Paha olo

Toim. huom. älä lue postausta jos haet positiivisia fiiliksiä tai tolkun tekstiä muuten vaan!

Tänään on perjantai jos joku huolimaton ei sitä vielä ole huomannut. Tänään oli myös työpaikan epäviralliset pikkujoulut, lähdettiin omakustanteisesti omalla porukalla töiden jälkeen keilaamaan ja syömään.
Olin muuten itse kehittelemässä ohjelmaa ja puolsin keilausta. En ole lajia kovin montaa kertaa kokeillut, mutta se on ollut aina hauskaa. Tänään en vaan keilannut. Istuin porukan jatkona ja jutustelin köykäisesti niitä näitä mutta varsinainen keilausakti tuntui ylitsepääsemättömältä. Enkä osaa sanoa miksi. Olkapäät toimii (vuosi sitten tähän aikaanhan bursiitti riivasi vimmatusti) enkä muutenkaan tuntenut itseäni kipeäksi. Työkavereille kyllä sujuvasti syötin pajunköyttä ja valittelin olkia, kun en keksinyt muutakaan selitystä ja se upposi kuin lämmin veitsi voihin. Tunsin itseni vaan todella voimattomaksi, ja ajatuskin keilauksesta aiheutti fiiliksen että tulen lyyhistymään siihen paikkaan keilapallon voimasta.

Normaali ihminen olisi varmasti lähtenyt kotiin, mutta lähdin kuitenkin porukan jatkona syömään. Ja haluan muistuttaa lukijoita että vaikka koin jonkinasteisen nääntymisen keilapaikassa, juoruilin ja naitin (etsin sinkulle työkaverille miestä) kuin vettä vaan. Enkä edes feikannut. Syömässä oli lystiä, naureskeltiin paljon ja pyyhittiin kikautuskyyneliä silmäkulmasta (ja vedin muuten BananaSplitin jälkkäriksi, nih!). Osa porukasta lähti miesmetsälle ja yöelämään, loput meistä suunnisti kotiin. Koska olin autolla liikenteessä (aamulla jo päätin että tästä tulee selvä retki) nakkasin työkaverin kotiinsa ja ajelin omaani. Nopea puhelu Keittiömestarin kanssa ja pikapalaveri äidin kanssa joululahjoista matkalla.

Kotona oli vuorossa rojahtaminen sohvalle kera hysteerisen itkun jonka kesto noin puolitoista tuntia. Äsken pääsin työllä ja tuskalla suihkuun, nyt alkaa kroppa palautumaan itkusta ja muutenkin jollain tavalla älli palailemaan korvien väliin (jos se siellä koskaan on ollutkaan). Äh.

Okei, tämän viikon yöunet on olleet pätkittäisiä ja olen joutunut soittelemaan päivytykseen. Jotenkin kroppa ei osaa päästää irti raskaudesta, hormonitasot laskee kuulemma hitaahkosti (mitä h*lvettiä sekin sitten käytännössä tarkoittaa) ja kaiken lisäksi ilmassa leijuu tulehduksen mahdollisuus. Oireilu kaikkinensa tulee ja menee, välillä on jotain enemmän ja seuraavassa hetkessä ei. Ilmeisesti ei mitään hälyttävää kuitenkaan (vielä) ja ohjeet on seurailla oireita jos ne muuttuu tai vahvistuu, sitten hakeutuminen jo ihan fyysisesti päivystykseen.
Onko mitään ärsyttävämpää kuin yrittää olla objektiivinen kun on omasta kropasta kyse? En onnistu ainakaan täällä. Mieli on marjapuuroa jo muutenkin, ja välillä valun selvään hysteriaan kun kyttään jokaista pierua kuin maailmanloppua.

Voisko tää kiirastuli jo loppua? Välillä menee päivä/kaksi sangen mukavasti enkä jaksa murehtia tai miettiä asioita pakollisia enempää. Sitten on päiviä, niinkuin tänään, jolloin tuntuu että aivot on kokenut yliannostuksen. En varsinaisesti mieti raskautta/keskenmenoa tietoisesti, mutta tunnen kun alitajunta jyllää koko ajan. Yritin puhua Keittiömestarille ääneen, ajattelin että alitajunta tokeentuisi jos saisin tuotettua jotain ulos, mutta ei ole sanoja. Tunnetilat seilaa edelleen välillä suru-masennus-yllätys-toivo-pelko-pakokauhu mutta en pysty erittelemään miksi olen surullinen, masentunut, yllättynyt, toiveikas jne.
Keittiömestari painaa hulluna ylitöitä parisuhteen eteen ja yrittää ottaa vastaan iskuja ja pehmentää pudotusta minkä ehtii, mutta ei sekään raukka ajatuksia osaa lukea. Kun tuntuu ettei niitä ajatuksia ole edes!

Tietysti lähestyvä joulu ei yhtään helpota oloa, tuntuu näin ateistinakin, että jouluun on muutenkin ladattu jo sellainen tunnepatteristo ettei paremmasta väliä. Sangen kypsää hoitaa pahaa oloa alkoholilla, mutta taidan juoda oluen. Jälleen uusi ilta maata sängyssä ja odottaa unta samalla kytäten tuntemuksia.
Ja voisko joku kertoa mistä hitosta tämä Jenni Vartiaisen biisi oikein kertoo? Itken joka kerta kun kuulen sen. Onneksi kuuntelen töissä, kotona ja autossa radio Rockia ja tuo ei kantaudu korviini kovinkaan usein. Jostain se kuitenkin aina tasaisin väliajoin tunkeutuu tärykalvoilleni.