Käännytystyötä

Täällä ollaan, yhdessä kappaleessa, jos joku innokas jo odotteli pikku Keittiömestarin tai Kirsun ulosmarssia radiohiljaisuuden perusteella.
Tällä viiikolla on vaan ollut kaikennäköistä touhua aina lääkärireissuista kaverien tapaamiseen.

Alkuviikosta yrittivät kääntää PaavoBirgittaa, mutta itsepäinenhän tuo on kuin vanhempansa, ei vatsassa suostuttu kääntymään suostunut pää menosuuntaan. Tilanne oli sinänsä koominen, sillä vaali-iltana tunsin jo kuinka PB:n pää oli menossa hyvää vauhtia tuolla kyljessä ja yritin sitä kevyesti eteenpäin pökkiä, mutta kun nousin sohvalta muljahti vatsa takaisin paikoilleen. Sen sijaan kun lääkäri yritti pyöräyttää, tuntui kuin tuo vatsavaiva olisi tarrautunut kynsin ja hampain kiini, eikä tuntunut liikkuvan senttiäkään.
Oltiin puhuttu jo ennakkoon Keittiömestarin kanssa, että alateitse en ala pykimään PaavoBirgittaa ulos jos eivät saa sitä kääntymään.

Tähän ratkaisuun on monia syitä,enemmän ja vähemmän painavia. Esimerkiksi se että oma siskoni oli kuolla synnytykseen, kun lääkärit mutsiakin käskivät vaan pykiä alakautta ulos vaikka systeri majaili samoilla tavoin pää ylöspäin, synnytys vaan venyi ja päädyttiin hätäsektioon ja systeri pariksi päiväksi teholle. Joopajoo, lääketiede kehittyy, ja onhan tuosta jo melkein 40 vuotta aikaa. Mutta riskit päätyä sektioon on silti suuremmat kuin "tavallisessa synnytyksessä", eikä perätilaista edes käynnistettäisi vaan sitten aikanaan leikattaisiin jos synnytys ei käynnisty. Dedikseen on sen verran vähän aikaa että jotain merkkejä pitäisi laskeutumisalustassa olla jo että sieltä voisi joku syntyä, mutta ei mun kohdalla. Kaikki veikkailivat että yliaikaiseksi menee. Ja sen painon pitäisi olla sitten alle 4 kiloa että voi synnyttää alateitse.
Niin ja äidinkin pitäisi olla vielä jotenkin motivoitunut, ja kuka voi musta sellaista väittää tuon edellisen kappaleen luettua?

Toki tiedän, ettei sektio ole avain onneen. Se muistaakseni luokitellaan keskisuureksi leikkaukseksi joka taasen tuo omat riskinsä. Ja palautuminen on todennäköisesti hitaampaa ja haavan tulehdusriskit on oma lukunsa. Olen ollut töissä kirurgisella osastolla, joten mahdolllisen anestesian ja ja toipumisen todellisuuden olen nähnyt keskivertojamppaa lähempää, enkä siis ole tämän päätöksen kanssa nojannut faktoihin ja mielikuviin vain KVG:n perusteella.

No, kun käännös epäonnistui, alkoi lääkäri kandeineen luettelmaan sitten syitä ja seurauksia. Kerroin heti, etten ole valmis yrittämään alakautta, en koe sen olevan mulle sopiva vaihtoehto. Mutta lääkärille tämä ei taas ollut vaihtoehto. Ja koska mulla ei ollut omasta mielipiteestäni ilmeisesti notaarin hyväksymää lausuntoa mukana, varattiin aika sitten lantionkuvaukseen ja alettiin suunnittelemaan Kirsulle alatiesynnytystä. Hermohan siinä meni, mutta minkäs teet kun tilanne oli 4 yhtä vastaan (kätilö, opiskelija, ääkäri, kandi; vaikka luulen että kätilöopiskelija oli mun puolella mutta eihän se voinut mitään sanoa).
Eilen kävin kuvissa, ja yritin olla lantio tosi pienenä, ajattelin että luonto hoitaisi asian niin ettei mun tarvitsisi alkaa tappelemaan. Olin väärässä.

Tänään tuli soitto, mun lantio sopii synnytyksen yritykseen. Sanoin soittaneelle kätilölle, että tilanne on kyllä nyt niin, että mä en aio tätä alateitse synnyttää, vaan aion vetää polveni yhteen vaikka nippusiteellä jos ei muuten mene asianomaisen puhe perille. Ilmeisen vakuuttava olin, sillä samantien heltisi uusi aika keskusteluun synnytyksestä. Siinä samalla sitten tulin vaatineeksi eri lääkäriä, sillä koin että jonkun normaalin ihmisen kanssa olisin voinut edelliskerralla keskustella, mutta tuo mulkero ei millään tavoin ollut kiinnostunut kuulemaan mun huolia tai kantaa asiaan. Ens viikolla sitten katsellaan, kuinka ämmän käy.
Ei tässä muuten, mutta alkaa aika loppumaan kesken! Tai sitten tää on vaan strategista aikapeliä, katellaan kuka antaa ensin periksi.

Että silleen.

Onnenkeksi käski kertoa juttuja

En täällä tiineyksissäni kuvittele ruoan puhuvan mulle, vaan fcookie Onnenkeksejä-blogista haastoi mut kertomaan 8 uutta asiaa itsestäni. Saate oli liikuttava, olen ilmeisesti hyvin tuonut esiin kuinka tylsistynyt olen.

Fcookie kertoi matkajuttuja, mikä aiheutti pienoisen matkakuumeen meikäläiselle. Nythän mä olenkin potentiaalisessa matkustusvaheessa, kun valastelen ympäriinsä. Tai kohta kun mulla on seurana pikkuvalas (ja tyhjä lompakko). Mutta saahan sitä haaveilla. 

Ensin ajattelin kertoilla ihan random-faktoja, mutta sitten totesinkin että voisin kertoilla 8 tärkeimmästä ihmissuhteestani (faktat ei tule tärkeysjärjestyksessä, katsotaan nyt saanko kaikki kahdeksan kokoon, vai tuleeko jopa bonus-kierroksia)

1. Keittiömestari. No tietysti. Vaikka täällä sitä solvaankin välillä sangen kovin ottein, ni kai siinä jotain hyvääkin on. Se tietää että haluan iltapäivällä puolikupillisen kahvia, 2 pullaa ja mielellään vielä jonkun karkin (ai miten niin paino nousee?). Ilman erityismainintaa se myös on kaatamatta mulle kahvia jos ei iltapäivällä ole kahvipullaa (tietää myös, että tämä fakta pitää mainita "ei oo pullaa, en kaada sulle kahvia"). 

2. Sisko. Meillä on se melkein 10 vuotta ikäeroa, ja mä olen se nuorempi sisarus. Sisko muutti hyvin nuorena pois lapsuudenkodista, ja ikäeronkin vuoksi meillä ei mun lapsuudessa ollut oikein mitään yhteistä. Ei me koskaan riidelty, mutta ei meillä toisillemme asiaakaan ollut. Kunnes sitten yhtäkkiä oltiinkin samasaa elämäntilanteessa, kumpikin asui omillaan ja touhusi omiaan. Ja jotenkin löydettiin toisemme. Nyt tilanne on taas vähän eri, kun mä asun Keittiömestarin kanssa ja tuotan tulevia veronmaksajia, kun taas sisko jatkaa sinkkuiluaan (täysin omasta valinnastaan, ottajia olisi). Uskon että siskostani tulee PaavoBirgitalle sellainen täti, jota tarhan muut pennut kateellisina itselleen toivovat. Tosin sisko sanoi, että suostuu ottamaan lapseni hoitoon vasta kun se on 18 ja voi toimia juoppokuskina.

3. Vanhemmat.  Mulla on kuulemma vähän outo suhde vanhempiini, kun nään niitä vähintään kerran viikossa ja soittelen mutsin kanssa useamman kerran viikossa. Ja tämä oli jo ennen raskautta. Ja ennen Keittiömestaria. Ja oudot on vanhemmat muutenkin, ne on olleet naimisissa yli 40 vuotta. Hirveää kinastelua ja erän ottamista niillä on aina ollut, mutta se lienee pitkän liiton salaisuus. Mutsille juoruan kaikki omat ja kavereiden asiat, faija toimii taloudellisena asinatuntijana, ja siltä tarkastan edelleenkin kaikki vero yms asiat.

Niin ja meillä on mutsi ja faija, ollut aina, kaikella lämmöllä ja rakkaudella. Tiedän että jotkut pitää tuota jotenkin halventavana ilmaisuna, mutta minkäs teet kun faija on kotoisin linjoilta?

4. MLAV. Eli kaverini, jonka mies keksi pari vuotta sitten että nyt leivotaan (Maanisesti Leipovan Aikuisen Vaimo). Ollaan entisia työkavereita, ja jossain vaiheessa oltiin tosi läheisiä. Vahdin heidän muksuaan, käytiin kimpassa mökkeilemässä, ja ja MLAV oli itse asiassa ensimmäinen jolle Keittiömestarin esittelin. MLAV tuki uskomattoman ihanasti keskenmenon aikoihin. Mutta en tiedä mikä nyt on, johtuiko muutosta vai raskaudesta, (vai MLAV:n uudesta 3-vuorotyöstä) meidän suhde on muuttunut, hiukan viilentynyt jollain tapaa. Todennäköisesti kyseessä on täysin normaali muutos, kun elämäntilanteet muuttuu, mutta silti olen hiukan harmissani.

5. Opiskelukaveri. Asuu Seinäjoella, tutustuttiin tuolla kaakonnurkalla missä oltiin opiskelemassa kumpikin. Melko erilaiset taustat ja elämänkatsomus, ja alkuun koulussa mulkoiltiinkin toisiamme aika voimakkaasti. Mutta sitten löydettiin toisemme. Oltiin synnkassa raskaanakin, ja kaverini sai muksun viikko sen jälkeen kun minulla olisi olisi keskenmenneestä ollut laskettu aika. Nähdään ehkä neljästi vuodessa, tietysti olisi ihana nähdä useamminkin, mutta minkäs teet, elämän realiteetit vaan tulee vastaan. Onneksi puhelimet toimii. Ja nyt  kun kumpikin on kotona, soitellaan tiheään ja viestitellään. Opiskelukaveri on lievästi sanottu, mutta jotta pysyn tolkussani pitää nää kaverit/ystävät jotenkin erotella toisistaan.

6. YstäväMies. Muutamaan kertaan olenkin täällä tästä jannusta maininnut, ollaan vuosia oltu kavereita. Kaikkihan lähti siitä että mä olin tähän kundiin ihan lääpälläni, mutten koskaan saanut vastakaikua. Mutta takana on nyt päälle 15 vuotta yhteistä taivalta, välillä on ollut aikoja jolloin ei niin tiiviisti olla oltu yhteudessä, mutta sen verran kuitenki että tiedän muutamankin suhderaakileen puolin ja toisin kaatuneen tähän meidän tiiviiseen yhteydenpitoon. Keittiömestarikin alussa aprikoi, olisko tarvetta mustasukkaisuuteen, mutta ilmeisen fiksusti tuli siihen tulokseen ettei kannata.

7. Ystävä. Nyt on kyseessä lukiossa tavattu ystävä, suhteemme alkoi tämänkin kanssa nenän vartta pitkin tarkastelulla, mutta nopeasti löydettiin yhteinen sävel. Ja sitä riitasointua ollaankin siitä eteenpäin sitten laulettu myötä ja vastamäessä. En olisi ikinä uskonut tästä ystävästä lukioaikoina, että hän on meistä se jolla on aviomies, kaksi lasta ja koira, omakotitalo ja pari autoa pihassa. Enemmin ajattelin hänestä tulevan boheemisinkku. Tämä ystävä muuten sai toisen lapsen tuossa joulun jälkeen, joten PaavoBirgitalla on jo yksi ystävä. Tässähän ei lapsilta varsinaisesti mielipidettä kysytä, halusivat tai ei, he tulevat olemaan runsaasti tekemisissä toistensa kanssa. 

8. Siskonkaveri. Tää on vähän mystinen homma. Kyseessä on siskoni kouluajoilta asti seurannut paras kaveri, ovat siis hyviä ystäviä edelleen. Muistan tämän siskon kaverin aina poiketen muista huomioineen myös minut, joten muistan tämän ihmisen jo lapsuudestani. Aikanaan tämä ihminen sai minut myös ammattiopintojen pariin, ja houkutteli minut myös työpaikkaansa töihin. Tehtiinkin töitä kimpassa aikamme, kunnes lähdin katselemaan onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. Niiltä ajoilta jäi kuitenkin ystävyys, ollaan touhuiltu paljon kimpassa, yhdessä ja ilman siskoani. Tämän ihmisen aviomies on tullut minulle myös hyvin läheiseksi, välillä saatan soitella hänenkin kanssaan vain juoruillakseni, ja tämä mies kutsuu mua aina päiväkahville kun kaveri on töissä pitkää päivää. 

Tämä pariskunta ja siskoni ovat varmasti syy, miksi ikäero Keittiömestarin kanssa ei tunnu missään. Keittiömestarihan on näiden kanssa samanikäinen. Oon niin tottunut leikkimään Wanhojen Ihmisten kanssa :D

Siinäpä ne. Tää oli niin ajatuksenvirtaa, etten jaksa edes oikolukea. 

8 satunnaista faktaa voisi kertoa vaikka Jonna äitiyslomansa kunniaksi. 

Kehäpäätelmä

Tai ei tää oikeastaan oo kehäpäätelmä, koska en päädy takaisin lähtöruutuun. Mutta väliäkö sillä.

Aamulla pykäsin itseni pakkasessa äitiyspolille. Olin jotenkin neuvolalääkäriltä saanut sen käsityksen, että näkisin jonkun tohtorinkin tänäänkin ja tehtäisiin päätöksiä tai hoitolinjauksia sen suhteen jos/kun PaavoBirgitta ei edelleenkään tykkää että veri menee päähän ja näin olle istuisi tyytyväisenä edelleen mun rakon päällä.
Ultrauksen tekikin kätilö (sama mulle kuka tuonne kurkkii), ja sen kesto oli ehkä 2 minuuttia. "joo, tässä on pää, tossa on sydän ja tuolla alhaalla on jalat. Ihan selvä perätila. Voit nyt nousta ylös." Vaikka multa löytyy koulutusta noiden ultrakuvien katseluun, en tuossa ajassa ehtinyt nähdä muuta kuin sykkivän sydämen. No väliäkö sillä, kaipa se kätilö olisi sanonut jos joku muu olisi ollut pielessä kuin asento, ja voisinhan mä jutella sitten lääkärin kanssa.
Not. Sainkin uuden ajan ensi viikolle, silloin pitäisi tavata ihan lääkärikin (noinkohan on). Toisaalta tässä on pari päivää PaavoBirgitalla aikaa raapia itseään väärinpäin-oikeinpäin. Kävelin poliklinikalta ulos jo ennenkuin mun varsinainen aika olisi edes ollut (olin siellä hyvissä ajoin, kun parkkipaikan löytyminen noilta nurkilta on aina oma jännitysnäytelmänsä, varsinkin nyt lumikelien saavuttua).

Tästä suivaantuneena, kun tälleen tiinettä ihmistä juoksutetaan, soittelin kaverille. Tämä oli menossa salille ennen iltavuoroaan, ja lupasin lähteä ojentelemaan pyyhettä. Ei olisi sekään kannattanut. Alkoi harmittamaan oma väsymys (laiskuus), ja se etten ole kolmeen kuukauteen käynyt salilla. Jos nyt en olisi voinut hankkia itselleni pyykkilautavatsaa kesäksi 2012, niin olisin voinut edes Toppiksen hengessä heilutella niitä kahden kilon käsipuntteja. Muuta jossain vaiheessa väsy ja vitutus oli niin kova, ettei salitreeni tuntunut hyvältä idealta.
Ja nyt on vähän niinkuin myöhäistä, tai ehkä vielä tuskallisempaa kun joka paikka on silleen seksikkäästi turvoksissa. Voishan sillä turvotus lähteä, mutta jos tällä hetkellä megasuoritus on kiskoa kengät jalkaan viidentoista minuutin sisällä, niin voin kuvitella kuinka mieltä ylentävää treenaus olisi.

Tästä vielä ehkä suivaantuneempana, erottuani kaverista, poistuin kaupoille ja ostelin lähikuukausia silmällä pitäen roinaa. Lähinnä siis paketin vaippoja ja pari tuttipulloa ja vauva sukat ja myssyn ja.. no sain menemään 50 euroa, että taisi siinä vielä jotain muutakin olla.

Sitten alkoi ottaa päähän se, että lapsilla rahastetaan. Tai siis tällaista ekakertalaista viedään kuin pässiä narussa ja ostelen kaikenmaailman turhakkeita. Ja ne mitkä ei ole turhakkeita, on kalliita koska sun vaan yksinkertaisesti pitää hankkia jotain asioita/tavaroita. Tuntuu että olen laittanut jo omaisuuden kiinni PaavoBirgittaan, vaikka arvon päähenkilöä ei ole vielä saapunut.

Sitten alkoi pännimään se, että tosiaankin olen laittanut omaisuuden kiinni jälkikasvuun, enkä ole pitkään aikaan hankkinut itselleni oikein mitään. Uusia vaatteita en ole kaksien äitiysbyysien ja yhden paidan lisäksi ostanut sitten viime kesän, enkä oikein muutakaan. No paitsi tietysti auton, mutta siihenkin vaihdoin PaavoBirgitan vuoksi (tai näin ainakin selittelen itselleni).
Joten kävelin toiseen kauppaan ja ostin itselleni kännykän. Se maksoi 200 euroa. Vanhassa ei ollut mitään varsinaista vikaa, mitä nyt välillä se meni umpijumiin ja akku kesti alle vuorokauden. Mutta sen kanssa pärjäsi.

Joten, koska olin ymmärtänyt väärin mitä neuvolalääkäri tarkoitti tai koska tämän aamuinen ultraus kesti vähemmän kuin maitovammaisen keskivertopieru, köyhdyin 200 euroa ja sain puhelimen minkä käyttö aiheuttaa runsaasti kirosanoja (turvonneet sormet ja kosketusnäyttö, jee!).

Normipäivä

Mielenterveyteni on palautettu. 

Jos jonkun sellaisen takaisin saaminen mitä ehkä koskaan ei ole ollutkaan on ylipäänsä mahdollista. 

Eilen oli siis lounastreffit siskon kanssa, ja koska sattuneesta syystä lomailen, raahasin itseni siskon firmaan jo hyvissä ajoin ennen lounasaikaa. Siinä aikani moikkailin tuttuja, olen pyörinyt jo vuosia tuon firman tapahtumissa  ja aika moni työntekijä on tutumpi kuin jotkut työkaverit omassa firmassa. 

Tietysti muutamia lauseita tuli vaihdettua myös mun kasvaneista tisseistä ja lihomisestani, mutta pääosin olin enempi kiinnostunut kuulemaan mitä muille kuuluu ja onneksi nuo auliisti omista asioistaan kertoivat.

Sisko on saanut firmasta uuden puhelimen, ja uusi koiranpentu on tulossa maaliskuun alussa. Näissä kahdessa asiassa riittikin sitten ihmeteltävää koko lounaan ajaksi. 

Kun tulin kotiin, oli Keittiömestarilla poikkeuksellisesti asiaa, tai se höpötteli jotain työjuttujaan ja oletti mulla jopa olevan mielipide niihin. Tunsin olevani jotenkin normaali ihminen ja vaihdoin illalla sitten kukkiinkin mullat. Joo, kuu on varmasti väärässä asennossa ja mullat saisi vaihtaa vasta maaliskuussa kun rehut horrostaa vielä. Mutta kerrankos sitä säännöistä poikkeaa.

Illalla sovin vielä päivällistreffit tälle päivälle ystäväni kanssa, ja voin vakka vannoa että sitä kundia ei kiinnosta mahani pakollista enempää (tämä on vain ja ainostaan positiivinen asia).

Kaikenkaikkiaan, illalla sohvasurffailua harrastaessa mietin, miksi olin niin hyvällä tuulella. Siksi että eilen sain olla ensin Kirsu, sitten - jos sittenkään- vasta ihmishautomo. Ei hyvä mieli ja pirteys näytä olevan kovinkaan vaikeasti tavoitettavissa, riittää kun saan olla oma itseni. 

Illalla tietysti kun uni antoi jälleen odottaa itseään, aloin pähkäilemään asioita, ja perisuomalaiseen ja periäidilliseen tapaan aloin kärsimään huonosta omatunnosta kun nautin niin paljon siitä että ketään ei kiinnosta lisääntymiseni, ja kuinka saatoinkaan olle tyytyväinen siihen, etten ollut ajatellut PaavoBirgittaa pakollista enempää. 

Joku tasapaino tarvitsi löytää, etten jälleen menetä mielenterveytäni.

300

Tämä on blogini 300. postaus. Aluksi ajattelin tehdä syväluotaavan katsauksen menneeseen ja tulevan, mutta sitten en jaksanutkaan. Joten ajattelin listata asioita mitkä ärsyttää enemmän tai vähemmän tänään.

Aloitetaan niistä enemmän ärsyttävistä:
* Keittiömestari. Se on suunnitellut siivoavansa "oman huoneensa" tässä pari viikkoa. Sillä välin mä olen siivonnut jo kolmesti tämän asunnon muut yli 70 neliötä. Se on tämän lisäksi tänään ollut myös varsinainen päivänsäde, kiukutellut työmatkojen suunnitelluista verovähennys muutoksista, Haavistosta, Niinistöstä, hammassärystä, paskoista kokkiohjelmista. Unohtamatta uusinta Miss Suomea. Aloitin yksipuolisen mykkäkoulun johon Keittiömestari liittyi huudattamalla jotain joutavaa sarjaa koneelta. Rauha on ikäänkuin palannut.
* Millainen vointi-tyyppiset kysymykset, joihin ei kuitenkaan haluta kuulla todellista vastausta. Kysymystä käytetään vain aasinsiltana siihen, että pääsee kertomaan kuinka kamala/ihana loppuraskaus itsellä on ollut.
* Painonnousu. Näemmä myös lähes vuorokauden paastolla saan painoni nousemaan. Huomenissa tulee taas huutia neuvolassa, mutta minkäs teet.
* Huonot telkkariohjelmat. En jaksa oikein tehdä mitään tuottavaa, joten koomailen telkkarin edessä. Mutta sieltä tulee vain uusintojen uusintoja, tai ostos-tv:tä. Buu.
* Tylsistyminen. Kukaan ei halua leikkiä mun kanssa koska olen niin -keleen hyvää seuraa. Sitä paitsi kaikki kivat ihmiset on josatin syystä töissä.

Vähemmän ärsyttää:
* Sisko. Sain tänään kutsun business-lounaalle, huomenna siis treffit jossain hyvässä ravintolassa keskellä päivää. Systreillä ei kuulemma ole edes kiire takaisin töihin, joten tää paikkaa aika kivasti tuota edellisen listan vimppa kohtaa.
* Bonus. Jep, raha ratkaisee. Pomo laittoi sähköpostia että saadaan tänä vuonna bonus, joka tulee maksuun helmikuun lopussa. Ei se montaa sataa ole, mutta kotiinpäin silti.
* PaavoBirgitta. Hassua kun mahanahan läpi voi olla jo vuorovaikutuksessa. Iloisesti saa monoa takaisin kun mahaa tökkii. Tai kivat kilarit toinen saa, kun vissiin nukkuu ja mä sohotan fikkarilla mahaan ja se (hän?) herää raivoamaan. Jep, mulla on vähän tylsää, stereot (aka kovat äänet) ei saa yhtä voimakasta reaktiota aikaan kuin valo.
* Internet. Katso edellisen listan toiseksi viimeinen kohta. Näin ollen nettismurffailu pelastaa tämän hyydykkeen päivän.
* Pirkan kolme suklaata jäde. Saatoin vetää viikonlopun aikana purkillisen. Ja sitten ihmettelen kun paino nousee? Jos perjantain paastoaa ja lauantain ja sunnuntain mättää evästä naamaan kuin ei olisi viikkoon syönyt, niin onko se ihme että paino nousee? Mun mielestä on!

Vinkkejä kaivataan

Eilen vyöryin lähikirjastoon, tarkoituksena löytää jotain tekemistä niihin tylsiin aamuyön tunteihin kun uni ei tule. Olen pitkään nauttinut mutsin antimista, ja lueskellut jonkun kirjakerhon antimia mitä meidän äipän hyllystä löytyy (oliskohan ollut SSKK? En ole ihan varma). Mutta nyt tuntuu että olen lukenut sieltä kaikki lukemisen arvoiset kirjat. Hetki siinä muuten meni, äippä on kuulunut kirjakerhoon vissiin 70-luvulta asti?

Kirjastossa olinkin sitten vaikeuksissa, pääsi runsaudenpula yllättämään. Ja tuntui todelllakin sen surullisen neulan etsimiseltä heinäsuovasta kun kuljeskelin hyllyjä edestakaisin. Nyt siis kaipaisin teiltä arvon lukijat vinkkiä, minkä kirjan kävisin kotiuttamassa hetkellisesti kirjastosta?

Saa heittää ihan lonkalta jotain vinkkejä, mutta taustaksi kerrottakoon että kaipailen tähän hätään jotain kevyttä luettavaa. Ihan vielä en ole valmis lukemaan harlekiini-sarjaa, tai yltiö romanttista höpöstelyä. Dekkareista tykkään, esimerkiksi kaikki Mäen Varekset on luettu. Remeksistä en tykkää, en tiedä miksi (kahdesti olen yrittänyt). Seppo Jokinen taas uppoaa, ja Koskisen seikkailuja on luettu ilmeisesti kaikki.
Ulkomaisia olen kahlannut enemmän läpi, vähemmän rajoittuneena mihinkään genreen.
Olen siis lukenut mm. Ken Saro-Wiwan vankilapäiväkirjat (pidin) ja Erlend Loen Supernaiivin (en pitänyt) sekä liudan dekkareita Cornwellista Puzoon (no okei, mafiahommat ei ehkä ole ihan dekkareita, mutta eniveis).
Niin ja taustaksi vielä, aloin lukemaan Kingin Kuvun alla- tiiliskiveä, mutta King on sen verran osaava jätkä, että kirja tuli painajaisina uniini. Täytyy palata tuohon teokseen vaikka kesällä sitten, sen verran se kutkuttaa.

Ideoita?

Nyt tiedän miltä tuntuu...

Eläkeläisiltä!

Tässä tapauksessa siis niiltä jotka ovat työelämänsä taakseen jättäneet, en siltä bändiltä.
Aika loppuu ja hirveä kiire muka koko ajan. Vaikka mitään en ole saanut aikaiseksi.
Eka päivä meni lusmuillessa. Nautiskelin vaan siitä tietoisuudesta että ei tarvi tehdä mitään ja saan olla (yksin!!!) kotona. Mutta seki ilo loppui aikaiseen, kun Keittiömestari tuli jo kahden jälkeen kotiin.

Tiistaina sitten hattu kouraan ja kohti lastentavarakauppaan ja kyselemään että mitenkäs ne menopelit nyt saakaan kasaan. Hämäykseksi otin oman äitini mukaan. Tätsy liikkeessä näytti miten ne menee kasaan, ja katsottiin mutsin kanssa se kumpikin. Kun tultiin kotiin, todettiin että ei -kele!, ei mee kasaan. Ennenkuin kaikkien innovaattoreiden äiti ja teknologian ihmelapsi äitini katseli hetken vaunuja ja löysi mysteerikytkimen/nappulan/säätimen josta liikkeen nainen ei ollut puhunut mitään, ja ta-daa! vaunut meni kasaan. Mystistä. Mutta nyt on hyvä mieli ja vaunut kasassa.
Ai niin, se nainen siellä liikkeessä ei ihmetellyt yhtään kysymystäni, en vissiin ollut ensimmäinen asiakas samalla asialla siinä liikkeessä.

Siinäpä ne saavutukset tälle viikolle sitten olikin.
Eilen juttelin systerin kanssa, ja tulin siihen tulokseen että tää lomailu lamauttaa. Vielä viime viikolla olisin jaksanut puuhailla nuo onnettomat touhuni töiden päälle, kun tällä viikolla imurointi ja muu viikkosiivous tai ihan kauppaan lähtö tuntuu ylivoimaiselta ponnistelulta. Kun ei ole pakko lähteä, ei millään viitsi edes yrittää. Sitä paitsi olen nukkunut tosi huonosti koko viikon, ja se johtuu varmasti osittain siitä etten ole millään tavoin saanut rasitettua itseäni ja olisi sen vuoksi väsynyt. Kun ei edes päiväunet maistu?

Tässä on kotioloissa keskusteltu enemmän ja vähemmän todennäköisen sektion mahdollisuudesta. Hiukan ihmettelin kun Keittiömestari sitä niin ponnekkaasti vastustaa, ajattelin että se olisi sille helppo ratkaisu, tietäisi koska jälkikasvu ilmestyy eikä tarvitsisi stressata päivää sen kummemmin.
Mutta kuulemma asian laitahan on niin, että jos lapsi syntyy leikkauksella (oli leikkaus sitten koska tahansa, ilmeisesti vaikka kaksi viikkoa jälkeen lasketun ajan) on se keskonen.
No onneksi olen äitiyslomalla, on aikaa oikoa Keittiömestarin kuvitelmia.