sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Bada-Bing!

Mistähän lienee että mun blogissa on männä viikolla ollut kävijäennätys? Onkohan täällä olleet jotkut arpajaiset joista en tiedä mitään?
Nolliskin on paiskannut hyvän mielen haasteella, pitäisi luetella 10 hyvää mieltä tuottavaa asiaa, mutta näin yön kynnyksellä ei oikein tuo ajatus kulje (tai katkoa) sitäkään vähää kuin normaalisti.
Ja tässä on ollut vähän muita hommia.

Etteivät ruotsalaiset ehdi aina ensin, piti jotain meikäläisenkin tehdä. Joten ei siinä auttanut muu kuin keskiviikko-aamuna pakata Keittiömestari ja itsensä ranskattareen ja suunnata kohti synnytyslaitosta (suunnitellusti siis). Ja myöhemmin samana päivänä suoritettiin jako kahteen, ja nyt musta on tullut toinen nainen.
Keittiömestarin silmissä siis. Tuo (Paavo)Birgitta kiilasi heti kärkisijoille Keittiömestarin elämässsä ja meikäläinen laahaa sitten kuulemma hyvänä kakkosena taisteluarpieni kanssa, mutta taitaa henkistä välimatkaa olla valovuosia.

Sen kummempaa synnytyskertomusta en taida jaksaa jaaritella, kun tuo oli kuitenkin aika liukuhihna operaatio. Itse olen tokeentunut paremmin kuin kukaan odotti, leikkelijä oli jälkeenpäin käydyssä keskustelussa sitä mieltä että kaikesta huolimatta olen kuitenkin niin hyvässä kunnossa että nopea toipuminen ja toimeentuminen oli odotettuakin. Ja ehkä se tosiaan helpottaa kun omistaa muitakin lihaksia kuin noi menneet vatsat, jolloin pystyn punkemaan itseäni sitten muilla lihaksilla liikenteeseen. Mutta hyvä niin.

Birgitta-enemmän-kuin-Paavo (täytyy vissiin kehitellä joku järkevä nimitys tuollekin) myös tokeentui tapahtumasta hyvin. Hiukan tässä ollaan otettu takapakkia, mistä johtuen en ole jaksanut tulla koneelle kun pelkäsin alkavani kuuklailemaan sellaisia asioita joita tässä väsymyksessä ei ehkä kannata.
Jälkikasvulla oli syntyessään mittaa vähän vajaa puoli metriä, painokin jäi piirun verran allen neljän kilon (olisi ollut laskettuna päivänä yli neljä kiloa tod näk, jolloin oltaisiin siis päädytty sektioon kuitenkin). Nuorimmalla vaan dieetti pitää, toisin kuin äidillään, ja paino tipahti alle sallitun rajan. Sitä sitten tankattiin nopeasti ja kotona ollaan oltu eilisestä lähtien.
Nyt sitten kotona ollaan syöpötelty tehostetusti ja tähän aamuun asti tuo siitä itse pitikin huolen (tässä asunnossa ei menneenä yönä nukkunut kukaan). Tänään on sitten nuorimmalla väsy vallannut alaa, eikä syöminen oikein maita, uni sen sijaan. Joten tässä olen sitten parin tunnin välein istunut puhelin kädessä ja valinnut jo numeronkin valmiiksi osastolle, mutta päättänyt sitten vielä katsoa hetken. Ja tuo on sitten aina sen pienen hetken tsempannut ja olen siirtänyt soittoa. Tilanne on tällä hetkellä mielestäni se, että kriteerit kotona oloon ja sairaalaan lähtöön täyttyvät kumpikin. Tai sehän nyt rippuu siitä lukeeko raamattua piru vai enkeli.
Toivottavasti tuo Keittiömestarin elämän nainen korjaa itse tilanteen, ja saan hetken päästä naureskella sille kuinka hysteerinen olen ollut.

Mutta kun teitä uteliaita linjoilla on ollut, halusin teille viestin välittää. Palailen asialle jahka tilanne tasaantuu.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Ei vielä (FYI Nollis)

Meinasin otsikoida tän postauksen tyyliin "tadaa" tai "hän on täällä", ihan vaan Nolliksen kiusaksi. Mutta en sitten viitsinytkään kiusata lomalaista.
Mutta jakaantumispäivä ei siis vielä ole koittanut, vaikka aamulla yritin niitä vähän perinteisempiä metodeja ja kaivelin autoa hangesta sen reilun tunnin sunnuntain lumimyräkän jäljiltä. Aika rankka homma, kun lumi oli jo tosi märkää (oma häpeä kun en eilen aamusta toimeentunut asiaa hoitamaan), ja lumilapiota joutui pitelemään lähes suorilla käsillä kun tuo etureppu on vähän tiellä.
Hikihän siinä tuli, mutten saanut aikaiseksi edes kivutonta supistusta. Tai en sellaista ainakaan bongannut.
Mutsia taisi sen sijaan supistella kun se tajusi mitä mä olin tehnyt.

Auto oli tarvis saada hangesta esiin sen vuoksi, että se piti tänään viedä huoltoon. Tai se on pyytänyt huoltoon jo tammikuussa, mutta nyt vasta toimeennuin (miten niin jätän asioita viime tinkaan?). Eihän siinä mitään vikaa ollut, mutta ranskatar oli vaan sitä mieltä että sillä oli ikävä huollon jannuja (toisin sanoen auto on koottu jo vuosi sitten, vaikka se myytiin vasta syyskuussa, ja ne olivat unohtaneet nollata huoltomittarin joka alkaa vonkamaan hellää hoitoa 12 kuukauden välein).

Samalla tuli vierailtua maamme pääkaupungin keskustassa, kävin hakemassa yhdet ylimääräiset asunnon avaimet jotka oli jääneet meille luovuttamatta. Niin, nuokin olisi saanut hakea jo 7 kuukautta sitten, mutta tässä on ollut vähän kiirettä, köh.
Kävin myös kaupoilla hiplailemassa vaatteita, itselleni. Ei yhtään mun tyylistä, enkä vieläkään tykkää vaatekakaupoilla luuhaamisesta, mutta tuli sellaineinen olo että nyt olis tarvis keskittyä Kirsuun välillä. Enhän mä mitään ostanut, vaikea sanoa minkä kokoinen olen kuukauden saati kolmen kuukauden kuluttua kun Metallican keikka on. Mä niin jo odotan sitä.

Mut nyt romanttiselle päivälliselle mäkkiin Keittiömestarin kanssa :)

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Aktivoitumisia

Ihan kuin tässä olisi jotain merkittävää käsillä, ihmiset joiden kanssa en ihan hirveästi ole ollut tekemisissä yhtäkkiä laittelevat viestiä tai soittelevat ja kyselevät kuulumisia? Hmm. Esimerkiksi enon vaimo soitti eilen, sanoi ensin soittaneensa mun mutsille ja kysyneensä voiko mulle soittaa (oi miksi?), ja luvan saatuaan soitti sitten vain kysyäkseen joko lapsi on syntynyt. Öh. No ei ole. Ja kai mä nyt niille heti ilmoitan kun jotain tapahtuu? Ainakin luulin ilmoittavani? Ilmeisesti se ei ole niin selvää. Jostain syystä aloin sitten pihtaamaan, kun jotenkin rivien välistä ymmärsin ettei äitini ollut antanut mitään speksejä, ja mäkin vedin sitä klassista kattellaan-linjaa enkä kertonut suunnitellusta sektiosta. Saa nähdä menikö perinnönjako uusiksi jos mutsini olikin keronut ja enon vaimo vaan kohteliaasti kysyi samoja asioita? Täytyy tarkistaa mutsilta.
Jostain syystä olen alkanut pihtaamaan tietoa sektiopäivästä, tietysti siis perheet ja lähimmät ystävät tietää, mutta aika tiukalla otteella oon vetänyt olan kohauttelu linjaa muille. Mikähän siinäkin on, ei tuo nyt niin suuri salaisuus ole.

Pitäisi varmaan alkaa keksiä varteenotettavia nimiä jälkikasvulle, kun Keittiömestari vähän vierastaa tuota PaavoBirgittaa virallisena nimenä. Kumpikaan meistä ei vaan ole valmis nostamaan kissaa pöydälle ja kysymään toiselta mielipidettä johonkin nimeen, kun meillä on ollut tässä lievähköä (köh) erimielisyyttä ihan tuosta sukunimestäkin. Ja meillä on niin erilaiset sukunimet, että niihin sopii ihan erityyliset etunimet. Ja sitä paitsi, Keittiömestari keksi joskus jo marraskuussa omasta mielestään loistavan nimen jolla on sitten satunnaisesti PaavoBirgittaa kutsunut jos jälkikasvuun on tarvinnut syystä tai toisesta viitata. Sanomattakin lienee selvää ettei tämä kyseinen nimi uppoa meikäläiseen, saattaisin sen hyväksyä ehkä toisena nimenä?
Vaikka sanontakin sanoo ettei nimi miestä pahenna, niin silti tässää ollaan kuitenkin aika isojen asioiden äärellä.
Mulla on omassa mielessä kaksi täydelllistä nimiyhdistelmää, tietysti sellaisia että ne sopii mun sukunimeen.  Tartis vaan keksiä keino millä ne saan ujutettua Keittiömestarille.

Ai niin, nukun muuten edelleen helposti sen 9 tuntia yössä yhteenmenoon. Tai no nukkuminen on ehkä vähän yläkanttiin ilmaistu, mutta pystyn pysymään vaakatasossa ilman vessareissuja tuon ajan. Että repikää siitä.
Eilen kävin shoppailemassa, olinkin tässä jo melkein viikon muhinut kotosalla, osin väsymyksen, osin vitutuksen ja osin vaan yksinkertaisesti sen takia, että päivisin on tällaisen työikäisen ihmisen hirveän vaikea saada leikkikaveria. Kaikki on joko töissä tai opiskelevat, ja jos sattuvat olemaan vapaalla touhuavat jotain mikä on pois mun suoritusalueelta.
Mutta eilen siis raahauduin kylille, kaveri tarjosi seuraansa kun vielä kuulemma jaksoi olla kiinnostunut myös musta. Jatkossa PaavoBirgitta vie hänen täyden huomionsa. No eihän siin auttanut muuta kuin tarttua tilaisuuteen, ja viettää kolme tuntia maleksien ostoskeskuksessa. Kummasti nosti mielialaa, ja illan olinkin hyvällä tuulella. Tänään vaikutus on ohimennyt, ja tylsistyminen on palannut. Osansa myös tekee varmasti tuo ilma, ihan järkky keli ulkona. Olin jo hetken haaveillut ettei luvattua lumimyräkkää tulisikaan ja saisin tänään viritettyä kaukalon telakan autoon. No odotelkoon huomiseen.

torstai 16. helmikuuta 2012

....

Yhdessä koossa ollaan ja silleen. Ensi viikolla pitäisi suorittaa jako kahteen. Valehtelisin jos väittäisin ettei jännää. Vaikka eilen ne jännät paikat vasta olikin. No melkein ainakin, kun tässä väsymystilassa päivän jännitysmomentti rajoittuu siihen, minkä ruoan Keittiömestari on pakkasesta mulle nostanut sulamaan.

Eilinen aamupäivä meni kuitenkin huokaillessa kun yö oli ollut vaihteeksi mielenkiintoinen, laskeskelin Keittiömestarin kuorsauksia (pääsin jonnekkin 480 paikkeille, sitten menin laskuissa sekaisin ku piti vaihtaa kylkeä). Otin aamupäivätorkut (kirjoitin ensin että orkut ja pohdin korjaanko, kun tapana ei ole oikolukea saati korjata kirjoitusvirheitä) ja heräsin sellaiseen mystiseen oloon. Mihinkään ei varsinaisesti sattunut, mutta olo oli sellainen että jotain on tapahtumassa. Useamman tunnin se olo siinä seilasi edestakaisin, ja juuri kun olin suunnittelemassa puhelua joko neuvolaan tai sairaalaan, se helpotti. Ja toisinpäin. Mitään sen kummempia merkkejä esimerkiksi synnytyksen käynnistämisestä ei ollut, ja illalla tulinkin siihen tulokseen että korkeintaan saatan olla tulossa kipeäksi. Sen verran kryptiset olot oli kuitenkin, että pakkasin sairaalaa varten omia kamojani.

Jep, kaikki oppaat on käskeneet pakata tuon kassin jo kuukausi sitten, mutten ole jaksanut tai nähnyt pointtia. Ja sen verran sairaaloita työnpuolesta kollunneena tiedän myös että sairaalasta saa tiukan paikan tullen kaiken tarvittavan, tosin eri asia sitten on kuinka miellyttäviä ne tavarat ja tuotteet on. Ja voisihan Keittiömestari sitten perästä tuoda mulle jotain juttuja. Mutta sitten tajusin, että tietääköhän Keittiömestari edes missä mä säilytän mun alusvaatteita? Tai vaikka ihan hammasharjaa? Meillä on siis alusta asti ollut kummallakin omat vessat, kun tässä kämpässä on kaksi erillistä vessaa ja kylppäri saunoineen vielä erikseen eikä tapana ole poiketa toisen valtakuntaan. Paitsi että mä käyn vaihtamassa pyyhkeet tuon vessaan ja kerran se on vaihtanut loistelampun mun vessassa. Ja sama vaatteiden kanssa, mun vaatteet asuu tuolla ompelu/lapsi/mun työhuoneessa, ja Keittiömestarin sen omassa työhuoneessa. Mä tiedän missä Keittiömestarin vaatteet on, mutta se ei taida tietää mun vaatteista mitään kun mä olen ominut meidän pyykkihuollolliset hommat omasta halustani (koska Keittiömestarin mielestä ei valkeita ja värillisiä tarvitse eritellä ja kaikki vaatteet pestään joko 6- tai 9-kympissä).
Mutta siis tajusin, etten voisi olettaa että Keittiömestari osaisi poimia mun pyytämät tarvikkeet mukaansa täältä asunnosta. Joten helpompi oli meikäläisen nakella kamoja kassiin ja laittaa kassi roikkumaan tuohon ompelu/lapsi/työhuoneen ovenkahvaan josta sen voin joko itse poimia mukaan tai pyytää Keittiömestaria tuomaan.

Illan mittaan ne olemaatomat tuntemukset sitten katosivat, ja siinä pakkaillessa aloin pohtimaan, että jälkikasvukin tarvinnee jotain nahkansa peitteeksi kun aikanaan palataan kotiin. Ja jälleen oltiin se faktan edessä, ettei Keittiömestarille liene hajuakaan siitä, mitä vaatteita sen olisi hyvä tuoda mukanaan. Näiden vaatteiden olinpaikan se sentään tietää, kun kerran pakotin sen katsomaan mistä ne löytyy. Meillä on PaavoBirgitalle varattuna sellainen iso lipasto, missä asuu kaikki vaatteet (siis kaikki koot), ihan vain Keittiömestarinkin elämää helpottamaan, kun kaikki etsiminen aiheuttaa sille ahdistusta. Mutta näppäränä avovaimokkeena kaikkien vaatepinojen päältä löytyy myös myös merkkaamani post-it lappu joka kertoo vaatteen koon  ja "käyttötarkoituksen"( eli siis tyyliin 56/yöpuku/body/potkarit jne. En nyt varsinaisesti usko että nuo laput pysyvät paikallaan, mutta ne helpotti myös meikäläistä alkuun kun järjestelin vaatteita).
Mutta siis saatan ala-arvioida Keittiömestarin kyvyn pukea jäkikasvuaan sopivasti, kun tällä hetkellä se tuntuu allekirjoittaneestakin vielä hiukan kryptiseltä.

Joten ajattelin noudattaa jotain tiineysopasta ja pakata jälkikasvun vaatteet valmiiksi kaukaloon, joka asuu tällä hetkellä siinä ompelu/lapsi/työhuoneen ovensuussa, jonka Keittiömestari voisi jälleen käskystä sitten poimia mukaansa ilman tuskallisia etsintäoperaatioita.
Muta sitten iski epäusko. Vaikka mulle silloin ultrassa annettiin hyvin vahva veikkaus sukupuolesta, olen tässä viime aikoina alkanut kallistumaan sen toisen sukupuolen kannalle. Varmaan sen takia että olen haistattanut pitkät sukupuolisensitiivisyydelle ja hankkinut vaatteita ja tavaroita jotka hyvin selvästi on vuosikausia yhdistetty sukupuoleen. Jos PaavoBirgitta onkin vaihtanut merkkiään toimituksen jossain vaiheessa, niin mitäs sitten tehdään? No päälimmäiset vaatteet on onneksi unisex-mallistoa (eikä niitä löydykään kuin yhdet kappaleet), joten olen sitten omiin paperipusseihin pakannut vaatteet kummallekin sukupuolelle ja päälle siihen merkintä "tyttö" ja yllättäen "poika". Eli nyt kaukalosta löytyy ne unisex-vaatteet, ja Keittiömestarin vaativaksi tehtäväksi jää poimia mukaansa sitten se oikea paperipussukka kaukalon vierestä. Vähän jännittää kuinka se onnistuu, ja voisin melkein vannoa että se tuo joko kummatkin pussit tai ei kumpiakaan.

Tänään ei sitten olekaan ollut mihinkään suuntaan. Parempi niin, koska eilinen oli hyvin epämiellyttävä kokemus vaikka sainkin meikäläisen tekemään asioita jotka olisi kuitenkin edessä.
Joko mä sanoin, että vaikka on noin yhdeksän kuukautta odoteltu, tuntuu että ensi viikko näyttää tulevan yllättäen ja pyytämättä niinkuin entiselle pääministerille faxi?

maanantai 13. helmikuuta 2012

Huh, hellettä!

Täällä on lämmin, ihan sen takia että kyllä se aurinko paistaa risukasaankin, ja tänään tänne on porottanut oikein kunnolla.
Tohtorin kanssa on tavattu, tämä oli puolsi sektiota ilman että mun tarvitsi edes alkaa itkemään. Ei se varmaan muuten, mutta kiitos jälleen uuden kandin joka kyseli lääkäriltä kaikkea lähestyvän synnytyksen merkkejä. Kun aikaa oli (seuraava potilas olikin pykännyt edellisenä yönä jälkikasvun maailmaan), kysyi lääkäri sitten voisivatko he käyttää mua mallikappaleena, ja tutkimuksen tuloksena oli, että mitään lähestyvän synnytyksen merkkejä ei ollut havaittavissa. Minkäänlaisia. Ei pehmeitä eikä lyhentyneitä paikkoja nimeksikään. Ja näillä viikoilla pitäisi jo olla jotain merkkejä edes. Joten tämä viestisi siitä, että PaavoBirgitta aikoo nauttia yksiöstään häätöön asti. Joten lääkäri totesi, että suotta odotetaan ja joudutaan tekemään hätäisiä ratkaisuja, kun voidaan nyt jo lyödä lukkoon alustavat suunnitelmat jolloin komplikaatioiden riski vähenee. Voisin sanoa olevani tyytyväinen, mutta se olisi tunteiden vähättelyä.

Eikä siinä vielä kaikki. Keittiömestarille on buukattu laatuaikaa lapsen kanssa. Toivottavasti jo aiemmin, mutta ainakin 4.6. Olin lauantaina kirkollisessa tapahtumassa, jossa luonnollisesti tuli puhe Metallicasta. Siinä sitten lyötiin suunnitelmat lukkoon mennä katsastamaan bändi isommalla kokoonpanolla, ja tänään ostin liput itselleni ja systerille.

Wempula oli mua lykkinyt arkiruokahaasteella, palaan siihen heti kun olen syönyt loput pizzat pakasteesta.
Veelankin blogissa oli mainintaa meikän kirjoituksiin, palaan siihenkin jahka palaile maan pinnalle täältä tyytyväisyyden pilveltä arkisempien asioihin.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Käännytystyötä

Täällä ollaan, yhdessä kappaleessa, jos joku innokas jo odotteli pikku Keittiömestarin tai Kirsun ulosmarssia radiohiljaisuuden perusteella.
Tällä viiikolla on vaan ollut kaikennäköistä touhua aina lääkärireissuista kaverien tapaamiseen.

Alkuviikosta yrittivät kääntää PaavoBirgittaa, mutta itsepäinenhän tuo on kuin vanhempansa, ei vatsassa suostuttu kääntymään suostunut pää menosuuntaan. Tilanne oli sinänsä koominen, sillä vaali-iltana tunsin jo kuinka PB:n pää oli menossa hyvää vauhtia tuolla kyljessä ja yritin sitä kevyesti eteenpäin pökkiä, mutta kun nousin sohvalta muljahti vatsa takaisin paikoilleen. Sen sijaan kun lääkäri yritti pyöräyttää, tuntui kuin tuo vatsavaiva olisi tarrautunut kynsin ja hampain kiini, eikä tuntunut liikkuvan senttiäkään.
Oltiin puhuttu jo ennakkoon Keittiömestarin kanssa, että alateitse en ala pykimään PaavoBirgittaa ulos jos eivät saa sitä kääntymään.

Tähän ratkaisuun on monia syitä,enemmän ja vähemmän painavia. Esimerkiksi se että oma siskoni oli kuolla synnytykseen, kun lääkärit mutsiakin käskivät vaan pykiä alakautta ulos vaikka systeri majaili samoilla tavoin pää ylöspäin, synnytys vaan venyi ja päädyttiin hätäsektioon ja systeri pariksi päiväksi teholle. Joopajoo, lääketiede kehittyy, ja onhan tuosta jo melkein 40 vuotta aikaa. Mutta riskit päätyä sektioon on silti suuremmat kuin "tavallisessa synnytyksessä", eikä perätilaista edes käynnistettäisi vaan sitten aikanaan leikattaisiin jos synnytys ei käynnisty. Dedikseen on sen verran vähän aikaa että jotain merkkejä pitäisi laskeutumisalustassa olla jo että sieltä voisi joku syntyä, mutta ei mun kohdalla. Kaikki veikkailivat että yliaikaiseksi menee. Ja sen painon pitäisi olla sitten alle 4 kiloa että voi synnyttää alateitse.
Niin ja äidinkin pitäisi olla vielä jotenkin motivoitunut, ja kuka voi musta sellaista väittää tuon edellisen kappaleen luettua?

Toki tiedän, ettei sektio ole avain onneen. Se muistaakseni luokitellaan keskisuureksi leikkaukseksi joka taasen tuo omat riskinsä. Ja palautuminen on todennäköisesti hitaampaa ja haavan tulehdusriskit on oma lukunsa. Olen ollut töissä kirurgisella osastolla, joten mahdolllisen anestesian ja ja toipumisen todellisuuden olen nähnyt keskivertojamppaa lähempää, enkä siis ole tämän päätöksen kanssa nojannut faktoihin ja mielikuviin vain KVG:n perusteella.

No, kun käännös epäonnistui, alkoi lääkäri kandeineen luettelmaan sitten syitä ja seurauksia. Kerroin heti, etten ole valmis yrittämään alakautta, en koe sen olevan mulle sopiva vaihtoehto. Mutta lääkärille tämä ei taas ollut vaihtoehto. Ja koska mulla ei ollut omasta mielipiteestäni ilmeisesti notaarin hyväksymää lausuntoa mukana, varattiin aika sitten lantionkuvaukseen ja alettiin suunnittelemaan Kirsulle alatiesynnytystä. Hermohan siinä meni, mutta minkäs teet kun tilanne oli 4 yhtä vastaan (kätilö, opiskelija, ääkäri, kandi; vaikka luulen että kätilöopiskelija oli mun puolella mutta eihän se voinut mitään sanoa).
Eilen kävin kuvissa, ja yritin olla lantio tosi pienenä, ajattelin että luonto hoitaisi asian niin ettei mun tarvitsisi alkaa tappelemaan. Olin väärässä.

Tänään tuli soitto, mun lantio sopii synnytyksen yritykseen. Sanoin soittaneelle kätilölle, että tilanne on kyllä nyt niin, että mä en aio tätä alateitse synnyttää, vaan aion vetää polveni yhteen vaikka nippusiteellä jos ei muuten mene asianomaisen puhe perille. Ilmeisen vakuuttava olin, sillä samantien heltisi uusi aika keskusteluun synnytyksestä. Siinä samalla sitten tulin vaatineeksi eri lääkäriä, sillä koin että jonkun normaalin ihmisen kanssa olisin voinut edelliskerralla keskustella, mutta tuo mulkero ei millään tavoin ollut kiinnostunut kuulemaan mun huolia tai kantaa asiaan. Ens viikolla sitten katsellaan, kuinka ämmän käy.
Ei tässä muuten, mutta alkaa aika loppumaan kesken! Tai sitten tää on vaan strategista aikapeliä, katellaan kuka antaa ensin periksi.

Että silleen.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Onnenkeksi käski kertoa juttuja

En täällä tiineyksissäni kuvittele ruoan puhuvan mulle, vaan fcookie Onnenkeksejä-blogista haastoi mut kertomaan 8 uutta asiaa itsestäni. Saate oli liikuttava, olen ilmeisesti hyvin tuonut esiin kuinka tylsistynyt olen.
Fcookie kertoi matkajuttuja, mikä aiheutti pienoisen matkakuumeen meikäläiselle. Nythän mä olenkin potentiaalisessa matkustusvaheessa, kun valastelen ympäriinsä. Tai kohta kun mulla on seurana pikkuvalas (ja tyhjä lompakko). Mutta saahan sitä haaveilla. 
Ensin ajattelin kertoilla ihan random-faktoja, mutta sitten totesinkin että voisin kertoilla 8 tärkeimmästä ihmissuhteestani (faktat ei tule tärkeysjärjestyksessä, katsotaan nyt saanko kaikki kahdeksan kokoon, vai tuleeko jopa bonus-kierroksia)

1. Keittiömestari. No tietysti. Vaikka täällä sitä solvaankin välillä sangen kovin ottein, ni kai siinä jotain hyvääkin on. Se tietää että haluan iltapäivällä puolikupillisen kahvia, 2 pullaa ja mielellään vielä jonkun karkin (ai miten niin paino nousee?). Ilman erityismainintaa se myös on kaatamatta mulle kahvia jos ei iltapäivällä ole kahvipullaa (tietää myös, että tämä fakta pitää mainita "ei oo pullaa, en kaada sulle kahvia"). 

2. Sisko. Meillä on se melkein 10 vuotta ikäeroa, ja mä olen se nuorempi sisarus. Sisko muutti hyvin nuorena pois lapsuudenkodista, ja ikäeronkin vuoksi meillä ei mun lapsuudessa ollut oikein mitään yhteistä. Ei me koskaan riidelty, mutta ei meillä toisillemme asiaakaan ollut. Kunnes sitten yhtäkkiä oltiinkin samasaa elämäntilanteessa, kumpikin asui omillaan ja touhusi omiaan. Ja jotenkin löydettiin toisemme. Nyt tilanne on taas vähän eri, kun mä asun Keittiömestarin kanssa ja tuotan tulevia veronmaksajia, kun taas sisko jatkaa sinkkuiluaan (täysin omasta valinnastaan, ottajia olisi). Uskon että siskostani tulee PaavoBirgitalle sellainen täti, jota tarhan muut pennut kateellisina itselleen toivovat. Tosin sisko sanoi, että suostuu ottamaan lapseni hoitoon vasta kun se on 18 ja voi toimia juoppokuskina.

3. Vanhemmat.  Mulla on kuulemma vähän outo suhde vanhempiini, kun nään niitä vähintään kerran viikossa ja soittelen mutsin kanssa useamman kerran viikossa. Ja tämä oli jo ennen raskautta. Ja ennen Keittiömestaria. Ja oudot on vanhemmat muutenkin, ne on olleet naimisissa yli 40 vuotta. Hirveää kinastelua ja erän ottamista niillä on aina ollut, mutta se lienee pitkän liiton salaisuus. Mutsille juoruan kaikki omat ja kavereiden asiat, faija toimii taloudellisena asinatuntijana, ja siltä tarkastan edelleenkin kaikki vero yms asiat.
Niin ja meillä on mutsi ja faija, ollut aina, kaikella lämmöllä ja rakkaudella. Tiedän että jotkut pitää tuota jotenkin halventavana ilmaisuna, mutta minkäs teet kun faija on kotoisin linjoilta?

4. MLAV. Eli kaverini, jonka mies keksi pari vuotta sitten että nyt leivotaan (Maanisesti Leipovan Aikuisen Vaimo). Ollaan entisia työkavereita, ja jossain vaiheessa oltiin tosi läheisiä. Vahdin heidän muksuaan, käytiin kimpassa mökkeilemässä, ja ja MLAV oli itse asiassa ensimmäinen jolle Keittiömestarin esittelin. MLAV tuki uskomattoman ihanasti keskenmenon aikoihin. Mutta en tiedä mikä nyt on, johtuiko muutosta vai raskaudesta, (vai MLAV:n uudesta 3-vuorotyöstä) meidän suhde on muuttunut, hiukan viilentynyt jollain tapaa. Todennäköisesti kyseessä on täysin normaali muutos, kun elämäntilanteet muuttuu, mutta silti olen hiukan harmissani.

5. Opiskelukaveri. Asuu Seinäjoella, tutustuttiin tuolla kaakonnurkalla missä oltiin opiskelemassa kumpikin. Melko erilaiset taustat ja elämänkatsomus, ja alkuun koulussa mulkoiltiinkin toisiamme aika voimakkaasti. Mutta sitten löydettiin toisemme. Oltiin synnkassa raskaanakin, ja kaverini sai muksun viikko sen jälkeen kun minulla olisi olisi keskenmenneestä ollut laskettu aika. Nähdään ehkä neljästi vuodessa, tietysti olisi ihana nähdä useamminkin, mutta minkäs teet, elämän realiteetit vaan tulee vastaan. Onneksi puhelimet toimii. Ja nyt  kun kumpikin on kotona, soitellaan tiheään ja viestitellään. Opiskelukaveri on lievästi sanottu, mutta jotta pysyn tolkussani pitää nää kaverit/ystävät jotenkin erotella toisistaan.

6. YstäväMies. Muutamaan kertaan olenkin täällä tästä jannusta maininnut, ollaan vuosia oltu kavereita. Kaikkihan lähti siitä että mä olin tähän kundiin ihan lääpälläni, mutten koskaan saanut vastakaikua. Mutta takana on nyt päälle 15 vuotta yhteistä taivalta, välillä on ollut aikoja jolloin ei niin tiiviisti olla oltu yhteudessä, mutta sen verran kuitenki että tiedän muutamankin suhderaakileen puolin ja toisin kaatuneen tähän meidän tiiviiseen yhteydenpitoon. Keittiömestarikin alussa aprikoi, olisko tarvetta mustasukkaisuuteen, mutta ilmeisen fiksusti tuli siihen tulokseen ettei kannata.

7. Ystävä. Nyt on kyseessä lukiossa tavattu ystävä, suhteemme alkoi tämänkin kanssa nenän vartta pitkin tarkastelulla, mutta nopeasti löydettiin yhteinen sävel. Ja sitä riitasointua ollaankin siitä eteenpäin sitten laulettu myötä ja vastamäessä. En olisi ikinä uskonut tästä ystävästä lukioaikoina, että hän on meistä se jolla on aviomies, kaksi lasta ja koira, omakotitalo ja pari autoa pihassa. Enemmin ajattelin hänestä tulevan boheemisinkku. Tämä ystävä muuten sai toisen lapsen tuossa joulun jälkeen, joten PaavoBirgitalla on jo yksi ystävä. Tässähän ei lapsilta varsinaisesti mielipidettä kysytä, halusivat tai ei, he tulevat olemaan runsaasti tekemisissä toistensa kanssa. 

8. Siskonkaveri. Tää on vähän mystinen homma. Kyseessä on siskoni kouluajoilta asti seurannut paras kaveri, ovat siis hyviä ystäviä edelleen. Muistan tämän siskon kaverin aina poiketen muista huomioineen myös minut, joten muistan tämän ihmisen jo lapsuudestani. Aikanaan tämä ihminen sai minut myös ammattiopintojen pariin, ja houkutteli minut myös työpaikkaansa töihin. Tehtiinkin töitä kimpassa aikamme, kunnes lähdin katselemaan onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen. Niiltä ajoilta jäi kuitenkin ystävyys, ollaan touhuiltu paljon kimpassa, yhdessä ja ilman siskoani. Tämän ihmisen aviomies on tullut minulle myös hyvin läheiseksi, välillä saatan soitella hänenkin kanssaan vain juoruillakseni, ja tämä mies kutsuu mua aina päiväkahville kun kaveri on töissä pitkää päivää. 
Tämä pariskunta ja siskoni ovat varmasti syy, miksi ikäero Keittiömestarin kanssa ei tunnu missään. Keittiömestarihan on näiden kanssa samanikäinen. Oon niin tottunut leikkimään Wanhojen Ihmisten kanssa :D

Siinäpä ne. Tää oli niin ajatuksenvirtaa, etten jaksa edes oikolukea. 
8 satunnaista faktaa voisi kertoa vaikka Jonna äitiyslomansa kunniaksi. 

torstai 2. helmikuuta 2012

Kehäpäätelmä

Tai ei tää oikeastaan oo kehäpäätelmä, koska en päädy takaisin lähtöruutuun. Mutta väliäkö sillä.

Aamulla pykäsin itseni pakkasessa äitiyspolille. Olin jotenkin neuvolalääkäriltä saanut sen käsityksen, että näkisin jonkun tohtorinkin tänäänkin ja tehtäisiin päätöksiä tai hoitolinjauksia sen suhteen jos/kun PaavoBirgitta ei edelleenkään tykkää että veri menee päähän ja näin olle istuisi tyytyväisenä edelleen mun rakon päällä.
Ultrauksen tekikin kätilö (sama mulle kuka tuonne kurkkii), ja sen kesto oli ehkä 2 minuuttia. "joo, tässä on pää, tossa on sydän ja tuolla alhaalla on jalat. Ihan selvä perätila. Voit nyt nousta ylös." Vaikka multa löytyy koulutusta noiden ultrakuvien katseluun, en tuossa ajassa ehtinyt nähdä muuta kuin sykkivän sydämen. No väliäkö sillä, kaipa se kätilö olisi sanonut jos joku muu olisi ollut pielessä kuin asento, ja voisinhan mä jutella sitten lääkärin kanssa.
Not. Sainkin uuden ajan ensi viikolle, silloin pitäisi tavata ihan lääkärikin (noinkohan on). Toisaalta tässä on pari päivää PaavoBirgitalla aikaa raapia itseään väärinpäin-oikeinpäin. Kävelin poliklinikalta ulos jo ennenkuin mun varsinainen aika olisi edes ollut (olin siellä hyvissä ajoin, kun parkkipaikan löytyminen noilta nurkilta on aina oma jännitysnäytelmänsä, varsinkin nyt lumikelien saavuttua).

Tästä suivaantuneena, kun tälleen tiinettä ihmistä juoksutetaan, soittelin kaverille. Tämä oli menossa salille ennen iltavuoroaan, ja lupasin lähteä ojentelemaan pyyhettä. Ei olisi sekään kannattanut. Alkoi harmittamaan oma väsymys (laiskuus), ja se etten ole kolmeen kuukauteen käynyt salilla. Jos nyt en olisi voinut hankkia itselleni pyykkilautavatsaa kesäksi 2012, niin olisin voinut edes Toppiksen hengessä heilutella niitä kahden kilon käsipuntteja. Muuta jossain vaiheessa väsy ja vitutus oli niin kova, ettei salitreeni tuntunut hyvältä idealta.
Ja nyt on vähän niinkuin myöhäistä, tai ehkä vielä tuskallisempaa kun joka paikka on silleen seksikkäästi turvoksissa. Voishan sillä turvotus lähteä, mutta jos tällä hetkellä megasuoritus on kiskoa kengät jalkaan viidentoista minuutin sisällä, niin voin kuvitella kuinka mieltä ylentävää treenaus olisi.

Tästä vielä ehkä suivaantuneempana, erottuani kaverista, poistuin kaupoille ja ostelin lähikuukausia silmällä pitäen roinaa. Lähinnä siis paketin vaippoja ja pari tuttipulloa ja vauva sukat ja myssyn ja.. no sain menemään 50 euroa, että taisi siinä vielä jotain muutakin olla.

Sitten alkoi ottaa päähän se, että lapsilla rahastetaan. Tai siis tällaista ekakertalaista viedään kuin pässiä narussa ja ostelen kaikenmaailman turhakkeita. Ja ne mitkä ei ole turhakkeita, on kalliita koska sun vaan yksinkertaisesti pitää hankkia jotain asioita/tavaroita. Tuntuu että olen laittanut jo omaisuuden kiinni PaavoBirgittaan, vaikka arvon päähenkilöä ei ole vielä saapunut.

Sitten alkoi pännimään se, että tosiaankin olen laittanut omaisuuden kiinni jälkikasvuun, enkä ole pitkään aikaan hankkinut itselleni oikein mitään. Uusia vaatteita en ole kaksien äitiysbyysien ja yhden paidan lisäksi ostanut sitten viime kesän, enkä oikein muutakaan. No paitsi tietysti auton, mutta siihenkin vaihdoin PaavoBirgitan vuoksi (tai näin ainakin selittelen itselleni).
Joten kävelin toiseen kauppaan ja ostin itselleni kännykän. Se maksoi 200 euroa. Vanhassa ei ollut mitään varsinaista vikaa, mitä nyt välillä se meni umpijumiin ja akku kesti alle vuorokauden. Mutta sen kanssa pärjäsi.

Joten, koska olin ymmärtänyt väärin mitä neuvolalääkäri tarkoitti tai koska tämän aamuinen ultraus kesti vähemmän kuin maitovammaisen keskivertopieru, köyhdyin 200 euroa ja sain puhelimen minkä käyttö aiheuttaa runsaasti kirosanoja (turvonneet sormet ja kosketusnäyttö, jee!).

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Normipäivä

Mielenterveyteni on palautettu. 
Jos jonkun sellaisen takaisin saaminen mitä ehkä koskaan ei ole ollutkaan on ylipäänsä mahdollista. 
Eilen oli siis lounastreffit siskon kanssa, ja koska sattuneesta syystä lomailen, raahasin itseni siskon firmaan jo hyvissä ajoin ennen lounasaikaa. Siinä aikani moikkailin tuttuja, olen pyörinyt jo vuosia tuon firman tapahtumissa  ja aika moni työntekijä on tutumpi kuin jotkut työkaverit omassa firmassa. 
Tietysti muutamia lauseita tuli vaihdettua myös mun kasvaneista tisseistä ja lihomisestani, mutta pääosin olin enempi kiinnostunut kuulemaan mitä muille kuuluu ja onneksi nuo auliisti omista asioistaan kertoivat.
Sisko on saanut firmasta uuden puhelimen, ja uusi koiranpentu on tulossa maaliskuun alussa. Näissä kahdessa asiassa riittikin sitten ihmeteltävää koko lounaan ajaksi. 

Kun tulin kotiin, oli Keittiömestarilla poikkeuksellisesti asiaa, tai se höpötteli jotain työjuttujaan ja oletti mulla jopa olevan mielipide niihin. Tunsin olevani jotenkin normaali ihminen ja vaihdoin illalla sitten kukkiinkin mullat. Joo, kuu on varmasti väärässä asennossa ja mullat saisi vaihtaa vasta maaliskuussa kun rehut horrostaa vielä. Mutta kerrankos sitä säännöistä poikkeaa.
Illalla sovin vielä päivällistreffit tälle päivälle ystäväni kanssa, ja voin vakka vannoa että sitä kundia ei kiinnosta mahani pakollista enempää (tämä on vain ja ainostaan positiivinen asia).

Kaikenkaikkiaan, illalla sohvasurffailua harrastaessa mietin, miksi olin niin hyvällä tuulella. Siksi että eilen sain olla ensin Kirsu, sitten - jos sittenkään- vasta ihmishautomo. Ei hyvä mieli ja pirteys näytä olevan kovinkaan vaikeasti tavoitettavissa, riittää kun saan olla oma itseni. 
Illalla tietysti kun uni antoi jälleen odottaa itseään, aloin pähkäilemään asioita, ja perisuomalaiseen ja periäidilliseen tapaan aloin kärsimään huonosta omatunnosta kun nautin niin paljon siitä että ketään ei kiinnosta lisääntymiseni, ja kuinka saatoinkaan olle tyytyväinen siihen, etten ollut ajatellut PaavoBirgittaa pakollista enempää. 

Joku tasapaino tarvitsi löytää, etten jälleen menetä mielenterveytäni.