkinto kuitenkin pokataan vasta ensi vuonna. Joten se siitä.
Kaikesta huolimatta suurin ponnistus oli muuttaa Keittiömestarin kanssa kimppaan. En oikein tiennyt mitä odotin, mutta olensilti onnistunut kokenut onnistumisia ja pettymyksiä tässä yhteisasumisessa sellaisissa asioissa joissa niitä vähiten kuvittelin tulevan vastaan. Onneksi Keittiömestari on vanha kettu näissä jutuissa, eikä se pahemmin hötkyile suuntaan eikä toiseen kun meikäläinen menee pitkin seiniä milloin ilosta, milloin surusta.
Pinnallisissa asioista mainittakoon, että vapun jälkeen kävin all-time-low-lukemissa painon kanssa, ja pääsin realistiseen tavoitepainooni (epärealistinen olisi ollut siitä vielä -7-8kg, mutta se olisi vaatinut jo ponnisteluja 26 tuntia vrk:ssa, mikä olisi ollut, noh, epärealistista?).
Vuosien haikailun ja tavoittelun jälkeen oli myös treffit sovittuna plastiikkakirurgin kanssa lokakuulle, tarkoituksena pienentää tuota rintamalinjaa. Se nyt jäi kuitenkin toteuttamatta mutta tohtorin kanssa oli puhetta ettei PaavoBirgitta ainakaan hyvää rinnoille tee imetti tai ei, joten pääsempähän sitten korjailemaan etuvarustusta kerralla kuntoon (joskus).
Bloggailu hyytyi ihan kiitettävästi yhteenmuuton jälkeen, mutta kuten Feeniks lintu nousee tuhkastaan, näyttä siltä että meikäläinen parantaa tahtiaan koko ajan.

Entäs ensi vuonna sitten?
No ainakin äippäloman se osuus jota vietän yhtenä kappaleena, tulee varmasti lisäämään postauksien määrää. Kun ei oikein nytkään jaksa hirveästi hillua, ja sittenhän mulla on kaiket päivät aikaa kun tuo yks on töissä ja mä saan olla yksin (voi että, ne töissä luulee että lasken jäljellä olevia päiviä siihen että PaavoBirgitta ulkoistuu, oikeasti lasken päiviä siihen että saan herätä rauhassa, keittää aamukahvit ja lukea hesarin kenenkään keskeyttämättä..) Aion myös parantaa kuten sika juoksuaan kommentointia, tosin se tulee olemaan helppoa kun nykyisellään ei juuri kommentoi kuin omaan blogiin, jos sinnekään. En edes keksi miksi en saa avauduttua muiden kommenttilootiin, vaikka itse tykkään saada palautetta ja lukea muidenkin blogien kommentteja.
No sitten on tietysti se itsestäänselvyys, yrittää ulkoistaa PaavoBirgitta jossain kohti, mieluiten vielä suurin piirtein suunnitellulla aikataululla. Eli ennen kesää (terkkuja vaan Keittiömestarille..).
Niin ja sitten ensi vuonna tähän aikaan olla jotenkin säädyllisissä mitoissa, en jaksa murehtia mistään lukemista vielä, kun en tiedä mihin lukemiin tulen päätymään. Niin haluaisin jo niin kovasti palata salille, ja kunnolla treenaamaan. Joskus ensi vuonna.
Ja tietysti olisi kiva jos Keittiömestarin kanssa olisi jatkossakin kivaa.
Johan tuossa tulikin taas tavoitteita, joten ei muuta kuin:

TODELLA ONNISTUNUTTA VUOTTA 2012 KAIKILLE!!

Ulosantini kaipaa ilmeisesti parannusta

Mä en aina vissiin ihan osaa ilmaista itseäni silleen kaunisti ja yksinkertaisesti, siis niin että mieskin ymmärtää. Välillä tulee kommunikaatiokatkoksia, koskien vaikka roskienvientiä, siivousta tai telkkariohjelmia. Sitten on niitä vähän isompia katkoksia, jotka ei vaan voi johtua aina musta.

Esimerkiksi eilen Keittiömestari silleen viattomasti kysyi että koskas tuon lapsen pitikään syntyä. Aluksi ajattelin, että siltä on vaan se virallinen päivämäärä hukassa, ja vastasin sille että monesko päivä.
Sen jälkeen samainen jannu kysyy ihan kirkkain silmin, että missä kuussa. No meikäläinen alkaa siinä kohti jo vähän haukkomaan henkeä, ja vastaa että helmikuussa. Helmikuussa jo, oli Keittiömestarin spontaani reaktio tähän, selvästi yllättyneenä että jakaantumista kahteen on tiedossa jo parin kuukauden sisään.
Oli sitten pakko kysyä että koskas isäntä sitten oikein kuvitteli jälkikasvua oikein tulevan? Joskus kesällä oli vastaus... Oli pakko vielä kysyä että minä norsuna sä mua oikein pidät, jos kerroin sulle juhannuksena olevani raskaana ja sun laskelmien mukaan tää syntyis kesällä ni tiineyshän kestäis sitten päälle vuoden?  Tai se fakta että mulla on pari viikkoa töitä jäljellä, kuinka aikaisin kuvittelit että jään oikein äitiyslomalle? Tai eikö mikään kello soi, kun meillä tönöttää makkarissa jo pinnasänky ja tulevassa PaavoBirgitan huoneessa on käynyt räjähtämässä joku lastentarvikeliike (siellä on levällään vaunut, ja sitterit, vaatteita ja muita härpäkkeitä sekä äitiyspakkaus), että tässä ikäänkuin saattaisi olla jotain syntymää tapahtumassa jossain välissä?
Vastaus oli yksinkertaisesti, että eihän näistä asioista mitään tajua, ja mullahan on siis täysin eri asia on kun oon alan ihmisiä.

Jep, sehän vaatiikin ihan koulutuksen että tietää tällaisen ihmistyyppisen nisäkkään olevan kantava keskimäärin se yhdeksän kuukautta. Tää tieto pimitetään peruskoulussa ja säästellään sitten syventäviin opintoihin. Jos käy lukion, siellä saatetaan vinkkasta miten niitä lapsia tehdään, muttei silti paljasteta kuinka kauan siitä peiton heiluttelusta menee siihen että junior on tullut tavalla tai toisella mahanahan läpi. Hohhoijaa.

Myönsi kuitenkin, että oli tänään saanut pomoltaan kyytiä kun kertoi että lapsi onkin syntymässä jo talvesta, eikä kesällä. Ei se pomo pahalla ollut sanonut, ja kaikki isyyslomat järjestyy kyllä kun Keittiömestari haluaa ilman sen kummempia ongelmia. Oli vaan kyykyttänyt Keittiömestaria siitä että tämä on niin ulalla, ja vissiinkin käskenyt huolehtia siitä etten rasitu tai jotain (tämän päättelyn tein siitä, kun en saanut kantaa toista kauppakassia, vaikka päivästä yksi on ollut selvää että kaikki työt jaetaan, ja jos ostoskasseja on kaksi, niin kumpikin kantaa yhden).
No pomo onkin nainen, sehän saattaa olla että Keittiömestarin mielestä nää tiineyskuviot pimitetäänkin vaan miehiltä...

Opin vuonna 2011 4 asiaa

Toivottavasti olen oppinut muutakin, mutta nämä tuli tänään mieleen. 

Että vielä 2000-luvulla saattaa joku mies kuvitella, että kodinkone on oiva joululahja puolisolle. Kiitän onneani että ne tarjous kuivausrummut joita Keittiömestari meni katselemaan, oli myyty loppuun. Joten sain navigaattorin. Ei ehkä jotain mitä mä olin odottanut, mutta selitys oli aika liikkis. Mun auto kuulemma tarvitsee navigaattorin, sillä Keittiömestari ei osaa ajaa meidän suunniteltuun synnytyssairaalaan (ei se muuten osaa niihin kahteen muuhunkaan potentiaaliseen vaihtoehtoon..). Ja onhan tuo navigaattori ihan kiva lelu.

Että tiineenä ei riitä että syö yhden edestä, mutta kahden edestä on liikaa. Terveisiä vaan neuvolatädille. Tänään se ensimmäisen kerran puuttui painonnousuuni, eikä välttämättä yhtään liian aikaisin. 15kiloa ekasta neuvolasta, 18 kiloa "normipainosta". Ja vielä on turpeimmat ajat edessä. Terkkari sanoi, ettei rupea mulle saarnaamaan, eikä neuvomaan dieettien kanssa, kyllä aikuinen nainen tietää mitä tekee, varsinkin tällä taustalla (olen kertonut parin vuoden mittaisesta painonpudotus projektistani, ja ahdistuksistani nousevia lukuja kohtaan). No tämä aikuinen nainen sitten menee töihin ja tempaisee puolikkaan puolikaan konventirasian (oli muuten vasta tämän joulun toinen konvehtirasia, Keittiömestari ei niistä piittaa joten en ole viitsinyt ostaa). Mutta oikeasti olen vähän pulmissani tämän syömiskuvion kanssa, normiannokset ei riitä, mutta mättänyt ruokaa selvästi liikaa ääntä kohti. Okei, olen herkutellutkin, mutta en nyt ihan 18 kilon edestä.

Että kaikille naisille ei välttämättä tule raskausarpia, toiset alkaa vaan muistuttaa Chewbaccaa vatsan alueelta! Siis oikeasti, tästä ei kukaan kertonut saati varoittanut. Luulin pitkään että vaan kuvittelin, mutta esittelin mahaani vesijuoksukaverilleni, ja hän vahvisti että olen tuuheimillani vatsan alueelta.

Että jostain syystä tunnen tarvetta salailla reaalielämän tuttavuuksilta sen faktan, että Keittiömestari ei ole raskauteni aikana koskenut kertaakaan mahaani. Vaikka se onkin kiellettyä aluetta muilta, tuntuu hassulta että se ihminen joka saisi koskea ei halua (tai uskalla). En viitsi varsinaisesti kerjätä, että hiplaa mun karvaista ja tutisevaa perunasäkkiäni. Saattaahan tuo olla että meikäläisen fiilikset on niin ennalta-arvattavissa, ettei se viitsi ottaa riskiä ja menettää käsiään jos mä vaikka puren.
Kun kahvipöydässä sitten jostain syystä joku ottaa aina asian esiin, että miltä tuleva isä näyttää kun jälkikasvu antaa kenkää mahan läpi tyydyn hymisemään kryptisesti.

Juokse porosein

Paitsi että tämä poro ei juokse, tämä vyöryy.
Mitään megajoulua ei ole suunnitelmissa, mutta siltikin on pitänyt touhuta yhtä sun toista. Ja kyläillä töiden jälkeen viikon mittaan kaikilla sukulaisilla vaihtamassa joulurehut. Hitto että onkin joskus pitänyt jatkaa äipän perinnettä ostaa enoille ja tädeille kukat.
Keittiömestari on vielä ilman lahjaa, eihän tässä nyt mikään kiire ole... Tekisi mieli heittää vastapalloon se sen viime vuotinen kommentti, että paras lahja hänelle on että mä olen olemassa. Varsinkin kun tiedän että se myhäilee olemattomaan partaansa kun on ilmeisesti löytänyt mulle ainakin itseään tyydyttävän lahjan. No täytyy tehdä täsmäisku kauppaan tänään.

Niin että ei mulla tässä oikein muuta ollut, kunhan ajattelin tulla raportoimaan olevani edelleen hengissä. Niin ja tietysti:

RAUHALLISTA JOULUA!

Toinenkin ongelma

En oo löytänyt tuohon edelliseen ongelmaan vielä viisasten kiveä. Jos jollakulla sellainen on,voisi heittää tänne päin kunhan ei tee sitä kovaa tai tähtää suoraan päähän.

Varsinaista päänvaivaa tänään aiheuttaa mahavaiva (olenpas taas nokkela sanavalinnoissani). Olen tässä päivänä muutama suorittanut aika aivotonta bloghoppausta ilman tarkoitusta, ja päätynyt milloin mihinkin blogeihin. Ja ilmeisen monta lapsettomuusblogia on tullut vastaan.
Näissä lapsettomuusblogeissa on monessa työstetty fiiliksiä siitä, miltä tuntuu kun tulee joulukortteja missä on kuvia pienistä ihmisistä (ei muuten kuulu henk.koht suosikkeihin mullakaan, en koskaan tiedä mitä niille korteille kuuluu tehdä. Tavan kortit voi laittaa kierrätykseen, mutta entäs valokuvat jostain vieraasta mukelosta? Tuntuu julmalta kipata niitä roskikseenkaan mutten silti halua säilöä kenen tahansa ipanoiden kuvia vaan säilömisen ilosta) tai miltä tuntuu katsella vierestä kun työkaveri/opiskelukaveri/ kaveri/ muu vapaavalintainen hlö on raskaana, oli sitten tiineys saatettu alulle millä tahansa tyylillä. Moni myöntää avoimesti olevansa katkera ja kokevansa raskauteen ja pieniin lapsiin liittyvät keskustelut ahdistavani.

Olen tässä asiassa omasta mielestäni hiukan kynnyksellä, vuosi sitten olin valmis heittämään ensimmäisen ja viimeisenkin kiven kaikkin raskaana olevien ja tai juuri lapsen saaneiden päälle. Keskenmeno ja sen laajakirjoiset komplikaatiot vei elämänhalut aika laaja-alaisesti, mutta onneksi pääsin siitä suosta nousemaan perheen ja Keittiömestarin kanssa/tuella. Enkä kuuna kullan valkeana olisi uskonut että teen positiivisen raskaustestin samana päivänä kun keskenmenneessä raskaudessa olisi ollut laskettu aika. Olen sanattoman onnellinen ja koen olevani etuoikeutettu.

Viime talvi on kuitenkin edelleen hyvin voimakkaasti mukana ajatuksissa, päivämäärät ja ajat seurailee toisiaan ja niistä kumpuilee tällä hetkellä lähinnä haikeuteen kallistuvia tunteita. En usko että koskaan unohdan miltä tuntui vuosi sitten.
Tässä raskaudessa olen kantanut haikeuden viittaa, enkä pitkään aikaan puhunut sanaakaan raskaudesta edes toisen aloittaessa siitä keskustelua (tämä siis real life-tilanteissa, blogissa olen päästellyt aivopieuja minkä olen ehtinyt). Vasta viime aikoina kun sokeakin näkee että olen tukevasti raskaana  olen hiukan vapautunut. Vähättelen hankintoja, tuntemuksia, ja jostain syystä vain laveasti viittaan lasketun ajan olevan helmikuussa. En edelleenkään spontaanisti aloita keskustelua raskaudesta, mutta vastaan jo kysymyksiin.
Miksi? No siksi että en voi olla varma ketä raskauteni loukkaa. Jumakekkama, eihän PaavoBirgitta ole keneltäkään muulta pois, mutta silti. Enhän tätä ole ansainnut, en koskaan aiemmin halunnut lasta eikä yritykseenkään kauaa mennyt (harvoin muuten minkään asian harjoittelu on niin mukavaa, köh). Jostain allekirjoittaneelle tuntemattomasta syystä tässä nyt kuitenkin ollaan tilanteessa että työaamuja on jäljellä 24.

Että tällaista tänä torstaina.
Niin joo, 5 astetta lämmintä ja vettä tulee kaatamalla! Tuokin selittänee ankeat tunnelmat. Mutta millä hitolla jouluäijä pääsee poroineen tulemaan ens viikolla?

yks kyssä..

Sain joulukortit askarreltua, ja yritin suorittaa joulusiivousta blogissa.
Mutta miten saan poistettua jonkun blogin lukuluettelosta? En vaan tajuu... Vanhassa näkymässä tajusin.

Viikon ihmetykset

Kun tulin kantavaksi, oli suunnitelmissa jatkaa elämää ja blogin pitoa kuten siihenkin asti. Mutta äsken kun selailin noita allekirjoittaneen kirjoituksia vaikka viimeiseltä puolelta vuodelta, huomaan että tää tiineys on näyttänyt ottaneen vallan täällä(kin).  Paitsi että täällä blogissa kun keskityn vain ja ainoastaan omien aivopierujeni päästelyyn niin olisihan tuo pitänyt arvata. No olkoon sitten niin. Tekevälle sattuu ja muita kliseitä.

 

Sitten niihin aivopieruihin. Olin alkuviikon lomalla,  ja kuten täälläkin hehkutin, kävin ottamassa vauhtia Seinäjoelta. Oli lystiä kuten lemppari-ihmisen kanssa voi vain olla.  Tosin saatiin aikaan naurut ja kriisit siitä kuinka vanhoja me ollaan. Ollaan tutustuttu opiskellessa, kumpikin oli muuttanut eri paikkakunnalta ja meitä ei pidellyt mikään. Toisin sanoen juhlittiin paljon ja touhuiltiin paljon kahdestaan kaikkia omia juttuja kun ei oikein ollut muita kavereita. Ja entäs nyt sitten? Kaveri on naimissa ja äiti viiden kuukauden ikäiselle tytölle ja meikäläinen kulkee mahanahka pinkeenä (niin ja tietysti asun yhdessä jonkun sällin kanssa). Että haalareista ja Tequila!-illoista ollaan kuljettu aika nopeasti matka kahvitarjousten kyttäämiseen ja lämpimien ulkoiluvaateiden arvostamiseen.  Ei nyt välttämättä huonompaan suuntaan, mutta keski-ikäisempään kuitenkin. 

Meillä oli töissä virinnyt idea, että vietetään joku iltapäivä nyyttärihenkeen pikkujouluja. Torstaina oli sellainen päivä, että kaikki olivat meidän toimistolla joten silloin kaikki raahautui paikalle nyytteineen ja koska meikäläiselle oli neuvolassa annettu varoitus korkeista verenpaineista ja kehoitus ottaa kevyesti, siivoilin ja koristelin toimistoa koko päivän. Meikän logiikalla en siis tehnyt töitä joka olisi ollut paikallaan istumista vaan kiipeilin erilaisilla jakkaroilla ja heiluin kuin hullu heinämies muutenkin, mutta en tehnyt töitä. Jäätävää logiikkaa (mutta paineet oli palautuneet iltapäivällä omiin lukemiinsa, jahka olin saanut riittävästi kahvia ja riehua rauhassa). Hetki siinä sitten syötin ruokia ja höpöteltiin ja taustalla soi joululaulut kunnes sitten pomoni käytti puheenvuoron ja ilmoitti että tässä tosiaan vietetään pikkujouluja, mutta myös Kirsun yllätys-babyshoweria. Oli muuten täysi yllätys.  Ja sain auton takakontillisen lahjoja. Tai mä mitään lahjoja varsinaisesti saanut, vaan mahavaiva. Siellä oli kaikkea uimapuvusta ja nallehaalariin ja leluja ja tarvikkeita ynnä muuta ihkua. 

Aika hurjaa että työkaverit on nähneet noin paljon vaivaa ja panostaneet meikäläisen huolimattomuuteen ehkäisyn osalta, varsinkin kun tiedän ettei ns. ”omat kaverit” tuollaisia kinkereitä tosiaan tule järkkäämään. Tuollaiset ei vaan kuulu meidän juttuihin, ja meikäläisen lisääntyminen on jostain syystä vieläkin vähän vieras aihe monille kun kukaan ei sellaista olettanut tapahtuvan. Mutta työkavereita ei olettamukset haittaa ja nyt olen sitten vauvasuihkutettu.

Ei töitä ennen itsenäisyyttä

Olinpa taas oikea verbaaliakrobaatti kun tuon otsikon rykäsin. Pitelen tässä siis huomisen ja maanantain ylityövapaita ja suoriudun töihin seuraavan kerran vasta ensi keskiviikkona.
On taas kulunut aikaa edellisestä postauksesta, tuntuu että mitään ei oikein ole tapahtanut, mitä nyt mahanahka on vähän revennyt. Niin, ja kuten Veelalle hehkutin edellisen postauksen kommenttilootassa, en jäänyt kiikkiin sokerirasituksessa. Tulokset oli sallittujen sisällä, mutta hiukan yläkanttiin (en kuollaksenikaan muista lukemia). Paino on sen sijaan noussut, joten neuvolatätsyn kanssa sovittiin että voisin yrittää vähän katsella mitä suuhuni pistän. Tätä kirjoittaessani toinen tassu muuten vierailee sipsikipossa vähän väliä, mutta kamoon, mulla alkoi loma.

Aion sunnuntaina siirtyä Seinäjoelle treffaamaan kaveria, ja jättää Keittiömestarin tänne muhimaan omiin nesteisiinsä. Ei me nyt tässä olla riidelty, mutta allekirjoittanutta vähän nyppii että tuo tosiaan pyörii näissä kotinurkissa alvariinsa. Pientä hajurakoa haussa siis.

Vauvavarustelu on alkanut isolla, kokosin eilen pinnasängyn ja nyt se nököttää makkarissa. Patjaa siihen tarttee vielä hankkia. Yhditelmävaunut löytyy, samoin sitteri. Vaatteet on edelleen käymättä läpi. Päätös äitiysaustuksesta tuli myös, ja nyt odottelen pakettia saapuvaksi. Jotain pientä sälää tarttee vielä hankkia, mutta suurimmat taitaa olla kasassa. No paitsi lipasto joka asustelee vielä kaupassa kun vanha sohva odottaa noutajaansa ja tilan tuojaa. Onhan tässä vielä viikkoja helmikuun loppuun, mutta jotenkin mahassa raivoava PaavoBirgitta laukaisee pesänrakennusvietin. Ja tuo raivoaminen ei ole mitään huumoria, ilmeisesti koko alkaa olemaan sen verran että löytyy tulokkaalta jo voimaa. Niin ja enää ei mitenkään siveästi pyörähdellä mahassa, vaan otetaan toisesta kyljestä vauhtia ja ja vedetään kolmiloikalla jalat luonnollisesti edellä toiseen kylkeen. Kun istun ja PaavoBirgitalla on kenttäurheilutreenit meneillään näkee mahan möykkäämisen vaatteidenkin päältä. Se on kuulkaas aika friikkiä.

Niin ja edelleen ärsyttää sanat masuasukki, massu, vaavi, vauvamassu, masu. Mikä mussa on vikana?

Makeaa mahan täydeltä

Onni on teknologian kehittyminen. Voisi muuten iskeä hyytyminen ja puutuminen täällä labrassa istuskellessa. Nautin nimittäin parhaimmillaan yhdestä tiineyden tuomasta kokemuksesta, sokerirasituskokeesta. Kuulemma kaikki yli 25-vuotiaat pääsee meidän kyliltä tämän kokemaan. Jee.
Eli lärväsin naamaani kolme desiä sokeria ja vettä, nyt hengailen labrassa yhteensä kaksi tuntia. No kyllä tää työnteon voittaa! Viihteeksi ja ajankuluksi labra tarjoaa pari vuotta vanhoja lehtiä sekä tietysti sekalaisen seurakunnan muita labran asiakkaita. Onni onnettomuudessa että eilinen työpäivä venähti pitkäksi ja kotiin matkasi mukana duuniläppäri.Tää operoi netissä kätevästi 3G-yhteydellä tarpeen mukaan,ja näin mahdollistaa ajan kulumisen. Tietysti voisin myös tehdä töitä,mutta en millään viitsi.

Täällä labrassa on näemmä allekirjoittanen lisäksi toinenkin suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä loppukeväästä ollut,joka mainostaa kaikille kuuntelemaan suostuville kanssaihmisilleen kuinka hän on raskaana ja vaavi syntyy helmikuun lopussa. Näppärästi sain oman mahani piilotettua läppärin ja syliin tungetun takin alle. Muuten vertaiskokemusten vaihtaminen olisi ollut tosi asia.
En vaan pysty olemaan sosiaalinen tällaiseen vuorokauden aikaan, varsinkin jos mut on revitty sängyn pohjalta ilman kulhollista kahvia. Ja ketuttaa muutenkin,ilmeisesti sokerit on koholla kun labristi joutui tsekkaamaan lääkäriltä jatketaanko rasitusta mun kanssa. No lopullisen tuomion kuulen huomenna tulosten kanssa.

Tuosta tulevasta maailman parhaasta äidistä tuli mieleen, että mikähän siinä ärsyttää. Normaalisti saattaisin pyöritellä hiukan silmiäni ja jatkaa elämääni, mutta nyt tuohon naisihmiseen kulminoituu kaikki paha ja ilkeä maailmassa. Höh. Enhän mä sitä edes tunne, ja hittojako se mulle kuuluu miten hän puhuu syntyvästä lapsestaan. Voisi luulla että meikässä on enempi tekovikaa kun hormonit ei hyrrää siihen suuntaan että näkisin kaikki asiat maailmassa vaaleanpunaisena ja haluaisin jakaa silmitöntä onneani ympäriinsä.

Olen mä sentään jotain myönnytyksiä tehnyt, annoin töissä yhden työkaverin tökkiä etureppua ilman että tökkäsin tätä enkilöä tapahtuneen jälkeen välittömästi kyynärpäällä silmään. PaavoBirgitta teki sen mun puolesta ja futasi hiplaavaan käteen minkä jaksoi. Tästä kyllä meinasi tulla ongelma, työkaveri oli tapahtuneesta kovin innoissaan ja sen jälkeen pari muutakin olisi halunnut päästä osille. Ilmeeni vaivautuneisuus onneksi korjasi tilanteen niin, ettei mun varsinaisesti sitä tarvinnut keneltäkään kieltää kun ymmärsivät unohtaa ideansa.

Jaahas, aika mennä tökittäväksi.

Kolme-nolla

Jep, tästä päivästä eteenpäin täytänkin sitten joka vuosi 24.
Mitään suuria juhlia ei ole tiedossa, tasan vuoden takaiset tapahtumat on kummitelleet painajaisissa ja mielessä vaikka PaavoBirgitta tuntuukin olevan aika Zumba-tykki.
Ollaan vaan ja möllötellään, tai mä möllöttelen ja Keittiömestari puuhailee huomisia tarjoiluita. Piti mennä ihan kakku+kahvi-linjalla huominen, mutta Keittiömestari vissiin tajusi tapaavansa huomenna mun sukulaiset ja lähimmtä ystävät eka kertaa (niin, vastahan tässä on reilu puolitoista vuotta kimpassa pyöritty) ja sai paineita tarjoiluista. Nyt siis keittiössä väänetään soossia tapaksiin ja täytettä kakkuun. En valita. Paitsi jos joudun siivoamaan jäljet?

Mä tiedän että kaikki kaikki siellä kuumeisesti miettii mitä sain lahjaksi Keittiömestarilta? Ei tullut telttaa eikä pölynimuria. Koska mun mielestä yksi tärkein osa lahjaa on pieni yllätysmomentti, en halunnut suoraan sanoa mitä tahdon (en kyllä mitään järkevää keksinytkään). Sen sijaan sanoin että olen nyt nainen siinä iässä, että haluan jotain kultasepänliikkeestä. Sen jälkeen annoin vapaat kädet.
Eilen pääsi töissä iskemään paniikki, ei kai se pöljä mee mitään kihlasormusta ostamaan? No kyllähän mä ton pöljäni tunnen, eikä ollut pelkoa. Sen sijaan tänään kun kotiuduin töistä mua odotti melko suuri rasia keittiöpöydällä. Sitten pääsi iskemään jo pelko että paketista löytyisi jotain pöytähopeita! Ei sentään, vaan äärimmäisen kaunis setti johon kuului korvikset, kaulaketju ja ranneketju. Aika ihanat vaikka itse sanonkin. Oli muuten ekat korut ikinä jotka olen saanut mieheltä! No ylppärilahjaksi vanhemmilta korvikset, mutta siinä hommassa taisi mutsi olla se primusmotor.

Nyt tarttee mennä koemaistelemaan keittiöön huomisia antimia!

Vanne kiristää. Päätä.

Keittiömestari päätti vauhdissa vaihtaa työpaikkaa. Johan se edellisessä olikin jo, öö, melkein neljä viikkoa. Uudessa työpaikassa on ikäänkuin virkatyöaika, eli ollaan samassa syklissä töiden suhteen. Palkka on tosin huomattavasti huonompi kun ei tule mitään lisiä tms. Ei se palkka mikään kynnyskysymys ole, varsinaisesti. Toistaiseksi ainakin tullaan ihan sujuvat toimeen (tiedä sitte kun meikäläisen tulot tippuu huhtikuulla, mutta eiköhän tuo oo siihen menessä jo vaihtanut työpaikkaa, taas?).
Mua vaan jurppii että toi on kotona aina kun mä tuun töistä, ja aina kun mä oon vapaalla. Aamuisin se lähtee ennen meikäläistä, mutta mun aamu on niin tiukkaan mitoitettu( herätyskello soi 6.45, asunnon ovesta ulos 7.05), etten siinä hetkessä ehdi nauttia yksinäisyydestä.
Varsinkin kun tuo ei harrasta kavereita, eikä mitään sosiaalisia kontakteja työn ulkopuolella, niin se on oikeasti aina kotona! Joskus sille sanoinkin että jos se opiskelisi nyt jossain, se varmaan profiloitaisiin potentiaaliseksi uhaksi joukkosurmia tms silmällä pitäen.
Sanoinko jo että se on aina kotona?

Mä haluaisin joskus vaan hengailla täällä verhot auki ja tanssia Hynysen tai Virtasen kanssa omia muuvsejani? Tai katsoa omia telkkariohjelmia silloin kun mieli tekee? Tai kutsua kavereita saunailtaan ja viettää laatuaikaa? Onko liikaa pyydetty? No toisaalta, onhan mulla äitiysloma aikaa tehdä mitä huvittaa (sen minkä mahavaivalta ennen ja jälkeen ulostautumisen pystyn). Mutta mä haluaisin sitä omaa aikaa nyt! Voiko toiselle sanoa että painu kuule vaikka kolmeks tunniks v*ttuun, kun sillä ei oikeasti oo edes mitään järjellistä mestaa mihin painua? Onhan mulla kavereita, voisin leikkiä niiden kanssa miten haluan ja yleensä olen jopa tervetullut nurkkiin pyörimään. Oon vaan niin vaikea että haluisin olla rauhassa omassa kotona.

Niin, ja täytän tämän viikon perjantaina kolmekymmentä. Yritin kehittää jotain hauskaa, mutta hiljaista on. Joten kutsuin 10 henkeä (sis perhe, sukulaiset ja pari kaveria) lauantaina kakkukahville. Voisko olla enää väsyneempää?
Hormonit vissiin tekee taas temppujaan, kun kaikki ketuttaa niin paljon että meinaa itku päästä. Ja väsyttääkin, etten jaksa huomenna herätä vesijuoksemaan!

45!

Neljäviis työaamua jäljellä. Kun palaan, en tiedä minne. Toisaalta en myöskään tiedä koska palaan, että ei sen puoleen. Mutta paikkaa jossa olen töissä, ei paperilla ole olemassa enää vuoden 2013 alussa. Käytännössä työt jatkuu, enkä todellakaan pelkää että työt pääsisi loppumaan. Pitää vaan opetella vastamaan uudella (firman) nimellä puhelimeen!
Ja kukas sen sitten tietää koska palailen sorvin ääreen, en ole sitä vielä oikein edes miettinyt. Elämä heittelee, ylitetään ne esteet sitte kun on tarvis.
Niin ja muuten, kiitos sille kelle kiitos kuuluu ( nyt ei tainnut mennä ihan suomen kieliopin mukaan tuo lause?). Nolliksen neuvosta jemmasin lomani tulevaisuuteen, ja nautin sitten palkallisesta vapaasta ennen töihin paluuta. Aion räpiköidä töissä niin pitkään kuin mahdollista, ja jos räpiköinnistä huolimatta alan hukkumaan, jään sitten saikulle. Ei sota yhtä miestä kaipaa ja niin edelleen.

Koneella pyöriminen on uhkaavasti töiden jälkeen jäänyt. Jotenkin riittää että kahdeksan tuntia sitä tuijottelee töissä, kotona ei sitten jaksa. Toisaalta ongelmansa smurffailuun tuo myös se, että läppärin kanssa pöydän ääressä istuminen aiheuttaa niskajumin (ei kuulu kalustukseen työpöytä/tuoli tyyppinen combo) ja pehmeällä sohvalla aiemmin tuntitolkulla suoritettu koomakoodailu on melko mahdotonta. En saa konetta enää niin lähelle että näkisin ilman laseja, ja lasien kanssakin en saa konetta sopivaan asentoon. Läppärin paikka olisi navan kohdilla ja meikäläinen kuuluisi kölliä lähes makaavassa asennossa sohvalla. Nyt ei vaan läppäri pysy mahan päällä, vaan se kiikkeröi kuten pieni lautta lainehilla.. Ja pitkiä aikoja selällään makaaminen aiheuttaa ilman läppäriäkin huonon olon.
Jotain tarttis varmaan keksiä.

Jumppailuista sen verran, salilla käyminen on jäänyt kuvioista kokonaan. En vaan inspiroidu tyttöjumpasta, ja suurin osa liikehdinnästä aiheuttaa tukalan olon. Vesijuoksu sen sijaan tuntuu hyvältä, ja siten olenkin pyrkinyt harrastamaan kahdesti tai intomielisinä päivinä jopa kolmesti viikossa. Se myös kivasti laittaa turvotkset liikenteeseen. Ja vesi elementtinä on niin äärimmäisen ihana, ja tuo illuusion höyhenen keveydestä. Ostin kolmen kuukauden kortin uimahalliin vesijuoksentelua verten, vaikka onkin käytännössä mahdotonta että pystyisin kaikki kolme kuukautta hyödyntämään. Mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai!

Kunhan kyselen?

Kuinka paljon puhtaasti vituttaa kun peruuttaa kuukauden vanhan auton metallitolppaan?
Mitä tekee peruutustutkalla jos se ei havaitse asioita jotka jää peileistä katveeseen?

Minkä saa lääppiä -kortin oon vetänyt pakasta, kun tuntuu että tällä viikolla kaikki ovat vonganneet että saisivat lääppiä mahaa? Mikähän siinä muuten on että se ärsyttää niin paljon?

Jos joskus kuukausi/kaksi sitten ärsytti sana masu paljon, miksi se nyt aiheuttaa spontaanin puistatuksen?

Miten voi väsyttää näin paljon? Vaikka hemoglobiinikin on jo jonkun verran palautunut romahduksesta (150>100), väsyttää silti niin että vesi valuu silmistä. Ja närästää niin että luulen hetkittäin kärsiväni sydäninfarkista.
Kuka väittää että raskaus on naisen parasta aikaa?

30-kymppisiin on enää pari viikkoa aikaa, mitähän sitä vonkaisi Keittiömestarilta? Se on tuossa jo pari viikkoa kärttänyt mitä haluan lahjaksi, ja kumpikin tietää että spontaani kekseliäisyys ei kuulu herran vahvuuksiin. Eli jotain tarvitsee keksiä että kotirauha säilyy.
(äipältä vonkasin viikonloppuhesarin)

Mitenhän sitä juhlistaisi tuota ikäkriisin aiheuttajaa? En halua että muutenkin jo traumainen päivä vain valuu ohi, ja haluan sitä jotenkin juhlistaa. Kakkukahvit kavereille on vaan jotenkin tylsä idea.

Missähän se Keittiömestari muuten kuppaa, haluan ruokaa? Mulle on luvattu lohdutukseksi auton määlläämisestä jo ravintolaillallinen paikallisessa mäkissä.

Katsojapalautetta

Sain ensimmäisen kerran ihan rehellistä urputusta sähköpostiini edellisen postauksen perusteella.
Olen kehno moraaliltani, ja huono ihminen kaikin puolin ilmeisesti muutenkin. Mutta kiitokset kritiikin antajalle, hän sentään lähestyi suoraan ilmeisesti omalla nimellään henk.koht sähköpostistaan (käytin termiä ilmeisesti, kun mistäs näistä tällaisista koskaan voi olla varma).
Ensin teki mieli alkaa nillittämään siitä kuinka tuntuu että kaikki äitiyteen liittyvä on pyhää. Ainakin nettisurffailun perusteella sataa kuraa niiden niskaan jotka esim blogailevat siitä äitiyden ei-niin-glamöröösistä puolesta. Enkä edes ala miettimään mitään nettipalstojen hyvä-äiti/huono-äiti keskusteluja. Mutta tuo nyt ei ollut varsinaisesti kenellekään uutta, joten keskityn enempi omaan napaani.

Sain siis palautetta siitä, että edellisessä postauksessa kerroin kuinka välillä maha ahdistaa, ja kuinka itsestäni tuntuu että olen menettänyt oman itseni ja toimin lähinnä petrinmaljana omalle panokselleni maailman liikakansoituksen aiheuttajana. Totesin myös edellä mainitun jälkeen, että poden syyllisyyttä ja tuskaa omista tunteistani. Mutta arvon lukijan mielestä en ilmeisesti kärsi riittävästi, ja olen vielä kiittämätönkin siihen päälle. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että tilanteet ja mielipiteet mitkä välitän blogiin ovat yksittäisiä hetkiä. Saatan ajoittain käyttää myös henkistä värityskynää luettavuuden ja mielenkiinnon lisäämiseksi.
Lisäksi mainittakoon, että sisälläni kasvava veronmaksaja on jotain niin kaunista ja ihanaa, etten sanoin pysty kuvailemaan tunnetta mikä liittyy PaavoBirgitan olemassaoloon ja syntymään.
Mutta olen myös turhamainen nainen, joka on laihduttanut paljon, ja jota yhä korkeammalle nousevat vaa'an lukemat hirvittävät. Olen myös nainen joka on tottunut määrittämään itsensä tekemisen ja osaamisen kautta, ja se että minut tällä hetkellä määritetään oikeastaan sen vuoksi että olen harrastanut suojaamatonta seksiä ja kannan nyt sen seurauksia aiheuttaa henkistä närästystä.

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, ja olen antanut vielä sanattoman suostumuksen kertoa oman mielipiteensä henkilökohtaisesti minulle julkaisemalla blogin etusivulla sähköpostiosoitteeni.
Otan mielelläni vastaan siis edelleenkin palautetta.

(turha tieto: kirjoitan tätä postausta sohvalla läppäri sylissä, PaavoBirgitta heittää volttia siihen malliin että läppäri heilahtelee ajoittain..)

Täti tunnustaa!

Acata tunnusti ja kannusti meikäläistä jo, öö, melki kuukausi sitten, mutta nyt vasta sain aikaiseksi toimeentua asian suhteen. Pitkät piuhat ja silleen. Tai hiljaista töissä + olen löytänyt jo mieleiseni kirahvitarrat = ehtii tehdä tärkeitä asioita kuten blogata.
Edit: Kappas keppanaa, meikäpoika ja mahavaiva on näemmä sen verran kovaa valuuttaa että myös Toppendaali oli mua tunnustuksella paiskannut!

Tähänkin tunnustukseen "A Blog With Substance" kuuluu hieno nappula, mutta kuten jo aiemmin mainittu pysyn tyylille uskollisena ja jätän sisustushommat kotioloihin. Klassisesti tunnustukseen kuuluu myös jotain tehtävää, joten:

1. Kiitä tunnuksen antajaa
Kiitos Acata-Virtuaalikummitädille, kehusi aiheuttaa mulle suorituspaineita :)
Edit:PaavoBirgitta kiittää myös Toppis-Virtuaalikummitätiä tästä ehkä jopa hiukan kyseenalalaisesta kunniasta

2. Anna tunnustus 8 blogille
Siitä kätevä vastata tällaiseen myöhässä, kun kaikki on jo omansa saaneet sillä mähän luen vain hyvejä blogeja joten käytän vetooikeutta ja pidän tunnustuksen itselläni (ahne p*ska, buahahahaaa)

3. Informoi edellä mainitut
Nooot...

4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi
- ennen paidassa löytyivät ruokatahrat tisseltä, nyt huomaan mahalla hinkkaavani vissiin pöytiä ja tiskipöytiä sillä navan kohdalla on yleensä selittämättömiä tahroja jo muutaman tunnin päästä pukemisen jälkeen-
- kukaan ystävistä/kavereista/sukulaisista ei ole käynyt nykyisessä kämpässämme pois lukien omat vanhemmat ja siskoni sekä tietysti muuttopäivän rytmitryhmä. Olen tarjoutunut keittämään kahvit ja tarjoamaan pullat, mutta ilmeisesti Keittiömestari on liian pelottava. Eikä me edes niiiin kaukana asuta.
- edellisestä seikasta johtuen omat sukuni ei tiedä tästä puolentoista nisäkkään tilastani, sillä tapana ei ole soitella, aiemmin kyllä saatettiin poiketa kahville (tietysti voisin itsekin mennä kylään, mutta olen semisti loukkaantunut)
- täytän alle kuukauden kuluttua 30 vuotta ja jokainen aamu on edellistä suurempaa kriisiä iän suhteen.
- hetkittäin kiroan mahaani, tuntuu että olen menettänyt ihmisarvoni ja toimin vain ja ainoastaan kasvatusalustana. Ennen olin hyvä työssäni, voimakas, mallikkaasti laihduttanut ja monia muita asioita. Nykyään tunnun olevani vain raskaana. Piste.
- edellisestä seikasta johtuen häpeän itseäni ja tuntemuksiani.
- olen käynyt viimeksi kampaajalla toukokuussa, ja sen huomaa. Kyseessä ei ole mikään kemikaalipelko, ihan puhdas laiskuus.
- olen menossa kutsuttuna häihin vain sen takia että voin arvostella bileitä jälkeen päin. Mutta kukaan (kutsujat mukaan lukien) ei taida muuta olettaakaan!

Siinäpä se. Nyt syömään.

Paluu rikospaikalle

Mulla on ollut nuha nyt 4 viikkoa putkeen. Ei kurkkukipua, lämpöä tai muuta oiretta, vain ja ainoastaan rasittava niiskutus. Sekin näyttää tulevan ja menevän, ei mitään logiikkaa. Ei auta nenäsuihkeet eikä nokkakannut. Sangen rasittavaa.
Kaiken niistämisen ohella sain päähäni, että PaavoBirgitan tulevan kammarin teema ei noudata varsinaisesti mitään väriteemaa, kun se sukupuolikin on toistaiseksi hiukan arvoituksen alla. Ja koska asutaan vuokrakämpässä, suurempi remppaus ei tule kyseeseenkään. Sen sijaan olen kokenut fiksaation kirahveihin. Siis niihin pitkäkaulaisiin savannin asukkeihin. Meillä ei siis ole kotona valmiiksi mitäään kyseiseen teemaan sopivaa, mitä nyt yksi taulu ja siinäkin taitaa oikeasti olla dinosauruksia ei kirahveja. Keittiömestari ei taas tajua tätä juttua, mutta ei se mitään, ei tunnu tajuavan kukaan mukaan. Ei sen puoleen, en koskaan aiemmin ole kyseisiä eläimiä sillä silmällä katsonut, olen aina ollut ollut karhu- tai tiikerityttöjä, you know...

Jonkin asteinen zen-henkisyys on vallalla edelleen, ehkä tietoisuus siitä että töitä on enimmillään jäljellä enää vajaa kolme kuukautta. Ensi viikolla lähtee palkkoihin lippulappuset ja sitten sieltä tekevät meikäläiselle tarjouksen koska olisi sopivaa jäädä himaan pyörimään. Ajattelin kyllä myös käytellä olemattomat lomani ennen äippärille jääntiä.
Nuhaa lukuunottamatta vointi on muutenkin ok. Tai ilmeisesti PaavoBirgitta on syönyt mun kaikki raudat, koska silmäluomet ja ikenet on ihan valkoisina ja väsymys on jatkuvaa. Samoin onnistun hengästymään jo hyvin pienessä rasituksessa ja näin opintja vaille lääkärinä tosiaan diagnosoin itselleni matalan Hb:n. Katsotaan tukeeko ensi viikon neuvolareissu omaa tautimääritystä.
Tuo väsymys on muuten kumma juttu. Kun on väsyttänyt jo pitkään, enää en itse sitä oikein huomaa. Mulla on jo pitkään ollut sellainen olo, mikä on ensi merkiksi muutama päivä kovan flunssan jäljiltä. Pää pelittää ja tahtoisi liikkua, mutta kroppa huutaa lepoa ja rauhaa. Eli salillakäyminen on jäänyt ja tällä viikolla myös vesijuoksu. Syödä olen kyllä muistanut, että sen ohi en ole nukkunut.

Mutta joo. Poikkeuksellinen bloggailu aika kertoo, että kirjoittelen tätä töistä. Tarvitsee ehkä paneutua hetkeksi työasioihin, ennen kuin rynnin lounaalle. Toisin sanoen siis kuuklailen kirahvi-sisustustarroja.

Menin, paloin, turposin

Mihin se meni, se loma meinaan? Höh. Kaksi päivää töissä, ja viime viikon reissu on enää haalea muisto. Oltiin siis perheen tyttölöiden kanssa Kroatiassa, Dubrovnikissa. Ilmat oli loistavat, melki koko viikko päälle 25 astetta. Tuli löllittyä auringossa, ja tietysti kun ei yhtään ollut pohjarusketusta, paloin myös iloisesti vaikka yritin itseäni rasvailla, mutta kun käy leikkimässä valasta meressä vähän väliä, ei voi muistaa lisäillä niitä ällöjä voiteita.
Maa oli kaunis ja kaupunki ihastuttava. Silti enempi allekirjoittanutta ihastutti ruoka. Ja sen edullinen hinta mikä saattoi sokeuttaa. Vaatteet, laukut ja kengät näytti olevan lähes Suomen hinnoissa, sen sijaan ape oli puoli-ilmaista. Joten söin budjettini. Varsinkaan kun en oikein voinut dokatakaan sitä.
PaavoBirgitta otti kuulemma myös spurtin, Alkulomasta melkein istuneet kesähousut (normimallia) eivät sitten enää loppuviikosta oikein kunnialla päälle menneetkän. Tai saihan ne jalkaan, mutta olo oli tuskaisa.

Tiineyden puoliväli on saavutettu, ja käyty veronmaksajien piikkiin tarkastelemassa yksiötä ja sen asukkia. Kaikki on mallillaan, löytyy kaikki tarvittavat osat eikä ylimääräisiä. Saatiin myös kultivoitunut arvaus sukupuolesta, vaikka kätilön kanssa kumpikin ihmeteltiin pää kallellaan kumpaa merkkiä PaBi on, kun toinen oli vienosti tunkenut napanuoran haaruksiinsa eikä oikein tahtonut paikkojaan näytellä!

Rauha on palannut maahan myös Kettiömestarin kanssa, kummasti viikon ero teki hyvää. Arkista aherrusta helpottaa myös tieto että Keittiömestarilla alkaa uudessa mestassa työt ihan kohta pian, eikä tarvitse ihmetellä ilman hommia käytännössä lainkaan. Taloudellinen vastine menetetylle vapaa-ajalle on myös enemmän kuin välittömään hengissä selviämiseen tarvitaan, joten plussaa tietysti siitäkin.

Fiilis on kaikenkaikkiaan nyt aika leppoisa. Lomalla sain ladattua akkuja ja tilitettyä elämääni siskolle ja äipälle. Nyt työnteko tuntuu taas jotenkin mielekkäältä, ja oikeastaan tiukin rypistys tältä syksyltä on ohi. Pari pientä projektia on vielä kesken, mutta kai munkin tarvii jotain palkkani eteen tehdä?

Loma!

Oho, taas vierähti viikko. Ei ollut tarkoitus, mutta töissä on menty kuin viimeistä päivää kun olen pyrkinyt tekemään kahden viikon työt viikossa. Huomenna pitäisi raahautua puolen päivän jälkeen kentälle ja lennellä perheen tytsyjen kanssa viikoksi toiselle puolelle Eurooppaa.
Pitäisi pakata, joten keksin blogata (heh, se rimmas). Mutta mitä pakata? Kyttäilin siskon kanssa sääennusteita; alkuviikko +30, sitten +23, loppuviikosta sataa, ja iltaisin tippuu helposti tuonne kymmenen asteen tuntumaan. Joka keliin tarttee siis varautua. Onneksi mulla on kuitenkin helpoin pakata meistä kolmesta lähtijästä, otan vaan mukaan ne vaatteet joihin säädylllisesti mahdun ja joissa pystyn olemaan.

Mitäs muuta? Kotirintamalla hiukan kytee. Keittiömestarilla on taas talvikauden työpaikka haussa ja pinna kiristyy. Näemmä sitä kiristää myös se että ostin auton. Vaikka puhuttiin jo lähtöön että kun mun auto menee vaihtoon, ja mä maksan sen, teen myös lopullisen päätöksen. Ei tuo nyt suoraan ole mitään ole sanonut, mutta kerrotaan esimerkki. Niinkun on ollut puhetta, meillähän on kaikkia tavaroita taloudessa kahdet. Töissä kuulin työkaverin siskosta joka on nyt ensi-ja turvakodissa, ja pääsemässä jaloilleen, saanut asunnon yms. Ongelmana on vaan, että omaisuus rajoittuu päällä oleviin omiin ja lapsen vaatteisiin. Tietysti lupasin luopua ylijäämä sohvasta, astioista ja muutamista pienkodinkoneista nimellisellä korvauksella tälle elämänsä uudelleen aloittajalle. Kun kerroin asiasta Keittiömestarille, ainoa reaktio oli: mitä sä multa lupaa pyydät, sähän ostelet autojakin omin päin. No just. Ensinnäkin, en todellakaan pyytänyt lupaa laittaa omaa sohvaani kiertoon, joka tällä hetkellä toimii lähinnä mun vaatteiden säilytyspaikkana. Ja toiseksi, eikö tää autoasia ala olemaan jo selvä?
Tietysti olen vähän herkillä väsymyksen ja kaikenmaailman hormonien vuoksi. No sanomattakin selvää, loma tulee kaikin tavoin tarpeeseen.

Ei ollut tarkoitus marista koko postausta, mutta tää on niin tätä aina välillä. Oneksi on loma. Onneksi lähden äidin ja siskon kanssa reisuun, ei tarvitse esittää mitään kenellekään ja he tuntevat meikäläisen mielenliikkeet.
Nyt on varmaan pakko alkaa pakkaamaan, en ole vielä ihan varma minkä matkalaukun otan mukaan tai tarvitseeko vielä pestä jotain pyykkiä. Ja vissiin tarvii siivoilla täällä kotonakin.

Sanoinko jo kuinka onnellinen oon siitä että nyt alkoi viikon loma?

Statuspäivitystä

Olipa taas loistava otsikko, pitäisi varmaan käydä joku kirjekurssi siitä kuinka nimeät postaukset.
Mutta pieni raportti kuulumisista, kun täällä on kohta taas viikon verran ollut hiljaista. Syyspäivän tasaus kuvailee fiiliksiä hyvin. Elämä on hyvinkin tasaista, ellei peräti puuduttavaa.
Tai no töissä pitää kiirettä, ja jos joutaa kahville menee aika vältellessä työkavereiden raskauteen liittyviä kysymyksiä.
Jumppa on saavuttanut omat rutiinit, pari kertaa viikossa vesijuoksua, lenkkeilyä säiden salliessa ja saleilua pari kierrosta viikossa. Salilla käynnistä sen verran, että päätin hylätä kaikki kunnianhimoiset ohjelmat, ja siirtyä ylläpito jumppailemaan vapaassa tahdissa ja järjestyksessä ilman sen kummempia ohjelmia. Tämä taas vapauttaa runsaasti mahdollisuuksia käydä salilla, kun ei ole kiire päästä tiettyihin aikoihin että siellä olisi vähän porukkaa että saisi jyrätä ohjelmansa tietyssä ajassa ja järjestyksessä läpi.

Tein lopullisen diilin uudesta rapeasta ranskalaisesta. Ihan samaa merkkiä uusi muruni ei ole, mutta ranskattarissa pysytään. Enkä suostunut ostamaan farmaria, sen verran sisälläni asuu citypossu. Ja koska kerran kotiutan uuden auton (ja rahoitussopimuksen) ensi keskiviikkona, piti tietysti vaihtaa myös autopaikkaa. Nykyinen on ok pikkuautolla kesäolosuhteissa, mutta kun siirrytään isompaan autoon ja suurempaan kuskiin ja lumisiin olosuhteisiin, estyy noin 10 muun parkkipaikan käyttö. Taloyhtiän pihalle on lisätty paikkoja jälkikäteen, vedelty ruutuja pitkin pihannurkkia sen kummemmin ajattelematta käyttömukavuuutta tai ihan yleistä järkevyyttä. Eli siis ei muuta kuin linjat huoltofirmaan, ja nyt olen uuden parkkipaikan iloinen vuokraaja. Ihmettelin suuresti kuinka taloyhtiössä oli heti vapaana paikka, mutta ehkä kaikki täällä asuvat ei ole niin pahoja porvareita kuin me, joilla on kaksi autoa.

Viikko vielä töitä, sitten karkaan lomalle. Seitsemän vuorokautta välimerellisissä meinigeissä kera siskon ja äidin. Voi olla luxusloma, voi olla että käpy palaa. Mutta tällaista retkeä on suunniteltu jo tovi, ja allekirjoittaneen tila sai aikaan että tartuttiin tuumasta toimeen kun se vielä oli helppoa ja kivutonta.
Sieltä kun palailen, onkin aika käyttää verorahoja hyväksi ja painua ultraan. Itse olen päättänyt että kaikki on hyvin, Keittiömestari odottelee päivää paniikia lähentelevissä tunnelmissa. Jostain syystä on saanut päähänsä että jotakin on pielessä, mutta yritän skipata sen angstit parhaani mukaan. Enempi jännitän saadaanko tietää sukupuoli, vaikei se tuon ultran tarkoitus olekaan. Olisihan se kiva tietää kumpaa sieltä olisi tarjolla, kun kerran ei olla tätä rakkauden hedelmää sukupuoli neutraalisti kasvattamassa. Lokakuun alusta vaan tulee vissiin voimaan joku EUsuositus ettei sukupuolta kerrota. Ja voihan se olla että PaavoBirgitta haluaa pitää hulluja jännityksessä?

Tänään nöyrryin, ja kävin hakemassa äitiysbyysat kaupasta. Tai no ostamassa kahdet sellaiset. Viimeiset kaksi viikkoa kun on tullut hiihdeltyä virttyneissä mustissa housuissa kun ne on olleet ainoat mitkä mahtuu. Yläosaista menee onneksi vielä useimmat, istuvuus ja esteettisyys onkin sitten eri asia. Mutta vanhoilla paidoilla mennään niin kauan kun saumat antaa periksi.
Kevyttä tursumista tässä on taas havaittavissa, olen menettänyt näköhavainnon varpaista!! Nyt jo! Pelottaa mihin mittoihin tässä tulee vielä venyttyä.
Jottei kukaan, taas, saa päähänsä vaatia kuvaa Venuksen omaisesta ruhostani (terkkui onskukeksille vaan..), kerrottakoon etten todellakaan ole saavuttanut saati säilyttänyt vaikka Ruotsin Vickaniin verrattavaa sorjaa vartta kera kauniin vatsan. Kuvailisin kauttaaltaan turvonnutta ja uumani todennäköisesti lopullisesti kadottanutta varttani ehkä sanalla Tuksumainen?

Onni on ystävä Y-kromosomilla

Eilen oli mitä parhain päivä tasoittamaan loppuviikon ahdisteluita.
Ja kuten otsikkokin sanoo, onni on miespuolinen ystävä joka ei voisi vähät välittää raskausajan rajoitteista, ja jota ei kiinnosta kuulla vaivat ja ostoslistat.

Tällainen henkilö kuuluu lähipiiriini, ollaan oltu kavereita jo reilut viisitoista vuotta. Koomista kyllä ystävyys alkoi siitä että olin pihkaantunut tähän jannuun niinkuin vain yläasteikäinen pikkupimu voi olla. No ei tullut vastakaikua, mutta jäätiin pyörimään samoihin piireihin. Aikaa tästä on tosiaan jo kulunut, eikä kumpikaan enää ole missään tekemissä muiden tuohon aikaan kaveripiiriin kuluneiden henkilöiden kanssa.
Kummankin perhe ja nykyiset tuttavat pitkään odottivat meidän löytävän toisemme romanttisissa merkeissä, mutta kiitos ei. Ollaan kuin veli ja sisko.TIedän tästä miehestä liikaa, jotta voisin kuvitella mitään romanttista. Keittiömestarikin itse asiassa tämän ystävän tavattuaan sanoi että tuntui kuin heidän, kahden heteromiehen, välillä olisi ollut enemmän seksuaalista jännitettä kuin minun ja ystäväni välillä.

Eilen vietin tämän miehen kanssa laatuaikaa, käytiin salilla, syömässä ja vielä sen jälkeen kertomassa ystävän vanhemmille tästä tursahtaneesta tilastani. He muuten ilmoittautuivat välittömästi varamummolaksi jos tulee tarvetta, ja ei kuulemma tarvitse olla tarvettakaan (ystävän isoveljellä on lapsi, mutta he asuvat kauempana ja ystäväni äiti kärsii kroonisesta mummoilu-ummetuksesta).
Ihana oli treenata salilla ihan rauhassa ja nostella painoja ilman että sai paheksuvia silmäyksiä (töissä näitä riittää kun ilmeisesti pesänrakennusvietti on meikäläisellä nyrjähätnyt ja sisustan työhuonetta uudelleen ja raahasin perjantain huonekaluja edes takaisin).
Vielä ihanampaa oli käydä syömässä ja tilata justiinsa sitä mitä mieli teki, ilman arvioita siitä, mikä ruoka sopii ja mikä ei. Söin siis ison annoksen raakaa maksaa multaisilla vihanneksilla ja tuntemattomalla juustolla. No en, vaan aurajuustobroileria. Jumalaista.

Tiineyttä ei käsitelty ennenkuin ystävän vanhemmilla, ja silloinkin oikeastaan vaan puhuttiin autoista ja siitä kuinka meistäkin on melkein ihmisiä tullut vaikkei puoliakaan niistä rajoitteista tiedetty mistä tänä päivänä ollaan huolissaan.
Ihana normaalipäivä.

Tänään onkin siteen vuorossa jo ihan jotain muuta, menen katsomaan lainaksi tyrkyllä olevaa pinnasänkyä ja jotain muuta krääsää. Mutta kun eilen sai ladata henkisiä akkuja, tänään jaksaa taas vastata pukamakysymyksiin.

Katumatyötä

Höh. Tänään jo kummasti palautui mieleeni miksi olin suunnittellut salaavani IsonPierun olemassaolon mahdollisimman pitkään.
En ollut päässyt vielä edes toimistoon sisään kun se alkoi:
- potkiiko vauva jo?
- onko sulla pahoinvointia?
- ootteko ottaneet vakuutuksen?
- tiedättekö onko se tyttö vai poika?
=> kumman haluaisitte?
- aiotteko muuttaa?
- aiotteko vaihtaa autoa?
- siis mullahan oli ummetusta/ripulia/pukamia/nälkä/jano/ketutus/itku/onni/kuuma/kylmä/kalju/tuska/mitä tahansa koko raskauden ajan ja/tai ei koko raskauden aikaina
=> onko sulla jo ollut ummetusta/ripulia/pukamia/nälkä/jano/ketutus/itku/onni/kuuma/kylmä/kalju/tuska/mitä tahansa?

Lista on muodustunut näemmä jo loputtomaksi. Tässä porukassa on lisäkseni naisia 14, joista äiteinä toimivia on 13. Joten ei riitä että yksi kysyy ja kommentoi, toiset vetävät sitten kaikuna perässä.
Kaunista ja hyväähän varmasti tarkoitetaan ja muuta liibalaabaa, mutta en vaan jaksa olla erittelemässä suolentoimintaani koko firmalle. Ja ilmeisesti mulla ei ole oikeutta olla kuuntelematta kokemuksia ja olla vastaamatta kysymyksiin.
Ja jotenkin olen antanut ymmärtämään, että tämä on vasta alkua, H-hetken lähestyessä nämä jutut saa vain lumivyöryefektin aikaiseksi. Menen pelon ja ketutuksen välimaastossa ajatellessani tulevaa, kun nyt ei olla ihan vielä edes puolivälissä.

Ovathan nuo oikeassa, olen laittanut vetämään tarjouspyyntöjä vauvavakuutuksesta ja sellainen on suunnitteilla ottaa. Samoin olen tehnyt surutyötä se asian edessä että joutunen käytönnön syistä vaihtamaan nykyisen rapean ranskalaisen ajokkini vähän isompaan malliin. Suunnittelin korvaavani surun sitten isommalla mallilla jossa olisi kaikki herkut. Tarjouksia on tehty puolin ja toisin, kaupat on oikeastaan enää toimitusajasta kiinni. Jos ja kun luovun nykyisestä menopelistä, haluan uuden käyttööni hetikohtapian. Yhtä autoa olin jo fiilistellyt, mutta siinä oli toimitusaika vähintään kolme kuukautta. Ei onnistu, sehän on kuin löysässä hirressä roikkumista. Ja jos kerran saan jotain uutta, tietysti tahdon sen heti. Enkä jouluna.
(ai miten niin materialisti ja kaikkimullehetinyt-sukupolvea?)

Kolinkolin..

Tuo ääni kuvastaa sitä kun Kirsu tulee kaapista ulos töissä. Teen virkanaisena ikäänkuin kahta työtä, puolet tyäajasta toimin kehittämistyössä, puolet työajasta simuloin työntekoa muuten vaan. Se miten tällainen jonglööraaminen kahdessa virassa sitten kunnialla onnistuu, onkin ihan oma lukunsa. Mutta olen siis kahden työporukan jäsen, ja kummalllekin kahviseurapiirille selvisi eletyllä viikolla PaavoBirgitan olemassaolo.

Maanantaina istuttiin noin kahdeksan hengen porukalla iltapäväkahvilla ja juteltiin niitä näitä, kun yksi näistä työkavereista siinä sitten puolihuolimattomasti kysäisi että koskas se syntyy. Vastasin siihen yhtä huolimattomasti lasketun ajan, jonka jälkeen kysyjä kapsahti kaulaan, ja meni hetki ennenkuin muut pääsivät juonesta kärryille. Kun suurin osa porukasta kuuli siinä hetkessä, oli selvää että tähän aamuun mennessä tiesi jo kaikki siihen työtiimiin kuuluvat, heidän lapsensa ja meidän entiset työntekijätkin.
Toisen kerran jäin kiinni kun isopomo kysyi minulta vetoapua kevään koulutuksiin. Vastasin etten ole käytettävissä johon sitten isopomo pyöritteli silmiään, tulkitisi tilanteen jonkinlaiseksi niskuroinniksi. Tähän taas lähiesimies (joka oli jo tietoinen tilasta) kiirehti varmistamaan selustaa ja kertomaan että siirryn vuodenvaihteen jälkeen noin vuodeksi hoitotehtäviin, ja uusiin haasteisiin. Tähän taas isopomo tivasi miksei ole saanut virkavapaa-anomusta. Tässä kohti muuten heräsi melko unelias väki neuvvoteluhuoneessa kun suunnittelupalaveri saikin uuden ja odottamattoman käänteen. Tilanne alkoi olla jo sen verran absurdi että oli pakkoa sanoa jääväni vuodenvaihteen jälkeen äippälomalle.

Eli nyt tietää lähes kaikki, töissä ja kaveripiirissä. Toisaalta olisi ollut hauska pihdata töissä tietoa vielä pidempään, mutta nyt helpotti kun ei tarvitsi esittää olevansa kauhean kiinnostunut tulevasta. Varsinkin kun syys/lokakuu on perinteisesti seuraavan kevään suunnittelun kulta-aikaa. Nyt vaan surffailen nykyisissä hommissa. Ihan miellyttävää, sillä töitä riittää tässäkin syksyssä.
Ja joku hyöty oli kertomisesta, nyt on pinnasänkyä ja syöttötuolia ja jotain muuta härpäkettä jo tarjottu kiertoon, ja todellakaan ei ole suunnitelmissa katsoa turhan tarkasti lahjahevosen suuhun.

Tursahtaminen on siinä pisteessä että enää mahtuu yhdet housut joissa jaksaa olla koko päivän. Paino on muuten pysynyt samassa nyt kolme viikkoa, enkä ole yhtään pahoillani. Jotenkin toi massa on vaan uudelleen järjestäynyt? Tänään kävin jo vesijuoksentelemassa aamusta, ja lauantaina on suunnitelmissa mennä testailemaan uutta saliohjelmaa, vähän taas jo poltteleekin mennä heilumaan salille.

Niisk

Mähän siis sain jumpparituaalini jo kohdilleen; kävin salilla ja vesijuoksemassa pariinkin kertaan.
Keskiviikkoaamuna pakkasin töihin mukaan salikassin ja ilmoitin Keittiömestarille tulevani myöhemmin kotiin. Noin kaksi tuntia myöhemmin muutti kurkkuuni raastinrauta ja nenääni Niagara sivujoki. Taisi siinä pärskiessä lämpökin nousta. Keskiviikkopäivän sinnittelin töissä, mutta eilen aamulla luovutin ja olen niistellyt kotona eilisen ja tämän päivän.

Oonkohan mä koskaan sanonut että sairastan kuin mies? Siis aina kun olen sairas, olen ehkä sairaampi kuin kukaan koskaan ikinä ja hyvä jos edes pystyn itse nenäni niistämään. Tähän kun liitetään äärimmäisen huono lämmönnousu sietokyky (olisko toi muuten yhdyssana?); tuntuu että kuolen jos lämpöä on 37 ja kaikki toimintakyky on mennyt. Kerran aikuisiällä olen ollut keuhkokuumeessa ja silloin kuumetta oli 39 ja en muista niistä parista päivästä mitään ja äippäni joutui käydä huolehtimassa siitä että pysyn hengissä ja otan tabuni ajallaan.

No tässä räkiksesä lämpöni on noussut hiukan päälle kolmeseiskaan, nenäni falskaa minkä ehtii, nieleminen sattuu ja keuhkoja rassaa rasittava kuiva yskä (astmaatikon riemuja). Normaalisti olen apteekkarin unelma ja ensimmäisestä aivastuksesta olen marssinut apteekkiin ja ostanut kaikki mahdolliset käsikauppalääkkeet ja mahdottomatkin. No entäs nyt sitten? Luvallisten reseptivapaiden mömmöjen listalla on tasan Panadol. Jippii. Itsesäälini ja lääkemyönteisyyteni tuntien on myös siskoni ja äitini esittäneet myötätuntonsa mulle, äiti on soittanut ja kysynyt vointia, systeri on tavoilleen uskollisena laittanut sähköpostia.
Sikäli mikäli jos en velloisi itsesäälissä aiheesta kuinka mä marttyyrina tässä luomuna sairastelen, saattaisin sääliä Keittiömestaria. Se on on joutunut kuuntelemaan mun kropasta lähteviä ääniä ja jo krooniseksi käynyttä uikutusta tässä jo pari päivää. Onneksi se pääsi tänään töihin lepäämään. Ilmeisen vakuuttava mä tässä kärsimyksessäni olen, sillä se soitti mulle töistä kesken päivän kysyäkseen statusta. Sehän ei siis tähän mennessä ole ikinä minkään syyn varjolla soittanut mulle töistä, ei edes silloin myrskyisän marraskuun aikoihin.

Tänään on kuitenkin jo hiukan parempi päivä, jaksoin jo avata koneenkin. Halusin vaan tulla kertomaan myös tänne kuinka paljon mä olen tässä viime päivänä kärsinyt kun olen ollut nii-ii-iin kipeä (eli siis aivan täysin normiflunssassa), että omasta mielestä ansaitsisin vähintään mitalin.

Kotimörköjä ja tursahduksia

Jumakekkama, astianpesukone oli tyhjentynyt itsekseen, eikä puhtaat astiat ehtineet asua koneessa edes vuorokautta! Oho. Joko meillä on kodihoidollisia himoja omaavia mörköjä tai sitten Keittiömestarilla on pahat mielessään (ai miten niin mä oon skeptinen)? Tai sitten se on vaan hetkellisesti liikkis kun sai jo eilen synttärilahjansa vaikka varsinaiset bileet on vasta ens viikolla. Ensimmäisenä ja ainoana toiveena lahjalistalla oli tabi. En tiedä noiden härveleiden ominaisuuksista mitään, joten sankari sai lähteä itse mukaan valkkaamaan laitteen. Ja eilen oli ainoa päivä kun se oli mahdollista pariin viikkoon. Yritin ehdottaa että piilotan paketin ja annan sitten juhla-aamuna, mutta Keittiömestarilla alkoi alahuuli väpättämään siihen malliin ettei se tainnut olla vaihtoehto.

Toim. huom. tänään ärsyttää muuten sanat massu, vauvamassu ja bubling under: masu.

Menin aamukuuden jälkeen vesijuoksemaan eläkeläisten kanssa; vetelin siinä altaan vierellä vesijuoksurukkasia kätösiin, kuului altaasta: taitaa olla meidän nuori neiti raskaana.
Ilmeisti alan tulla kaapista ihan rytinällä, kun puolisokeat eläkeläisetkin huomaavat tursahtaneen tilani.
Onneksi kaikkialla ei tarvitse esiintyä ihan uikkareissa, vaan esim. töissä voi hiihdellä armoa antavissa neuleissa.

Ja mistäs tänään pipo kiristää?

Positiivisuuden ruumiillistuma täällä taas hei! Onni on blogi jossa voi vikistä ihan rauhassa vaikka kukaan ei oikeasti olisikaan käynyt lirtsaamassa muroihin mutta vaan tuntuu siltä.
Tänään vihdoin päätin että raahaan itseni lihakulttuurin alttarille, joka myös salina tunnetaan. Kuten olen täällä retostellut -ei kun siis kertonut- saliohjelmani peruspilarit on tähän asti voinut kitettää isoihin painoihin sekä toistojen tekemiseen siihen asti että sattuu ja vielä muutama sen päälle.

Nyt kun oma statukseni on hetkellisesti muuttunut, enkä tarkoita vain ehtoista trofeeavovaimon osaani vaikka sekin tietysti vaatii jokapäiväisiä ponnisteluita matonhapsujen ojentelun ja hopeiden kiillottamisen muodossa. Olen antanut itseni ymmärtää että tuollaiset perssuoli pitkällä tyyppiset treenit eivät ole ihan paras juttu tiineyden kannalta.

No mitä tekee tällainen uusavuton naisihminen? Kuukkeloi tietysti minkä ehtii. Ei olisi ehkä taas kannattanut. Ei mennyt kuin pieni pää sekaisin. Joku käskee treenaamaan kuten ennenkin kroppaa tietysti kuunnellen. Toinen käskee siirtymään heti raskaustestin tekemisen jälkeen maksimissaan rauhalliseen kävelyyn. Joku kieltää hyppisen ensimmäisellä kolmanneksella, toinen viimeisellä (välihuom, eka vaihe takana ja alkuun tuli jumpattua ihan normisti autuaan tietämättömänä, ja eiköhän toi IsoPieru oo loppuvaiheessa sen kokoinen ettei pomppinen oo ihan heti mielessä). Mutta mikä ehkä eniten aiheutti pipon kiristymistä oli vatsalihas-ohjeet. Menee tolkkuun tälleen maalaiselle että tiukat rutistukset ei ehkä oo se mitä PaavoBirgitta on tilannut, kun kohtuun kohdistuu painetta, sama pätee mahallaan tehtäviin hommiin. Mutta taas jotkut lähteet kieltävät syvien vatsojen tekemisen (ilmeisesti syvät vatsalihakset vois sijaita lähellä kohtua, jolloin taas paine kasvaa?), toiset taas vallan niitä suosivat. Samoin jotkut suosittelevat esim lankun tekemistä ihan loppuun asti mahan antaessa siihen tilaa, kun taas parikin lähdettä suosittelee jättämään hetikohtapian pois staattisen pidon.
Enkä muuten edes ala tähän hengenvetoon märehtimään noita sykerajoja..

Oonko mä nyt vaan tyhmä kun en oikein tiedä mikä on oikein? Tänään kuitenkin ajattelin vähän kokeilla eri juttuja, mikä tuntuu hyvältä ja suunnittelen tekeväni suorat ja vinot vatsat jumppapallon kanssa. Muutenkin joudun ehkä hiukan keventelemään kun tässä on vähän päässyt kertymään tuota taukoa. Tarttee vissiin siirtyä kevyempiin painoihin ja pidempiin sarjoihin (Boring..)
Niin että jos joku omistaa tähän aiheeseen liittyvän viisasten kiven, sen voi heittää tänne päin kunhan ei ihan suoraan meikäläistä päähän tähtää!

Älä sä mulle ala!

Kahdella eri versiolla:

A) olen yhtä hyväntuulinen kuin käpynsä jäädyttänyt orava. Menossa on tiineyden toinen kolmannes. Seesteinen keskiraskaus mai äääs!! Ketuttaa koko ajan, töissä ja vapaalla. Tilanne on tietysti siitä mukava, että kaikki saavat osansa. Kysykää vaikka pomolta. Tai Keittiömestarilta. Paino nousee niin, että kerrankin olen saavuttanut tilanteen etten halua mennä vaa'alle. Näihin päiviin asti piti odottaa tätäkin ihmettä. Höh. Enkä mä mitään somaa kantavan naaraan keskivartalopyöreyttä ole saavuttanut, vaan ihan silleen klassisesti lihonnut. Jokapaikasta: selkäfileet on tehneet paluun ja reidet levenee siinä tahdissa etten ehdi uusia lainapeitteitä ostaa. Toisaalta kätevää kun en tahdo töissä hehkutella olosuhdemuutoksilla vielä, ja kenellekään tule mikään muu kuin lihominen mieleen kun kaksoisleuka kasvaa nopeammin kuin maha. Näppärää. En muuten tiedä miksi pihtaan tietoa töissä vieläkin, ehkä odotan että voin toivotella hyvät joulut ja juhannukset samaan hengenvetoon. Sekin kiukuttaa tietysti töissä kun tarjolla on kaikenmaailman vuohenjuustosalaatteja joista sitten kuuliaisesti pidättäydyn. Vaikka ei sen puoleeen en jaksa olla kauhean tarkka noiden ruokarajoitusten kanssa, vaikka varmaan pitäisi olla. Söin eilenkin jotain tuorejuustoon tehtyä levitettä (ei siis kypsennetyä). Niin ja Keittiömestarilta salaa söin jääkaapista nakkeja kylmänä (se pitää jöötä noista ruokarajoitteista). Sitten mä ihmettelen miksi reidet levenee ja leuka kasvaa? Heh.

B) Eilen oli töissä hyvinvointipäivä, ja oltiin opettelemassa esim itsepuolustusta. Että tulee päälle vaan, enköhän mä saa innokkaimmat päällekarkaajat taklattua. Pahimmat heitot jätin väliin, mutta kaikki käsilukot ja kuristusote-harjoitukset tein intopinkeänä. Treenattiin itsepuolustusta toista tuntia, sitten oli sangen sadistisen kuntopiirin vuoro. Hymy hyytyi aika monta kertaa kun melkein kahden kuukauden tauon jälkeen jumppaili ihan kunnolla. Tehtiin esimerkiksi mun kestoinhokki syviä askelkyykkyjä, ja nyt huutaa hutlari armoa joka kerta kun yrittää nousta penkistä. No kipu on vissiin ystävä. Toisaalta tää jumalainen lihassärky on merkki siitä että treeni taisi mennä perille.

Nepa

No helou vaan vaa'alle munkin puolesta. Jotenkin tää hynttyiden yhtääminen Keittiömestarin kanssa on aiheuttanut sen että en kehtaa hypätä alvariinsa puntarissa. Tai sitten olen arvannut totuuden ja vältellyt sen kohtaamista. Eilen illalla sitten kävin huvin ja urheilumielen vuoksi vaa'alla, todetakseni että kesäkuun kevyimmästä painosta ollaan tultu iloisesti neljä kiloa ylöspäin. Että morjesta vaan. Tarttis varmaan tehdä jotain, ja teinkin. Kävin tänään mäkissä syömässä :D Enkä edes yritä sössöttää syöneeni salaattia. Niin ja iltapäivällä temmoin vielä kokonaisen sekä vajaan puolikkaan jätti Texas-pullan. Että olin silleen aika reipas.

Niinkuin varmaan hyytyneestä postaustahdista voi näppärästi päätellä, kärsin jonkinlaisesta postausummetuksesta. Oon töissä ja kotona kirjautunut bloggeriin useamman kerran tälla viikolla, mutta en ole saanut aikaiseksi mitään julkaisukelpoista. No en edes yhtään luonnosta. En muuten harrasta niitä, tää mun blogi kun on tällaista ajatuksenvirtaa muutenkin.

En oikein tiedä mistä kirjoittaisin. Tietysti voisin tarinoida siitä että kaikkien kovisten faija, eli isäni, oli tänään johdatellut äipän kauppareissulla lastentarvike-osastolle ja olivat suunnitelleet jonkun tavaran, ilmeisesti kylpyvannan ostoa mutta väri oli osoittanut ongelmaksi ja härpäke oli jäänyt kauppaan toistaiseksi. Mutta jotenkin tuntuu että lisääntymisjutut ei varmasti kiinnosta ketään. Ja kun mielipide vaihtelee asioihin päivittäin. No siinähän oliskin oiva postaussarja-idea; potkuhousut, in vai out, ja sitten päivän mukaan tilitän että kumpi on oikea vastaus.

Toinen vaihtoehto olisi tilitää kuinka paljon korpeaa ettei Keittiömestari ole viitsinyt tyhjentää ja sen jälkeen täyttää tiskikonetta, olen odotellut ihmett tapahtuvaksi jo 4 päivää. Joo, sovittiinhan me, että se tekee ruoan, mä siivoan jäljet. Mutta se on ollut tän viikon vapaalla, ja mä olen tehnyt loman jälkeen vähän normia pidempää päivää että saan hommat kasaan ja sen johdosta ollut keskivertoa kuolleempi saapuessani tänne kotikoloon. Että siinä kohti onkin äärimmäisen kiva astua keittiöön jossa on tapahtunut joku ruokaräjähdys ja astiatsunami ja armas avopuolisoni joko a) dataa b) koomaa telkkarin edessä ja valittaa ettei sieltä tule mitään katsottavaa. Mutta en kuitenkaan haluaisi tänne ulvoa kuinka mua ei kuunnella tai huomioida (taisin justiinsa tehdä sen), kun se kuitenkin keskimäärin on ihan siedettävä kämppis?

Ollakko vai eikö olla? No en ole tekemässä yleistä palvelusta ja poistumassa blogistaniasta, kunhan vaan selittelen miksi postailutahti saattaa olla tahmeaa. Tietysti voi auttaa naista mäessä ja kysyä tai tarjota jotain pähkinää täällä pureskeltavaksi. Kaikki henkiset laksatiivit tähän ummetukseen otetaan ilolla vastaan.

Niin ja Toppikselle  nuolnuol (>>>><<<<).

Töihin paluu

Ensimmäinen työpäivä loman jälkeen takana, ja nyt on sellainen olo etten koskaan millään lomalla olisi ollutkaan. No ei vaineskaan. Töihin paluu oli pelättyä ja panikoitua helpompi, sillä tältä päivältä oli peruuntunut yksi astetta puuduttavampi, anteeksi tietellisempi, palaveri. Joten tämä päivä meni lukiessa kaikki 137 loman aikana tullutta sähköpostia. Tai mä niitä kaikkia lukenut, luokittelin postit parhaani mukaan luokkiin "kesken", "lue kun ehdit" ja "tämä olis parempi olla tehtynä jo eilen!". Pyrin ettei postissani koskaan ole kahta oita viimeisen luokan edustajia enempää, mutta tänään niitä tuli viisi. Siis vaikka kuinka yritän, työmaailma ei näytä pysähtyvän sillä aikaa kun meikäläinen lomailee. No huomenna sitten uudella iskulla painimaan kesken olevien hommien kanssa.

Ehdin tälle päivälle myös tehokkaasti juoruilemaan ja päivittämään viimeisimmät kuulumiset viimeiseltä neljältä viikolta. Yhdet kihlat, yksi ero. Niin ja sitten tietysti se yhden einarin raskaus! Kerroin tilanteesta pomolle heti aamusta, ja sovittiin että juttu jää meidän keskiseksi. Ehdin viime kerralla jo myös kertoa pomolle, enkä kadu hetkeäkään. Eipähän tarvinnut sitten petästä selitellä menemisiään monellakaan sanalla. Ja pomo kiitteli luottamuksesta, lupasi olla potkimatta -heti- nilkkaan jos Kirsu vaikuttaa hyytyneeltä.

Tämä viikko menee työnteon opetteluun, ensi viikosta lähtien on sovittu sammakkotreffit (=vesijuoksua) ja itse asiassa yksi salikertakin. Tarttis vissiin kehitellä uutta saliohjelmaa, jotenkin tuollainen suoni päässä pullottaen treeni jota olen viime aikoina (höh, kuukausi sitten) tehnyt ei kuulosta oikein toimivalta. Käsiä ja jalkoja, selkää ja rintaa ja kylkiä ja vatsaa, eli koko settiä mielelläni kuitenkin treenaisin. En vaan tykkää yhtään niistä miljoonan toiston sarjoista pienillä painoilla? Täytyy ehkä jakaa treenit pattereihin, mutta jos en tykkää miljoonasta toistosta, en tykkää pattereistakaan. Ai minäkö vaikea?

Nyt ukkostaa. Olen ihan varma että salama iskee meikäläiseen jos surffaan ukkosella netssä, taidan painua lukemaan kirjaa. Nukkumasakin hiipii tänään varmasti ajoissa, viime yö meni levottomasti pyöriessä.

Ja taas meni viikko

Oho. Ei ollut tarkoitus. Viime viikonloppuna pähkäilin että mitähän kivaahausjaamukavaa sitä keksii vikalle lomaviikolle. Ratkaisuna oli hypätä rapean ranskalaisen ratin taa ja körötellä Seinäjoelle moikkaamaan ystistä. Niin ja sen toissapäivänä 6 viikkoa täyttänyttä tytärtä.
En sitten reissun päältä viitsinyt päivitellä vaikka uusi tulokas olikin vallannut "mun" huoneen ja mä nukuin työhuoneessa.

Onneksi lähdin, sillä jo viime viikonloppuna tuli nähtyä painajaisia töihin menosta. Ahdistaa niin maan turkaleesti, varsinkin nyt kun virallisia lomapäiviä on jäljellä enää huominen. Sitten on normi viikonloppu ja maanantaina tarvitsee palata hullunmyllyyn jota työpaikaksi kutsutaan. Muuten voisi olla ihan jees, jos saisi vaikka rauhassa palautua työrytmiin pari päivää. Mutta jo viime keväänä kävi selväksi että tästä syksystä tulee eri tiukka, ja ennen lomaa jouduin jo sopimaan kokouksia ynnä muuta palaveria jo heti maanantaille. Ahd-ahd.
Mutta onneksi pari päivää pää sai lomaa ennen lopullista työahdistumista. Nyt pitäisi keksiä vielä jotain pientä ohjelmaa loppuviikoksi, tai saavutan mielenterveyden (olematonta ei voi oikein menetääkään?). Ehdotuksia?
Haasteen tekemisen keksimiselle tekee sen, että olen autotta. Keittiömestari pöllii multa rapean ranskalaisen, sen oma auto ilmoitti sopimussuhteen rauenneen, tai ainakin tarvitaan jotain laatuaikaa ja herkkää hoitoa ammattilaisten osalta. Huolto on kuitenkin vasta maanantaina, ja Keittiömestarilla on viikonloppu töitä. Ja lähes 50km työmatkaa yhteen suuntaan. Että olin silleen reilu ja lupasin että saa mun auton.

Meille tulee tänään astianpesukone. Wu-Huu! Jotenkin toi tiskaaminen on ollut meitsin nakki, kun toinen on ensin liannut meille kummallekin ne ruoanlaiton merkeissä. Näemmä Keittiömestarilla on periaatteita, ei ole näinä viitenä päivänä sitten viitsinyt tiskata omia tiskejään. Ruokaa on kuitenkin tehty. Oli oikein mukava tulla kotiin ja keittiössä törmätä astiavuoreen. Höh.
Olkoon kerpele! Odotan että Keittiömestari saa viritettyä koneen ni päästäänpähän sitten kokeilemaan tuleeko puhdasta vai ei.

TunTun

Sain Acatalta überhienon tunnustuksen, johon kuuluu paljastella kolme lempiasiaa joten pidemmittä puheitta:

1) lempiväri:
Vihreä, sellainen vähän huonoksi menneen limen vihreä. Harmin paikka että kalpoisille kasvoilleni ei toi vihreä oikein sovi, joten olen tunkenut sitä sisustukseen sitten senkin edestä. Vaatetuksessa menee voimavärinä unainen, vaikka vaateparsi yleensä on kovin tummanpuhuva (vaikka ei mun vaatteet ainakaan mulle puhu?)

2) lempiruoka:
Kaikki äipän tekemä eväs maistuu aina. Niin no joo, ei toi Keittiömestarikaan huonoa ruokaa tee :D
Muuten eniten miellyttää gigolo-meininki, eli italiainen ja kreikkalainen keittiö.

3) paikka jossa haluaisin käydä:
Tää olikin paha. Mutta oikeasti haluaisin jonnekkin Karibian-risteilylle, tms. Vois vaan lööbailla ja hintaan kuuluis kaikki. Ja olis lämmintä. Ja ihmetellä meininkiä. Eikö toi risteily oo selvä jatkumo viime viikkoiselle Lapinreissulle?

Tää pitäisi ohjeen mukaan jakaa 15 (!!!) mielitylle, mutta koska olen MaijaMyöhäisenä liikkeellä on vissiin kaikki ne blogit joita luen jo tämän saaneet. Joten olen ahne ja pidän tunnustuksen itselläni enkä laita sitä eteenpäin, buahahahaa... (Niin, enkä myöskään liitä sitä muffinssia tähän, mutta se ei nyt ketään enää yllätä!)

Samainen Acsu haastoi mut myös jo aiemmin vastailemaan neiteilyjuttuihin, joten rykäisen sen kanssa tähän samoilla tuskilla :D

Oletko tyytyväinen ulkonäköösi? Riippuu päivästä, mutta pyrin olemaan.

Mitä muuttaisit ulkonäössäsi? Tissit korkeammalle ja reidet kauemmaksi toisiaan (pitää alkaa kävellä länkkärityyliin..).
Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi? Silmiä.
Meikkaatko päivittäin? En, meikkaus vaihtelee sen mukaan löytyykö aikaa ja minne olen menossa.
Perusmeikkisi? Puuteri, kulmakarvageeli, ripsiväri.
Hiustesi väri & pituus? Vähän tohon korvien alle, sellaiset klassiset maanitien väriset
Miten pidät hiuksiasi? Yleisenä takkuna tuo taitaa roikkua, välillä jotain pinniviritelmiä.
Miten tukkasi on nyt? Kts edellinen, nyt pinnin kanssa.
Kuinka usein…
…värjäät hiuksiasi? Riipuu sesongista, mutta nyt on menossa oman värin kasvatus eli viime värjäyksestä on vissiin kolmisen kuukautta aikaa.
…peset hiuksesi? Päivittäin, tulee pakosta pestyä jos käy salillä/uimahallilla, ja lomalla muuten vaan joka päivä.

…käyt suihkussa? kts edellinen :)
…kuorit ihoasi? Öh, pari kertaa vuodessa?
…käyt kosmetologilla? En oo käyny kertaakaan!
Shampoo- ja hoitoainemerkkisi? Jotain markettimerkkiä, nimi ei tuu nyt mieleen enkä jaksa kävellä tonne itäsiipeen kylpyläosastolle ;o)
Rasvaatko ihoasi? Koko ajan!
Tyypillisimmät vaatteesi?Töissä farkut ja joku trikoo tai kauluspaita, kotona verkkarit ja t-paita.

Mitä sinulla on nyt ylläsi? Toppi ja verkkarit.
Kuinka monet farkut omistat? Jotain välillä 5-10.
Millaisia kenkiä käytit viimeksi? Tennareissa viuhdoin kaupungilla.
Lempikorusi? Ranteessa aina oleva teräsmetallinen sydänrannekoru.
Lempihajuvetesi?Oon vähän herkkä noille hajuvesille, niin mitään ei tuu käytettyä.
Millaisia sormuksia löytyy sormistasi? Nyt ei mitään, vuosia käytin tunteilla kyllästettyjä kultasormuksia mutta ne jäi isoksi enkä ole laiskuuttani saanut niitä pienennettyä
Tarkkailetko painoasi? Joka aamu.
Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut? Öh, tissit on kuulemma aika muhevat :D
Menisitkö kauneusleikkaukseen? Olen käynyt tyrkyllä tissien pienennykseen
Minkälainen on meikkipussisi? Olematon. Mun meikit on yhdessä korissa vessassa.
Minkä värinen on hiusharjasi? Hopeinen kotona, sininen salikassissa.
Käytätkö ryppyvoiteita? Olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten, joten taitaa olla jo myöhäistä!
Käytätkö kynsilakkaa? Varpaissa kesäisin.
Montako käsilaukkua omistat? Hyvin monta, käytän siltä vain kahta salikassin ohella.
Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja? Viisi reikää korvissa luonnollisten lisäksi.

Huh olipa homma! Jos joku jaksaa vielä lukea, alempana muuta random-tilitystä!

Jos katsot sanakirjasta

miltä näyttää helpotus, löydät sieltä Kirsun mairean naaman!
Ultrassa kaikki hyvin, ja PaavoBirgitta kasvaa ja voi niin hyvin kuin tuollainen pieni ihmisalku vain voi.
Ultran jälkeen istuin kaatosateessa autossa ja mietin mitä tehdä. Tai no ensimmäinen ajatus oli ajaa 60 kilometriä ja ilmestyä Keittiömestarin työpaikalle kertomaan uutiset, mutta tulin järkiini. Ajelin sitten vastaavasti kymmenisen kilometriä ja kutsuin systerin porukoille kahville ja tulin sitten rytinällä kuvin kanssa kaapista. Siellä olikin jo ahdasta tän turvotuksen kanssa (joka johtuu ihan siitä että eilen vetelin vaatimattomasti litran jäätelöä kun asensin verhoja, ei sovi vasikanjuoma tällaiselle maitovammaiselle).

Noista verhoista pitikin kertoman. Kun tilannehan on se, että Keittiömestari on vakuuttunut että naapurit olisi kovin kiinnostuneita siitä, mitä me touhutaan täällä. Eli että verhoja pitäisi pitää yötä päivää ikkunoiden edessä. Mikä taas ahdistaa mua, koska tykkään luonnonvalosta, eikä meidän tasolla ole oikeastaan naapureita. Olkkarissa ei ole talon puolesta sälekaihtimia joten ollaan sitten nyitte riippuen henkilöstä noita sivuverhoja enemmän ja vähemmän ikkunoiden eteen. Muuten se oliskin ihan jees, mutta en tiedä mitä pullanmurua tai purkkaa noihin kiskoihin on tungettu, kun verhot ei oikein tahdo hyvällä yhteistyöllä liikkua, vaan melkein aina niitä kiskoessa irtoaa verho muutamasta nipsusta. Ärtsyä.
No löysin ratkaisun, ja ostin tuollaisen, öö, laskosverhon jota voi sitten kiskos ylä-ja alasuuntaan ihan rauhassa mielitekojen mukaan.
Ongelmaksi muodostui verhon kiinnitys, meinaan meidän porakone ei oikein ole yhteistyöhalukas. Tai no voi olla etten vaan osaa käyttää sitä. Mutta sen verran meikäläisestä löytyy tee-se-itse-miestä että vedin verhon paikoilleen sinisillä nippusiteillä! Hienot tuli! Niin ja ne siniset nippusiteet jää muuten verholaudan alle piiloon, eikä tuo uniikkia yksityiskohtaa nää kuin kävelemälle verhon alle ja nojaamalla otsaansa olkkarin ikkunaan. Ja jos sen joku haluaa tehdä, pitää tuollainen voimistelu palkitakin jollain nähtävyydellä!
Nyt alkaa tää asunto vaikuttamaan jo kodilta, kun tavaroita on enemmän paikallaan kuin tavaroita jotka seilaa laatikoissa ja nyssäköissä.

Nyt päikkäreille, viime yönä ei meinannut nukkumasa millään vastata mun viettelyyn, ylläri sinänsä.

Terkkuja poroilta!

Niitä oli muuten tautisen paljon! Ja voi niitä vasoja, ne vasta suloisia olikin! Pyysin Keittiömestarilta että oltaisiin tuotu kotiin yksi, mutta se alkoi nihkeilemään ettei ne pikkuporot pysy vasoina ikuisesti ja mihin me se täällä kerrostalo-asunnossa laitettaisiin? No parvekkeelle tietty. Ja koska bensanhinta on mitä on, oltaisiin saman tien voitu ottaa kaksi ja niin olisin sitten lumien tullen voinut valjastaa poroset ahkion eteen ja päästellä kehä ykkösen vartta porovoimalla.
Että aika ankean avomiehen oon itselleni löytänyt, ei edes poroa suostunut hehkeälle vaimokkeelleen hankkimaan.

Jännitin ehkä enemmän kuin paljon koko reissua, 5 päivää mökillä keskellä ei mitään potentiaalisten appivanhempien kanssa, mutta se menikin leppoisasti. Olin tavannut kerran aiemmin päiväseltään Isä&Äiti Keittiömestarin, enkä ollut muodostanut oikein minkäänlaista kuvaa heistä. No paitsi että eivät ihan mega-ällöjä olleet. Päivät meni kuitenkin mukavasti, tulin vanhempien kanssa hyvin juttuun, ja oikeastaan aika paljon liikuttiin kylillä kun Keittiömestari tahtoi esitellä Lappia tällaiselle ensikertalaiselle. Paljon nähtiin, mutta paljon jäi vielä näkemättäkin, ilmeisesti. Tosin en kokenut mitään herätystä tai sairastunut Lapinhulluuteen tai muuta sellaista, mutta mukava olisi toistekin käydä. Jos ei muuta niin tarvii käydä hakemassa se parvekeporo.

Yhteiselämä hakee vielä muotoaan, kun olen ollut lomalla ja rutiinit on kaukana normaalista. Mutta kyllä se ihan mukavalta tuntuu illalla köllähtää nukkumaan Keittiömestarin kylkeen. Vähän toi vanhapiikamoodi vielä puskee pintaan, ja olen ainakin kahdesti meinannut saada halvauksen säikähtämisen muodossa kun Keittiömestari on hiippaillut jostain nurkan takaa ja olen ollut ajatuksissani. Ei oikein ole vielä mennyt jakeluun että en enää asukaan yksin. Onneksi toistaiseksi mun kiljahtelut on vaan nauratteneet Keittiömestaria.

Kaikki jumppaaminen on ollut tauolla, muuttamisen ja loman tähden. Olin suunnitellutkin viettäväni taukoa salilta loman ajan, että tulisi kerättyä insipiratiota. Tosin saleilut taisi jäädä jo juhannuksen tienoilla kun iski väsymys ja pakkaaminen. Omalla mökillä tuli uiskenteltua, ja Lapissa toki käytiin kävelemässä vaaroilla mutta sellaista matelua ei nyt lue liikunnaksi kukaan. Syömissä olen kunnostautunut, lähinnä siis olen syönyt ja paljon. Jos mahdollista niin mahdollisimman hiilari- ja rasvapainotteista, ja uppopaistettuna kiitos. Yllättäen paino ei kuitenkaan ole noussut kuin 2,5 kiloa alhaisimmista luvuista. Kai tässä pitäsi vähän alkaa liikkumaan tai katsomaan paremmin syömisiään, en usko että armollinen painonnousu tahti jatkuu ikuisesti.

The IsoPieru, tai Paavo-Birgitta kuten virtuaali-kummitustäti Toppis asian ilmaisi, vaikuttaa olevan tiiviisti mukana. Etenevän tiineyden merkkejä on havaittavissa, ruokailut pitää ajoittaa tarkalleen tai paha olo iskee. Jo muutenkin isot tissit on kasvaneet ja pitkät on päällä koko ajan. Tosi kiva muuten tällaisilla t-paita keleillä, näytän kiimaiselta possulta koko ajan. Ja muutamat klassiset itkukohtaukset on tullut saatua, tietysti vain ja ainoastaan järkevistä asioista. Kuten siitä että Keittiömestari ei halunnut saunoa mökillä yhtenä iltana, kävi vain pesuilla. Meikäläinen poraa sitten kuin viimeistä päivää lauteilla ja yritän saada koottua itseäni että kehtaan mennä iltapalalle.
Torstaina on tiedossa niskapoimu-ultra, mitä odotan kauhun sekaisin tuntein. Viimeksi kun juuri tuo ultra paljasti keskenmenon vaikka silloinkin olin kokenut jatkuvasti raskausoireita. Ei olla siten vielä kerrottu läheisille tiineydestä odotetaan torstain ultran tulokset ja toivottavasti sen jälkeen päästään toitottomaan iloisia uutisia vaikka koko maailmalle. Että kaikki kannustus ja peukkujen pitäminen otetaan ilolla vastaan!

Nyt seuraakin mahti urakka, pitää kahlata kaikkien blogit läpi mitä on viikon aikana tapahtunut. Ja perehtyä haasteisiin millä Acata on meikäläistä paiskannut!

She is alive!

No mutta iltaa!
Vedinkin kaksi viikkoa blogimykkälakkoa, vahingossa ja tahallaan.
Tämä on vain tällainen nopea pyörähdys, huomenna pakkaan taas kimpsut ja kampsut ja poistun virtuaalimaailmasta todellisuuteen viikoksi. No mitäs tässä on sitten tapahtanut viime aikoina?

Kaksi viikkoa sitten muutettiin, lähes kunnialla. Tai no ihan kunnialla se meni. Mikään ei mennyt rikki ja varsinaista kantoa tapahtui meikäläisen ja Keittiömestarin asunnosta tasan kuusi tuntia. Siinäpä sitten sen rupeaman jälkeen ihmeteltiin että mitäs nyt? No ei muuta kuin sohvaa paikalleen ja digiboxia viritykseen ja kooma päälle. Seuraava viikko sitten vähän kerrallaan laiteltiin tavaroita paikalleen, nyt alkaa näyttää jo siedettävältä. On tässä vieläkin vähän tuplaongelmia, siis mitä tehdä toiselle kahvinkeittimelle, paahtimelle, silityslaudalle? Tuossa noi tuplat hengailee eteisessä kunnes asiaan keksitään pätevä ratkaisu. Mutta kotiolot on tälä hetkellä muuten stabiilit.

Avoliitto itsessään on sujunut helposti. Tai no ollaan asuttu samassa osoitteessa kaksi viikkoa, mutta 6 päivää olen hengaillut mökillä. Että mukavasti menee. Vielä mukavampaa on se, että olen ollut viikon lomalla ja lomaa on vielä kolme viikkoa jäljellä. Ei huono.
Eka viikko meni mökillä äipän hoivissa, huomen illalla startataan pohjoiseen ja mennään Keittiömestarin kanssa viikoksi sen porukoille Lappiin, sen jälkeen viikko hengailua kotona ja sitte viimeisellä viikolla roadtrip Seinäjoen suuntaan. Nyt tarvitsisi purkaa mökkikassi numero yksi, ja täyttää kassi numero kaksi.

Palailen linjoille seuraavan kerran viikon päästä kun tullaan pohjoisesta. Acata, palailen silloin myös haasteisiin. Nyt, hyvää heinäkuun loppua ja eloisaa elokuuta!