Toinenkin ongelma

En oo löytänyt tuohon edelliseen ongelmaan vielä viisasten kiveä. Jos jollakulla sellainen on,voisi heittää tänne päin kunhan ei tee sitä kovaa tai tähtää suoraan päähän.

Varsinaista päänvaivaa tänään aiheuttaa mahavaiva (olenpas taas nokkela sanavalinnoissani). Olen tässä päivänä muutama suorittanut aika aivotonta bloghoppausta ilman tarkoitusta, ja päätynyt milloin mihinkin blogeihin. Ja ilmeisen monta lapsettomuusblogia on tullut vastaan.
Näissä lapsettomuusblogeissa on monessa työstetty fiiliksiä siitä, miltä tuntuu kun tulee joulukortteja missä on kuvia pienistä ihmisistä (ei muuten kuulu henk.koht suosikkeihin mullakaan, en koskaan tiedä mitä niille korteille kuuluu tehdä. Tavan kortit voi laittaa kierrätykseen, mutta entäs valokuvat jostain vieraasta mukelosta? Tuntuu julmalta kipata niitä roskikseenkaan mutten silti halua säilöä kenen tahansa ipanoiden kuvia vaan säilömisen ilosta) tai miltä tuntuu katsella vierestä kun työkaveri/opiskelukaveri/ kaveri/ muu vapaavalintainen hlö on raskaana, oli sitten tiineys saatettu alulle millä tahansa tyylillä. Moni myöntää avoimesti olevansa katkera ja kokevansa raskauteen ja pieniin lapsiin liittyvät keskustelut ahdistavani.

Olen tässä asiassa omasta mielestäni hiukan kynnyksellä, vuosi sitten olin valmis heittämään ensimmäisen ja viimeisenkin kiven kaikkin raskaana olevien ja tai juuri lapsen saaneiden päälle. Keskenmeno ja sen laajakirjoiset komplikaatiot vei elämänhalut aika laaja-alaisesti, mutta onneksi pääsin siitä suosta nousemaan perheen ja Keittiömestarin kanssa/tuella. Enkä kuuna kullan valkeana olisi uskonut että teen positiivisen raskaustestin samana päivänä kun keskenmenneessä raskaudessa olisi ollut laskettu aika. Olen sanattoman onnellinen ja koen olevani etuoikeutettu.

Viime talvi on kuitenkin edelleen hyvin voimakkaasti mukana ajatuksissa, päivämäärät ja ajat seurailee toisiaan ja niistä kumpuilee tällä hetkellä lähinnä haikeuteen kallistuvia tunteita. En usko että koskaan unohdan miltä tuntui vuosi sitten.
Tässä raskaudessa olen kantanut haikeuden viittaa, enkä pitkään aikaan puhunut sanaakaan raskaudesta edes toisen aloittaessa siitä keskustelua (tämä siis real life-tilanteissa, blogissa olen päästellyt aivopieuja minkä olen ehtinyt). Vasta viime aikoina kun sokeakin näkee että olen tukevasti raskaana  olen hiukan vapautunut. Vähättelen hankintoja, tuntemuksia, ja jostain syystä vain laveasti viittaan lasketun ajan olevan helmikuussa. En edelleenkään spontaanisti aloita keskustelua raskaudesta, mutta vastaan jo kysymyksiin.
Miksi? No siksi että en voi olla varma ketä raskauteni loukkaa. Jumakekkama, eihän PaavoBirgitta ole keneltäkään muulta pois, mutta silti. Enhän tätä ole ansainnut, en koskaan aiemmin halunnut lasta eikä yritykseenkään kauaa mennyt (harvoin muuten minkään asian harjoittelu on niin mukavaa, köh). Jostain allekirjoittaneelle tuntemattomasta syystä tässä nyt kuitenkin ollaan tilanteessa että työaamuja on jäljellä 24.

Että tällaista tänä torstaina.
Niin joo, 5 astetta lämmintä ja vettä tulee kaatamalla! Tuokin selittänee ankeat tunnelmat. Mutta millä hitolla jouluäijä pääsee poroineen tulemaan ens viikolla?