torstai 24. marraskuuta 2011

Makeaa mahan täydeltä

Onni on teknologian kehittyminen. Voisi muuten iskeä hyytyminen ja puutuminen täällä labrassa istuskellessa. Nautin nimittäin parhaimmillaan yhdestä tiineyden tuomasta kokemuksesta, sokerirasituskokeesta. Kuulemma kaikki yli 25-vuotiaat pääsee meidän kyliltä tämän kokemaan. Jee.
Eli lärväsin naamaani kolme desiä sokeria ja vettä, nyt hengailen labrassa yhteensä kaksi tuntia. No kyllä tää työnteon voittaa! Viihteeksi ja ajankuluksi labra tarjoaa pari vuotta vanhoja lehtiä sekä tietysti sekalaisen seurakunnan muita labran asiakkaita. Onni onnettomuudessa että eilinen työpäivä venähti pitkäksi ja kotiin matkasi mukana duuniläppäri.Tää operoi netissä kätevästi 3G-yhteydellä tarpeen mukaan,ja näin mahdollistaa ajan kulumisen. Tietysti voisin myös tehdä töitä,mutta en millään viitsi.

Täällä labrassa on näemmä allekirjoittanen lisäksi toinenkin suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä loppukeväästä ollut,joka mainostaa kaikille kuuntelemaan suostuville kanssaihmisilleen kuinka hän on raskaana ja vaavi syntyy helmikuun lopussa. Näppärästi sain oman mahani piilotettua läppärin ja syliin tungetun takin alle. Muuten vertaiskokemusten vaihtaminen olisi ollut tosi asia.
En vaan pysty olemaan sosiaalinen tällaiseen vuorokauden aikaan, varsinkin jos mut on revitty sängyn pohjalta ilman kulhollista kahvia. Ja ketuttaa muutenkin,ilmeisesti sokerit on koholla kun labristi joutui tsekkaamaan lääkäriltä jatketaanko rasitusta mun kanssa. No lopullisen tuomion kuulen huomenna tulosten kanssa.

Tuosta tulevasta maailman parhaasta äidistä tuli mieleen, että mikähän siinä ärsyttää. Normaalisti saattaisin pyöritellä hiukan silmiäni ja jatkaa elämääni, mutta nyt tuohon naisihmiseen kulminoituu kaikki paha ja ilkeä maailmassa. Höh. Enhän mä sitä edes tunne, ja hittojako se mulle kuuluu miten hän puhuu syntyvästä lapsestaan. Voisi luulla että meikässä on enempi tekovikaa kun hormonit ei hyrrää siihen suuntaan että näkisin kaikki asiat maailmassa vaaleanpunaisena ja haluaisin jakaa silmitöntä onneani ympäriinsä.

Olen mä sentään jotain myönnytyksiä tehnyt, annoin töissä yhden työkaverin tökkiä etureppua ilman että tökkäsin tätä enkilöä tapahtuneen jälkeen välittömästi kyynärpäällä silmään. PaavoBirgitta teki sen mun puolesta ja futasi hiplaavaan käteen minkä jaksoi. Tästä kyllä meinasi tulla ongelma, työkaveri oli tapahtuneesta kovin innoissaan ja sen jälkeen pari muutakin olisi halunnut päästä osille. Ilmeeni vaivautuneisuus onneksi korjasi tilanteen niin, ettei mun varsinaisesti sitä tarvinnut keneltäkään kieltää kun ymmärsivät unohtaa ideansa.

Jaahas, aika mennä tökittäväksi.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Kolme-nolla

Jep, tästä päivästä eteenpäin täytänkin sitten joka vuosi 24.
Mitään suuria juhlia ei ole tiedossa, tasan vuoden takaiset tapahtumat on kummitelleet painajaisissa ja mielessä vaikka PaavoBirgitta tuntuukin olevan aika Zumba-tykki.
Ollaan vaan ja möllötellään, tai mä möllöttelen ja Keittiömestari puuhailee huomisia tarjoiluita. Piti mennä ihan kakku+kahvi-linjalla huominen, mutta Keittiömestari vissiin tajusi tapaavansa huomenna mun sukulaiset ja lähimmtä ystävät eka kertaa (niin, vastahan tässä on reilu puolitoista vuotta kimpassa pyöritty) ja sai paineita tarjoiluista. Nyt siis keittiössä väänetään soossia tapaksiin ja täytettä kakkuun. En valita. Paitsi jos joudun siivoamaan jäljet?

Mä tiedän että kaikki kaikki siellä kuumeisesti miettii mitä sain lahjaksi Keittiömestarilta? Ei tullut telttaa eikä pölynimuria. Koska mun mielestä yksi tärkein osa lahjaa on pieni yllätysmomentti, en halunnut suoraan sanoa mitä tahdon (en kyllä mitään järkevää keksinytkään). Sen sijaan sanoin että olen nyt nainen siinä iässä, että haluan jotain kultasepänliikkeestä. Sen jälkeen annoin vapaat kädet.
Eilen pääsi töissä iskemään paniikki, ei kai se pöljä mee mitään kihlasormusta ostamaan? No kyllähän mä ton pöljäni tunnen, eikä ollut pelkoa. Sen sijaan tänään kun kotiuduin töistä mua odotti melko suuri rasia keittiöpöydällä. Sitten pääsi iskemään jo pelko että paketista löytyisi jotain pöytähopeita! Ei sentään, vaan äärimmäisen kaunis setti johon kuului korvikset, kaulaketju ja ranneketju. Aika ihanat vaikka itse sanonkin. Oli muuten ekat korut ikinä jotka olen saanut mieheltä! No ylppärilahjaksi vanhemmilta korvikset, mutta siinä hommassa taisi mutsi olla se primusmotor.

Nyt tarttee mennä koemaistelemaan keittiöön huomisia antimia!

maanantai 14. marraskuuta 2011

Vanne kiristää. Päätä.

Keittiömestari päätti vauhdissa vaihtaa työpaikkaa. Johan se edellisessä olikin jo, öö, melkein neljä viikkoa. Uudessa työpaikassa on ikäänkuin virkatyöaika, eli ollaan samassa syklissä töiden suhteen. Palkka on tosin huomattavasti huonompi kun ei tule mitään lisiä tms. Ei se palkka mikään kynnyskysymys ole, varsinaisesti. Toistaiseksi ainakin tullaan ihan sujuvat toimeen (tiedä sitte kun meikäläisen tulot tippuu huhtikuulla, mutta eiköhän tuo oo siihen menessä jo vaihtanut työpaikkaa, taas?).
Mua vaan jurppii että toi on kotona aina kun mä tuun töistä, ja aina kun mä oon vapaalla. Aamuisin se lähtee ennen meikäläistä, mutta mun aamu on niin tiukkaan mitoitettu( herätyskello soi 6.45, asunnon ovesta ulos 7.05), etten siinä hetkessä ehdi nauttia yksinäisyydestä.
Varsinkin kun tuo ei harrasta kavereita, eikä mitään sosiaalisia kontakteja työn ulkopuolella, niin se on oikeasti aina kotona! Joskus sille sanoinkin että jos se opiskelisi nyt jossain, se varmaan profiloitaisiin potentiaaliseksi uhaksi joukkosurmia tms silmällä pitäen.
Sanoinko jo että se on aina kotona?

Mä haluaisin joskus vaan hengailla täällä verhot auki ja tanssia Hynysen tai Virtasen kanssa omia muuvsejani? Tai katsoa omia telkkariohjelmia silloin kun mieli tekee? Tai kutsua kavereita saunailtaan ja viettää laatuaikaa? Onko liikaa pyydetty? No toisaalta, onhan mulla äitiysloma aikaa tehdä mitä huvittaa (sen minkä mahavaivalta ennen ja jälkeen ulostautumisen pystyn). Mutta mä haluaisin sitä omaa aikaa nyt! Voiko toiselle sanoa että painu kuule vaikka kolmeks tunniks v*ttuun, kun sillä ei oikeasti oo edes mitään järjellistä mestaa mihin painua? Onhan mulla kavereita, voisin leikkiä niiden kanssa miten haluan ja yleensä olen jopa tervetullut nurkkiin pyörimään. Oon vaan niin vaikea että haluisin olla rauhassa omassa kotona.

Niin, ja täytän tämän viikon perjantaina kolmekymmentä. Yritin kehittää jotain hauskaa, mutta hiljaista on. Joten kutsuin 10 henkeä (sis perhe, sukulaiset ja pari kaveria) lauantaina kakkukahville. Voisko olla enää väsyneempää?
Hormonit vissiin tekee taas temppujaan, kun kaikki ketuttaa niin paljon että meinaa itku päästä. Ja väsyttääkin, etten jaksa huomenna herätä vesijuoksemaan!

lauantai 12. marraskuuta 2011

45!

Neljäviis työaamua jäljellä. Kun palaan, en tiedä minne. Toisaalta en myöskään tiedä koska palaan, että ei sen puoleen. Mutta paikkaa jossa olen töissä, ei paperilla ole olemassa enää vuoden 2013 alussa. Käytännössä työt jatkuu, enkä todellakaan pelkää että työt pääsisi loppumaan. Pitää vaan opetella vastamaan uudella (firman) nimellä puhelimeen!
Ja kukas sen sitten tietää koska palailen sorvin ääreen, en ole sitä vielä oikein edes miettinyt. Elämä heittelee, ylitetään ne esteet sitte kun on tarvis.
Niin ja muuten, kiitos sille kelle kiitos kuuluu ( nyt ei tainnut mennä ihan suomen kieliopin mukaan tuo lause?). Nolliksen neuvosta jemmasin lomani tulevaisuuteen, ja nautin sitten palkallisesta vapaasta ennen töihin paluuta. Aion räpiköidä töissä niin pitkään kuin mahdollista, ja jos räpiköinnistä huolimatta alan hukkumaan, jään sitten saikulle. Ei sota yhtä miestä kaipaa ja niin edelleen.

Koneella pyöriminen on uhkaavasti töiden jälkeen jäänyt. Jotenkin riittää että kahdeksan tuntia sitä tuijottelee töissä, kotona ei sitten jaksa. Toisaalta ongelmansa smurffailuun tuo myös se, että läppärin kanssa pöydän ääressä istuminen aiheuttaa niskajumin (ei kuulu kalustukseen työpöytä/tuoli tyyppinen combo) ja pehmeällä sohvalla aiemmin tuntitolkulla suoritettu koomakoodailu on melko mahdotonta. En saa konetta enää niin lähelle että näkisin ilman laseja, ja lasien kanssakin en saa konetta sopivaan asentoon. Läppärin paikka olisi navan kohdilla ja meikäläinen kuuluisi kölliä lähes makaavassa asennossa sohvalla. Nyt ei vaan läppäri pysy mahan päällä, vaan se kiikkeröi kuten pieni lautta lainehilla.. Ja pitkiä aikoja selällään makaaminen aiheuttaa ilman läppäriäkin huonon olon.
Jotain tarttis varmaan keksiä.

Jumppailuista sen verran, salilla käyminen on jäänyt kuvioista kokonaan. En vaan inspiroidu tyttöjumpasta, ja suurin osa liikehdinnästä aiheuttaa tukalan olon. Vesijuoksu sen sijaan tuntuu hyvältä, ja siten olenkin pyrkinyt harrastamaan kahdesti tai intomielisinä päivinä jopa kolmesti viikossa. Se myös kivasti laittaa turvotkset liikenteeseen. Ja vesi elementtinä on niin äärimmäisen ihana, ja tuo illuusion höyhenen keveydestä. Ostin kolmen kuukauden kortin uimahalliin vesijuoksentelua verten, vaikka onkin käytännössä mahdotonta että pystyisin kaikki kolme kuukautta hyödyntämään. Mutta pakko oli ostaa kun halvalla sai!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kunhan kyselen?

Kuinka paljon puhtaasti vituttaa kun peruuttaa kuukauden vanhan auton metallitolppaan?
Mitä tekee peruutustutkalla jos se ei havaitse asioita jotka jää peileistä katveeseen?

Minkä saa lääppiä -kortin oon vetänyt pakasta, kun tuntuu että tällä viikolla kaikki ovat vonganneet että saisivat lääppiä mahaa? Mikähän siinä muuten on että se ärsyttää niin paljon?

Jos joskus kuukausi/kaksi sitten ärsytti sana masu paljon, miksi se nyt aiheuttaa spontaanin puistatuksen?

Miten voi väsyttää näin paljon? Vaikka hemoglobiinikin on jo jonkun verran palautunut romahduksesta (150>100), väsyttää silti niin että vesi valuu silmistä. Ja närästää niin että luulen hetkittäin kärsiväni sydäninfarkista.
Kuka väittää että raskaus on naisen parasta aikaa?

30-kymppisiin on enää pari viikkoa aikaa, mitähän sitä vonkaisi Keittiömestarilta? Se on tuossa jo pari viikkoa kärttänyt mitä haluan lahjaksi, ja kumpikin tietää että spontaani kekseliäisyys ei kuulu herran vahvuuksiin. Eli jotain tarvitsee keksiä että kotirauha säilyy.
(äipältä vonkasin viikonloppuhesarin)

Mitenhän sitä juhlistaisi tuota ikäkriisin aiheuttajaa? En halua että muutenkin jo traumainen päivä vain valuu ohi, ja haluan sitä jotenkin juhlistaa. Kakkukahvit kavereille on vaan jotenkin tylsä idea.

Missähän se Keittiömestari muuten kuppaa, haluan ruokaa? Mulle on luvattu lohdutukseksi auton määlläämisestä jo ravintolaillallinen paikallisessa mäkissä.