Opin vuonna 2011 4 asiaa

Toivottavasti olen oppinut muutakin, mutta nämä tuli tänään mieleen. 

Että vielä 2000-luvulla saattaa joku mies kuvitella, että kodinkone on oiva joululahja puolisolle. Kiitän onneani että ne tarjous kuivausrummut joita Keittiömestari meni katselemaan, oli myyty loppuun. Joten sain navigaattorin. Ei ehkä jotain mitä mä olin odottanut, mutta selitys oli aika liikkis. Mun auto kuulemma tarvitsee navigaattorin, sillä Keittiömestari ei osaa ajaa meidän suunniteltuun synnytyssairaalaan (ei se muuten osaa niihin kahteen muuhunkaan potentiaaliseen vaihtoehtoon..). Ja onhan tuo navigaattori ihan kiva lelu.

Että tiineenä ei riitä että syö yhden edestä, mutta kahden edestä on liikaa. Terveisiä vaan neuvolatädille. Tänään se ensimmäisen kerran puuttui painonnousuuni, eikä välttämättä yhtään liian aikaisin. 15kiloa ekasta neuvolasta, 18 kiloa "normipainosta". Ja vielä on turpeimmat ajat edessä. Terkkari sanoi, ettei rupea mulle saarnaamaan, eikä neuvomaan dieettien kanssa, kyllä aikuinen nainen tietää mitä tekee, varsinkin tällä taustalla (olen kertonut parin vuoden mittaisesta painonpudotus projektistani, ja ahdistuksistani nousevia lukuja kohtaan). No tämä aikuinen nainen sitten menee töihin ja tempaisee puolikkaan puolikaan konventirasian (oli muuten vasta tämän joulun toinen konvehtirasia, Keittiömestari ei niistä piittaa joten en ole viitsinyt ostaa). Mutta oikeasti olen vähän pulmissani tämän syömiskuvion kanssa, normiannokset ei riitä, mutta mättänyt ruokaa selvästi liikaa ääntä kohti. Okei, olen herkutellutkin, mutta en nyt ihan 18 kilon edestä.

Että kaikille naisille ei välttämättä tule raskausarpia, toiset alkaa vaan muistuttaa Chewbaccaa vatsan alueelta! Siis oikeasti, tästä ei kukaan kertonut saati varoittanut. Luulin pitkään että vaan kuvittelin, mutta esittelin mahaani vesijuoksukaverilleni, ja hän vahvisti että olen tuuheimillani vatsan alueelta.

Että jostain syystä tunnen tarvetta salailla reaalielämän tuttavuuksilta sen faktan, että Keittiömestari ei ole raskauteni aikana koskenut kertaakaan mahaani. Vaikka se onkin kiellettyä aluetta muilta, tuntuu hassulta että se ihminen joka saisi koskea ei halua (tai uskalla). En viitsi varsinaisesti kerjätä, että hiplaa mun karvaista ja tutisevaa perunasäkkiäni. Saattaahan tuo olla että meikäläisen fiilikset on niin ennalta-arvattavissa, ettei se viitsi ottaa riskiä ja menettää käsiään jos mä vaikka puren.
Kun kahvipöydässä sitten jostain syystä joku ottaa aina asian esiin, että miltä tuleva isä näyttää kun jälkikasvu antaa kenkää mahan läpi tyydyn hymisemään kryptisesti.