Sisäisestä kasvusta

Ei, en ole löytänyt uutta selitystä painonnousulle, ja yritä selittää sitä sisäisellä kasvulla. Ja ei, painoni ei ole varsinaisesti edes noussut vaikka olen viettänyt kun-mikään-ei-tunnu-miltään-elämää. Se muuten onkin oma mysteerinsä, mutta ei vatvota sitä tällä kertaa.

Juttelin eilen kaverin kanssa joka tekee työkseen yritysvalmennusta. En edes muista mistä ajatus varsinaisesti lähti, mutta tuli puheeksi inhimilliset reaktiot ja vuorovaikutustilanteet. Kaikki varmasti tietää klassikot "vuorovaikutustilanteessa on yhtä monta tulkintaa kuin on osallistujia"-tyyppiset jutut. Itsekin opiskeluaikoina kävin kuuntelemassa jotain työelämävalmentajaa tms joka näistä puhui, mutten silloin oikeasti kuunnellut. Ehkä nyt oli tapahtunut henkistä kasvua, tai tilanne oli muuten vaan osuvampi, mutta jollain tapaa oikeasti "kuulin" mitä kaveri selitti tästä asiasta.
Kärsin huonosta tavasta. Tai olen oppinut isältäni sarkastiseksi. Heitän varmasti tuntemattomien ihmisten silmissä todella kylmää, julmaa ja ilkeää läppää välillä ja kuvittelen olevani hauska. Ajoittain saan tästä tuta kun olen liian oma itseni vieraassa ympäristössä tai sellaisten henkilöiden kanssa tekemisissä jotka ovat, hmm, herkempiä. Ja sitten selitellään. Onneksi työkavereilta riittää ymmärrystä huonoille jutuilleni, ja sietokykyä. Samoiten tietysti ystäväpiiri on muokkautunut sellaiseksi joka sammakkoni sietää (vaikka aikuisten oikeesti kuvittelen olevani vaan sietämättömän hauska).
Joten luulisi että muistaisin että jokaikissä tilanteessa on kaksi tulkintaa. En vaan aina jaksa muistaa.
Tämä ei muuten nyt liity mihinkään tiettyyn tilanteeseen, ihan yleisellä tasolla pohdintaa!

Toinen asia mistä juteltiin on omat reaktiot. Tai samaan kastiinhan tämäkin asia menee tuon edellisen kanssa... Mutta puhuttiin siitä kuinka johonkin asiaan täysin kuulumattomat tunteet/asiat muuttavat tilanteen tulkinnan täysin. Kuten esimerkiksi se, että MLAV sai eilen vahingossa väärän narikkalapun, ja narikasta ei suostuttu antamaan hänelle takkia, vaan piti odottaa sulkemiseen ja hän sai sitten narikkaan jääneen takin tuntomerkkejä vastaan (hassua muuten, sitä väärää takkia ei kaivattu? Ja ulkona oli kuitenkin nollassa..). Henkilökunta toimi varmasti ohjeiden mukaan, tosin käyttivät ehkä hiukan kärkästä kieltä; ymmärrän kyllä että humalaisia sönkkääjiä riittää ja heitä on helpompi kaitsea sanan säilällä, mutta me oltiin kyllä ihan selvinpäin. MLAVn tunne tilanteesta on kuitenkin vatutus; häntä on loukattu(henkilökunnan kärkkäät kommentit), kiusattu(itse väärän narikan saanti) ja piinattu(odottelu pilkkuun asti). Koska vahingossa ja kiireessä hänelle ojennettiin alun perin väärä narikkalappu, koki hän että koko maailma on häntä vastaan, ja sen jälkeen vaikka ravintolasta olisi tarjottu 400 euroa hyvityksenä olisi hän kokenut senkin vaan vattuiluna. MLAV:n voimakkaaseen reaktioon tietysti vaikutti myös se, että alunperin hän oli väsynyt jolloin negatiivisset tunteet ottaa vallan helpommin.

Olisko vähän hienoa, jos pystyisi painaa elämässään pausea sillä hetkellä kun saa jostain asiasta välittömästi, varsinkin negatiivisen, reaktion? Pysähtyisi ja kysyisi itseltään miksi reagoi niin voimakkaasti? Onko takana todellakin kiukku kyseisen asian takia, siihen liittyvien negatiivisten henkilökemioiden takia, hermostuminen jonkun muun tunteen/olotilan vuoksi (nälkää, väsymys, tai välillä riipivä muuten vaan vatutus) vai onko nousevien primitiivisten rykäreiden takana jotain muuta?
Okei, käytännössä tilanteet muuttuu ja asiat niin nopeasti, ettei aina pysty vetämään henkeä ja miettimään omaa reaktiotaan kun on vaan sanottava tai toimittava. Mutta jos edes joskus ehtisi pysähtymään ennenkuin avaa sanaisen arkkunsa?

Tää oli tällaista ajatuksenvirtaa. Saikohan kukaan edes ajatuksesta kiinni?
Linkkivinkkinä muuten pakko mainita tähän blogi jonka tyylistä tykkään. Ensinnäkin ulkoisiin syihin vedoten: mimmillä on ihku kroppa, toiseksi Jonna osaa pilkkoa ajatuksiaan ihanasti ja esittää itselleen kysymyksiä joita lukemalla olen itsekin pohtinut omia valintoja ja ajatuksia välillä.