Eikä edes liesi tahi jääkaappi, vaan allekirjoittanut.
Musta on tullut niin paikallinen, että pahaa tekee. Luonnollisesti en itse tätä huomannut, vaan Keittiömestarin siitä piti huomauttaa.
No miten tämä maalaisuus sitten ilmenee? Tulin eilen vesijumpasta ja oli kiire tekstata ja kannella paikalliselle äidille että hänen kotiarestiin määrätty tyttärensä notkui muun nuorison jatkona kylillä.
Eipä olisi tullut pääkauapungissa mieleen tutkailla nuorisoporukoita siltä varalta näkyykö siellä tuttuja. Saati kannella jos olisi näkynyt.
Noh, äiti kiitteli tiedosta ja kertoi että tyttö oli karannut siskonsa skootterilla kun äiti oli mennyt vessaan. Jepjep. Kyseessä on muuten klassinen "hyvä perhe", ja mitä ilmeisimmin tyttö vain hakee huomiota. Että ilolla odottelen elämää 13 vuoden päästä, kuinkahan meidän tättähäärän käy.
Pääsin kuluneella viikolla toimimaan muutenkin silminnäkijänä, vastaantullut auto karkasi kuskin näpeistä ja pyörähti ojan kautta puu kylkeen. Ja kuskilla ei ollut turvavöitä, oli tajuton mutta onneksi palaili tolkkuihinsa kun ambulanssia odottelin. Kun näin miten auto pyöri ja kuulin miten uhri korisi mietin että tästä ei enää ihmistä tule. Mutta ihme ja kumma oli pystynyt jo palomiehille nimensä sanomaan kun häntä autosta ulos leikkasivat. Kummasti on tullut ajeltua melko varovaisesti sittemmin.
Iloisempiin asioihin. Olin reipas potilas ja tänään minulta porattin ja paikattiin hampaasta reikä ilman puudutusta. Ääni ja tärinä tekivät edelleen pahaa, mutta siitä kokemuksesta ei vissiin pääse kuin nukuttamalla eroon.
Hammaslääkäri oli myöhässä, joten sovittiin että palataan kahteen jäljellä olevaan reikään toisella kertaa. Toivottavasti silloinkin ilman puudutusta.
Tällä viikolla olen salittanut, vesijumpannut ja aamutuimaan vesijuossut. Paino oli tänään, vihdoin, saman verran kun silloin kun oma sairasteluni alkoi. Toivoa siis on.
Tämä on Ajatuskatkos-blogin 500. postaus. Jee minulle ja sitkeillä sisseille jotka jaksavat vielä lukea.
Tää kaikki vie mut takaisin alkuun.
1 kuukausi sitten