Ei pöllömpää, vai onko?

Uutta työtä takana 10 aamua. Sen kunniaksi päätin karaista työkavereita, ja esitin soolon kappaleesta Autiotalo, alkuperäisenä esittäjänä soitin-ja lauluyhtye Dingo. Se vaan soi koko aamun mun päässä, ja jossain kohti sanoin työkaverille etten pääse siitä korvamadosta eroon sitten millään. Työkaveri ehdotti madon vapauttamista, ja kun etsin itselleni täydellistä kynä ja vihko-komboa varastosta päätin sitten vähän lauleskella. Niin, en siis osaa laulaa. Nipa muuten veivaa mun päässä edelleen, 12 tuntia myöhemmin.

Kunnon työntekijänä kävin siis jo toimistotarvikevarkailla. Uusi elämä, uusi vihko. Kävin työterveyshuollossa toteamassa itseni työkykyiseksi, mutta kappas keppanaa, yllättäen ylipainoiseksi. Olen nyt lähes puolitoista vuotta kantanut kiinteästi raskausaikana kerättyjä kiloja jotka olin pudottanut jo ennen raskautta kertaalleen. Muutaman kerran olen itseäni rotiin hetkeksi saanut, mutta siihen se on jäänytkin. Joten nyt otettiin työterveyshuollon kanssa uudet opit käyttöön, tai lähinnä kannustin.
Joka toinen viikko käyn punnitsemassa itseni terveydenhoitajalla. Uskoisin että julkinen nöyryytys toimii kun mikään muu ei toimi. Ihme kyllä, mitkään labratulokset eivät juorunneet ylipainostani. Vielä.
Mutta siis vihkoa tarvitsen, sovittiin myös että pidän kahden viikon aikana 8 päivänä ruokapäiväkirjaa jonka vien sitten näytille. Mitään ravitsemusohjausta en pyytänyt enkä saanut, ei ole tarvis.

Tänään juttelin TuVen omahoitajan kanssa, kertoi että kuherruskuukausi alkaa olemaan loppusuoralla ja kupeitteni hedelmä on kahteen kertaan tällä viikolla jo osoittanut mieltään. Vähän naureskelin että yhdessä viikossa kaksi kertaa, kotona hermot menee tytöllä kahdesti välillä jo kahdessa ja puolessa minuutissa. Kyseessä on protestoinnin sijasta ilmeisesti ollut kuitenkin enempi ikävästä, tiedä häntä. Mutta tyytyväisenä tuo hoitoon jää, ja tyytyväisenä lähtee pois. Se riittää.

Nyt kun tyttö on saanut jonkin verran motoriikassa muita kiinni ja käppäilee ympäriinsä (tosin hyvin länkkärimäisellä tyylillä, jotenkin kävely ei ole omaan silmääni ihan tasapuolista, mutta en oikein saa kiinni siitä mikä vaappumisessa on outoa verrattuna muihin, mutta omintakeista kävely kuitenkin on), vähän esittivät päivähoidossa kysymyksiä puheesta. Tai sen puutteesta. Jos TuVella aiemmin oli hakusessa jotain sanoja, ei ole enää. Niitä ei tule yhtään. Periaatteessa tässä on puoli vuotta aikaa odottaa ensimmäistä sanaa ennenkuin täyttyy valtakunnalliset kriteerit huolesta. Päiväkodilla vaan juteltiin siitä, että TuVe kuitenkin vaikuttaisi ymmärtävän paljon asioita ja hän osaa toimia 1-2 osaisten ohjeiden mukaan. Lastentarhanopettajan oman kokemuksen mukaan vaan tavanomaista hitaammat puhujat tulevat tässä asiassa myös hiukan jälkijunassa, että sen puoleen TuVe ei oikein sovi muottiin. Tiedä häntä, ensi kuussa on puolitoistavuotis-neuvola, siellä täytynee tästäkin asiasta puhua.
Hiukan vaan riipii että tuolla tytöntylleröllä ei mikään asia voi edetä oppikirjan mukaan. Vaikka luulisi että olisin hänen kanssaan oppinut jo odottamaan, koen vaan että universumilla on jotain mua vastaan hyvin henkilökohtaisesti kun joudun pähkimään tytön ruokavaliota, liikkumista ja nyt puhettakin standardiäitiä enemmän.

No, ei kai tässä muu auta kuin odottaa. Jos vaikka oma paino putoaisi sillä aikaa.
Aurinko laskee sun selkäsi taa, se värjää sun hiuksesi...