Hunningolla

Tarkastellaanpa allekirjoittaneen vointia nopeasti:
- Jumpattu enemmän kuin maattu sohvalla -check.
- Syöty heinää enempi kuin pullaa -check.
Tuloksista päätelleen voidaan todeta, että en ole hunningolla. Ainoa vaan että kun jumpauttaa neljänä iltana viikossa ja kahdesti lenkillä, ei työssäkäynnin jälkeen jää aikaa blogille. Kun puntissa roikkuva räkänokkakin on sitä mieltä että häntä pitää huomioida. Niin ja kai TuVenkin kanssa pitäisi jotain touhuta..

Nyt on hyvä pössis kannatellut jo kaksi viikkoa, toivottavasti jaksaisin tsempata se ensimmäisen aallonpohjankin yli minkä tiedän vaanivan tuolla jossain ensi viikolla. Toisaalta syyskuun puolivälissä alkaa sekä jumppa- että tanssitunnit, joten se pitänee vauhtia yllä. Tosin sitten on mietittävä aikataulut uudelleen, loppuu viikosta päivät. Mutta katsellaan.

Käytiin menneellä viikolla TuVen kanssa kontrolleissa allergian tiimoilta, ja saatiin lopetuslupa käytössä olevalle maitovastikkeelle kun nyt ollaan saatu kaikista ruoka-aineryhmistä jotain sopivaa ruokavalioon. Pikkuhiljaa vähennellään tuota maitoa, mutta se vaatii uudet rutiinit: tällä hetkellä aamuisin lykkään maitopullon TuVelle aamulla niin saan kammata naamani töitä varten rauhassa, myös nukkumaanmeno rutiiniin on kuulunut pullolinen maitoa sohvalla köllien.
Lääkäri myös varoitteli, että TuVe todennäköisesti "laihtuu" jonkin verran kun maidoke lopetetaan, sillä sehän on kyllästetty energialla niin, että se riittäisi vielä kaksivuotiaan ainoaksi ravinnonlähteeksi. Mutta aika ja muu ruoka korjaa tilannetta. Ja lähinnähän TuVekin on vaan turvoksissa, mutta täytyykin päiväkodissa varoittaa etteivät säihkähdä kun äiti ja tytär solakoituvat silmissä.. Näkisi vaan, varsinkaan äidin kohdalla noin tapahtuvan.

Ei pöllömpää, vai onko?

Uutta työtä takana 10 aamua. Sen kunniaksi päätin karaista työkavereita, ja esitin soolon kappaleesta Autiotalo, alkuperäisenä esittäjänä soitin-ja lauluyhtye Dingo. Se vaan soi koko aamun mun päässä, ja jossain kohti sanoin työkaverille etten pääse siitä korvamadosta eroon sitten millään. Työkaveri ehdotti madon vapauttamista, ja kun etsin itselleni täydellistä kynä ja vihko-komboa varastosta päätin sitten vähän lauleskella. Niin, en siis osaa laulaa. Nipa muuten veivaa mun päässä edelleen, 12 tuntia myöhemmin.

Kunnon työntekijänä kävin siis jo toimistotarvikevarkailla. Uusi elämä, uusi vihko. Kävin työterveyshuollossa toteamassa itseni työkykyiseksi, mutta kappas keppanaa, yllättäen ylipainoiseksi. Olen nyt lähes puolitoista vuotta kantanut kiinteästi raskausaikana kerättyjä kiloja jotka olin pudottanut jo ennen raskautta kertaalleen. Muutaman kerran olen itseäni rotiin hetkeksi saanut, mutta siihen se on jäänytkin. Joten nyt otettiin työterveyshuollon kanssa uudet opit käyttöön, tai lähinnä kannustin.
Joka toinen viikko käyn punnitsemassa itseni terveydenhoitajalla. Uskoisin että julkinen nöyryytys toimii kun mikään muu ei toimi. Ihme kyllä, mitkään labratulokset eivät juorunneet ylipainostani. Vielä.
Mutta siis vihkoa tarvitsen, sovittiin myös että pidän kahden viikon aikana 8 päivänä ruokapäiväkirjaa jonka vien sitten näytille. Mitään ravitsemusohjausta en pyytänyt enkä saanut, ei ole tarvis.

Tänään juttelin TuVen omahoitajan kanssa, kertoi että kuherruskuukausi alkaa olemaan loppusuoralla ja kupeitteni hedelmä on kahteen kertaan tällä viikolla jo osoittanut mieltään. Vähän naureskelin että yhdessä viikossa kaksi kertaa, kotona hermot menee tytöllä kahdesti välillä jo kahdessa ja puolessa minuutissa. Kyseessä on protestoinnin sijasta ilmeisesti ollut kuitenkin enempi ikävästä, tiedä häntä. Mutta tyytyväisenä tuo hoitoon jää, ja tyytyväisenä lähtee pois. Se riittää.

Nyt kun tyttö on saanut jonkin verran motoriikassa muita kiinni ja käppäilee ympäriinsä (tosin hyvin länkkärimäisellä tyylillä, jotenkin kävely ei ole omaan silmääni ihan tasapuolista, mutta en oikein saa kiinni siitä mikä vaappumisessa on outoa verrattuna muihin, mutta omintakeista kävely kuitenkin on), vähän esittivät päivähoidossa kysymyksiä puheesta. Tai sen puutteesta. Jos TuVella aiemmin oli hakusessa jotain sanoja, ei ole enää. Niitä ei tule yhtään. Periaatteessa tässä on puoli vuotta aikaa odottaa ensimmäistä sanaa ennenkuin täyttyy valtakunnalliset kriteerit huolesta. Päiväkodilla vaan juteltiin siitä, että TuVe kuitenkin vaikuttaisi ymmärtävän paljon asioita ja hän osaa toimia 1-2 osaisten ohjeiden mukaan. Lastentarhanopettajan oman kokemuksen mukaan vaan tavanomaista hitaammat puhujat tulevat tässä asiassa myös hiukan jälkijunassa, että sen puoleen TuVe ei oikein sovi muottiin. Tiedä häntä, ensi kuussa on puolitoistavuotis-neuvola, siellä täytynee tästäkin asiasta puhua.
Hiukan vaan riipii että tuolla tytöntylleröllä ei mikään asia voi edetä oppikirjan mukaan. Vaikka luulisi että olisin hänen kanssaan oppinut jo odottamaan, koen vaan että universumilla on jotain mua vastaan hyvin henkilökohtaisesti kun joudun pähkimään tytön ruokavaliota, liikkumista ja nyt puhettakin standardiäitiä enemmän.

No, ei kai tässä muu auta kuin odottaa. Jos vaikka oma paino putoaisi sillä aikaa.
Aurinko laskee sun selkäsi taa, se värjää sun hiuksesi...

Ruuhkavuodet alkakoon!

Viikko uutta työtä takana. Nyt löydän jo omalle parkkipaikalle (ihanvaan meikälle varatulle hih) ja muistan suurimman osan työkavereiden nimistä. Ja kahvinkeittimen ja ruokalan olen paikallistanut. Siinä olikin omat tavoitteeni ekalle viikolle, ja ne tuli siis saavutettua. Työn sisältö on vähän auki meikäläiselle, muttei sitä taida oikein tietää esimiehenikään, että sillä saralla ei varsinaista hätää.
Muutamia loistavia ideoita olen kuitenkin jo kehitellyt, en kuitenkaan vielä esitellyt. Täytyy vähän makustella asioita ensin.

TuVe on jatkanut rentoiluaan. Kolmena aamuna mun sormi ei enää kelvannut talutukseen kun käveltiin sinne oman ryhmän tiloihin vaan leikit ja uudet kaverit vei tyttöä. Perjantaina kuului eka kertaa pieni yyh, kun tarjosin tyttöä sylistä suoraan hoitajalle, joka ei vielä vissiin ollutkaan niin tuttu. Mutta ei tuo kummempia protestoinut, ennenkuin ehdin selkääni kääntää tutki tyttö jo jotain koirakirjaa hoitajan kanssa.

Pientä tsemppiä on havaittavissa myös parempaan elämään. Olisin päässyt jo tänä viikonloppuna uuden työkaverin siivellä testaamaan yhtä salia joka on kuulemma tässä lähellä, mutta tässä on vähän teatteria ja huomenna ehkä kotieläinpuistoa työjärjestyksessä. Että jos sinne salille sitten ensi viikolla. Pari kertaa viime viikolla tulin töistä suoraan kotiin, otin rattaat ja kipitin päiväkodille (no totuuden nimissä sinne on ehkä 300 metriä matkaa). Sieltä sitten kurvasin TuVe matkalaisena lenkille, vedettiin sellainen tunteroinen näitä mäkisiä mutkia täällä ja kurvattiin kaupan kautta kotiin.
Ei kerrota Keittiömestarille, mutta niinä päivinä kun lenkkeiltiin, oli Keittis ehtinyt kotiin, siivonnut aamuiset kaaoksen jäljet pois ja laittanut iltapäiväkahvit tulille. Ihan mukava kotiinpaluu siis.

Rento ja rauhallinen

Tuollaisen tuomion se meidän perheen pienempi emäntä sai ekana tarhapäivänä. Ei ollut kahvinkeitoltaan ehtinyt edes itkua tirauttaa. Sitä vaan ihmettelivät että miten tuollainen alle puolitoistavuotias jaksaa keskittyä yhteen ja samaan kahvikekkeri/keittiöleikkiin niin pitkään. Mutta kaipa se on tottunut että noi keittiöhommat meillä aina kestää. Mä häärään TuVelle aina kerralla yli viikon ruoat, siinä menee useampi tunti. Ja niitä Keittiömestarin sessioita en jaksa edes kellottaa.

Mutta olipa kivan tuntuinen pössis siellä päiväkodissa. Tietysti lapsiakin on vielä vähemmän, ensi viikonkin TuVen ryhmässä on vain puolet koko ryhmästä. Mutta tunnelma on sellainen todella lämmin ja iloinen. Tosin en nyt varsinaisesti mitään kylmäkiskoista yrmyilyä odottanutkaan. Mutta tänäänkin oli kiva jättää tyttö sinne nauravien hoitajien ja lasten luo.

Hyvästelin vanhan viraston tiistaina, voi hyvänen aika sitä parkua ja porua! Ja olo oli kuin kukkalähetillä kun ajoin kotiin kun useampikin yhteityötaho oli muistanut mua kukkasilla. Meillä tönöttää nyt 4 leikkokukkakimppua ja kolme ruukkurehua. Tulipa elävöitettyä sisustusta kerrasta!
Maanantaina alkaa uudet haasteet. Jännittää ihan sikapossuna. Edes TuVen päiväkodin aloitus ei jännittänytkään yhtään niin paljon kuin tämä uusi työ.
Eilen kävin tekemässä työsopimuksen. Ja samalla tietysti tapasin uusia työkavereita ja johtoporrasta. Kaikki hymyssä suin toivottelivat meikäläisen mukaan remmiin. Ja odottavat kuulemma meikäläiseltä paljon uusia ajatuksia ja ideoita toteutettavaksi. Ohhoh.
Ihan vaan vähän paineita ja silleen.

Niin ja meikäinen, ryhmäliikunnanvihaaja nro1, on ilmoittautunut kahdelle ryhmäjumppatunnille. Tää maalaisilma sekoittaa mun pään. Mutta aika kivasti silti.