lauantai 4. tammikuuta 2014

Kutistunut

Ystävä- ja kaverinipirini kutistunut, ellei jopa hävinnyt lähes kokonaan tämän maalaistumisen myötä. Nykyisellä paikkakunnalla en ole tutustunut keneenkään, tai muutama ihmistä tulee moikattua joita olen tavannut päiväkodilla, jumpassa tai salilla. Mutta en esimerkiksi tiedä heidän nimiä. Töissä ei ole oikein ketään sellaista kenen kanssa olisi edes varsinaista hinkua hengailla töiden ulkopuolella.

Toisaalta, tässä elämäntilanteessa ei ehkä muutenkaan ole sellaista aikaa tai halua hengailla omien kavereideni kanssa. Enkä siis kärsi tilanteesta, rehellisesti en oikein edes tiedä mihin väliin tunkisin sen henkilökohtaisen sosiaalisen elämäni. Elämä on hyvää, vaikka se muistuttaakin todella paljon sitä Päiväni Murmelina elokuvaa.

Mutta. Kaikissa asioissahan on yleensä se mutta. Asettaisin erään tekemäni päätöksen raadin arvosteltavaksi. Päätin vuodenvaihteessa etten jaksa olla aina se, joka lähtee kotoaan tapaamaan ystäviään tai kavereitaan. Omaan muutaman sellaisen henkilön elämässäni, jonka kanssa aiemmin olin paljonkin tekemisissä, mutta muutto tänne kolmen vartin päähän muutti asetelmaa rankasti. Nämä henkilöt eivät ole käynneet täällä meillä kertaakaan, vaikka olen esittänyt avoimen kutsun tai jopa ihan päiviä ja hetkiä koska sopisi tulla. Ja kertaakaan en ole kieltänyt tulemasta. Itse olen sen sijaan muutamia kertoja heidän luonaan käynyt muuton jälkeen. Yleensä puhelimeeni tippuu säännöllisin väliajoin viestejä joiden sisältö on joka kerta suurin piirtein sama: "ei olla nähty pitkään aikaan, olisi kiva nähdä, koska oot tulossa tänne päin, tuu kahville".
Totta, käyn vanhoilla seuduilla melko tiheään, sukuloimassa tai muuten, mutta silti.
Olenko itsekäs idiootti jos en suostu menemään näiden muutamien ihmisten luo, vaan odotan että he käyvät tällä ensin? Näin nimittäin päätin. Kyläilen jatkossa vain sellaisten vanhojen tuttujen luona ketkä ovat täälläkin käyneet. Kyseessä ovat ihmiset ovat kuitenkin yksityisautoilevia, työelämässä tai hoitovapaalla ja jos aikataulut antaa periksi minua kahvittaa, luulisi että olisi aikaa tännekkin tulla. Ja sama se matka on kumpaankin suuntaan. Jos minua pyydetään työpäivän jälkeen ajelemaan kylään, luulisi sen toisiltakin onnistuvan?

2 kommenttia:

  1. Just oikea päätös ! Ystävyys on vastavuoroisuutta eikä niin, että vain toinen aina joustaa.

    VastaaPoista
  2. Sanopa muuta! Tönötän siis sijoillani ja annan vuorien tulla Muhammedin luo!

    VastaaPoista