lauantai 31. joulukuuta 2011

Vuosikatsaus

Olen näemmä vuosina 2009 ja 2010 tehnyt meemin avulla katsausta elettyyn vuoteen, mutta nyt kun lueskelin niitä kysymyksiä läpi, toetesin että vastaukset tulee kiertämään kehää.
Joten tässä odotellessani että Keittiömestari saa meille pizzaa aikaiseksi voisin suorittaa vapaamuotoisen analyysin menneestä ja lupailla sen jälkeen tietysti turhia.

Mitkä sitten oli ne The-Jutut vuonna 2011?
Arvaako kukaan? Ei varmaan, joten kerron itse. Painonnousu, huonot yöunet ja turhautuminen lienee parasta tässä vuodessa. Palkinto kuitenkin pokataan vasta ensi vuonna. Joten se siitä.
Kaikesta huolimatta suurin ponnistus oli muuttaa Keittiömestarin kanssa kimppaan. En oikein tiennyt mitä odotin, mutta olensilti onnistunut kokenut onnistumisia ja pettymyksiä tässä yhteisasumisessa sellaisissa asioissa joissa niitä vähiten kuvittelin tulevan vastaan. Onneksi Keittiömestari on vanha kettu näissä jutuissa, eikä se pahemmin hötkyile suuntaan eikä toiseen kun meikäläinen menee pitkin seiniä milloin ilosta, milloin surusta.
Pinnallisissa asioista mainittakoon, että vapun jälkeen kävin all-time-low-lukemissa painon kanssa, ja pääsin realistiseen tavoitepainooni (epärealistinen olisi ollut siitä vielä -7-8kg, mutta se olisi vaatinut jo ponnisteluja 26 tuntia vrk:ssa, mikä olisi ollut, noh, epärealistista?).
Vuosien haikailun ja tavoittelun jälkeen oli myös treffit sovittuna plastiikkakirurgin kanssa lokakuulle, tarkoituksena pienentää tuota rintamalinjaa. Se nyt jäi kuitenkin toteuttamatta mutta tohtorin kanssa oli puhetta ettei PaavoBirgitta ainakaan hyvää rinnoille tee imetti tai ei, joten pääsempähän sitten korjailemaan etuvarustusta kerralla kuntoon (joskus).
Bloggailu hyytyi ihan kiitettävästi yhteenmuuton jälkeen, mutta kuten Feeniks lintu nousee tuhkastaan, näyttä siltä että meikäläinen parantaa tahtiaan koko ajan.

Entäs ensi vuonna sitten?
No ainakin äippäloman se osuus jota vietän yhtenä kappaleena, tulee varmasti lisäämään postauksien määrää. Kun ei oikein nytkään jaksa hirveästi hillua, ja sittenhän mulla on kaiket päivät aikaa kun tuo yks on töissä ja mä saan olla yksin (voi että, ne töissä luulee että lasken jäljellä olevia päiviä siihen että PaavoBirgitta ulkoistuu, oikeasti lasken päiviä siihen että saan herätä rauhassa, keittää aamukahvit ja lukea hesarin kenenkään keskeyttämättä..) Aion myös parantaa kuten sika juoksuaan kommentointia, tosin se tulee olemaan helppoa kun nykyisellään ei juuri kommentoi kuin omaan blogiin, jos sinnekään. En edes keksi miksi en saa avauduttua muiden kommenttilootiin, vaikka itse tykkään saada palautetta ja lukea muidenkin blogien kommentteja.
No sitten on tietysti se itsestäänselvyys, yrittää ulkoistaa PaavoBirgitta jossain kohti, mieluiten vielä suurin piirtein suunnitellulla aikataululla. Eli ennen kesää (terkkuja vaan Keittiömestarille..).
Niin ja sitten ensi vuonna tähän aikaan olla jotenkin säädyllisissä mitoissa, en jaksa murehtia mistään lukemista vielä, kun en tiedä mihin lukemiin tulen päätymään. Niin haluaisin jo niin kovasti palata salille, ja kunnolla treenaamaan. Joskus ensi vuonna.
Ja tietysti olisi kiva jos Keittiömestarin kanssa olisi jatkossakin kivaa.
Johan tuossa tulikin taas tavoitteita, joten ei muuta kuin:

TODELLA ONNISTUNUTTA VUOTTA 2012 KAIKILLE!!

perjantai 30. joulukuuta 2011

Ulosantini kaipaa ilmeisesti parannusta

Mä en aina vissiin ihan osaa ilmaista itseäni silleen kaunisti ja yksinkertaisesti, siis niin että mieskin ymmärtää. Välillä tulee kommunikaatiokatkoksia, koskien vaikka roskienvientiä, siivousta tai telkkariohjelmia. Sitten on niitä vähän isompia katkoksia, jotka ei vaan voi johtua aina musta.

Esimerkiksi eilen Keittiömestari silleen viattomasti kysyi että koskas tuon lapsen pitikään syntyä. Aluksi ajattelin, että siltä on vaan se virallinen päivämäärä hukassa, ja vastasin sille että monesko päivä.
Sen jälkeen samainen jannu kysyy ihan kirkkain silmin, että missä kuussa. No meikäläinen alkaa siinä kohti jo vähän haukkomaan henkeä, ja vastaa että helmikuussa. Helmikuussa jo, oli Keittiömestarin spontaani reaktio tähän, selvästi yllättyneenä että jakaantumista kahteen on tiedossa jo parin kuukauden sisään.
Oli sitten pakko kysyä että koskas isäntä sitten oikein kuvitteli jälkikasvua oikein tulevan? Joskus kesällä oli vastaus... Oli pakko vielä kysyä että minä norsuna sä mua oikein pidät, jos kerroin sulle juhannuksena olevani raskaana ja sun laskelmien mukaan tää syntyis kesällä ni tiineyshän kestäis sitten päälle vuoden?  Tai se fakta että mulla on pari viikkoa töitä jäljellä, kuinka aikaisin kuvittelit että jään oikein äitiyslomalle? Tai eikö mikään kello soi, kun meillä tönöttää makkarissa jo pinnasänky ja tulevassa PaavoBirgitan huoneessa on käynyt räjähtämässä joku lastentarvikeliike (siellä on levällään vaunut, ja sitterit, vaatteita ja muita härpäkkeitä sekä äitiyspakkaus), että tässä ikäänkuin saattaisi olla jotain syntymää tapahtumassa jossain välissä?
Vastaus oli yksinkertaisesti, että eihän näistä asioista mitään tajua, ja mullahan on siis täysin eri asia on kun oon alan ihmisiä.

Jep, sehän vaatiikin ihan koulutuksen että tietää tällaisen ihmistyyppisen nisäkkään olevan kantava keskimäärin se yhdeksän kuukautta. Tää tieto pimitetään peruskoulussa ja säästellään sitten syventäviin opintoihin. Jos käy lukion, siellä saatetaan vinkkasta miten niitä lapsia tehdään, muttei silti paljasteta kuinka kauan siitä peiton heiluttelusta menee siihen että junior on tullut tavalla tai toisella mahanahan läpi. Hohhoijaa.

Myönsi kuitenkin, että oli tänään saanut pomoltaan kyytiä kun kertoi että lapsi onkin syntymässä jo talvesta, eikä kesällä. Ei se pomo pahalla ollut sanonut, ja kaikki isyyslomat järjestyy kyllä kun Keittiömestari haluaa ilman sen kummempia ongelmia. Oli vaan kyykyttänyt Keittiömestaria siitä että tämä on niin ulalla, ja vissiinkin käskenyt huolehtia siitä etten rasitu tai jotain (tämän päättelyn tein siitä, kun en saanut kantaa toista kauppakassia, vaikka päivästä yksi on ollut selvää että kaikki työt jaetaan, ja jos ostoskasseja on kaksi, niin kumpikin kantaa yhden).
No pomo onkin nainen, sehän saattaa olla että Keittiömestarin mielestä nää tiineyskuviot pimitetäänkin vaan miehiltä...

tiistai 27. joulukuuta 2011

Opin vuonna 2011 4 asiaa

Toivottavasti olen oppinut muutakin, mutta nämä tuli tänään mieleen. 

Että vielä 2000-luvulla saattaa joku mies kuvitella, että kodinkone on oiva joululahja puolisolle. Kiitän onneani että ne tarjous kuivausrummut joita Keittiömestari meni katselemaan, oli myyty loppuun. Joten sain navigaattorin. Ei ehkä jotain mitä mä olin odottanut, mutta selitys oli aika liikkis. Mun auto kuulemma tarvitsee navigaattorin, sillä Keittiömestari ei osaa ajaa meidän suunniteltuun synnytyssairaalaan (ei se muuten osaa niihin kahteen muuhunkaan potentiaaliseen vaihtoehtoon..). Ja onhan tuo navigaattori ihan kiva lelu.

Että tiineenä ei riitä että syö yhden edestä, mutta kahden edestä on liikaa. Terveisiä vaan neuvolatädille. Tänään se ensimmäisen kerran puuttui painonnousuuni, eikä välttämättä yhtään liian aikaisin. 15kiloa ekasta neuvolasta, 18 kiloa "normipainosta". Ja vielä on turpeimmat ajat edessä. Terkkari sanoi, ettei rupea mulle saarnaamaan, eikä neuvomaan dieettien kanssa, kyllä aikuinen nainen tietää mitä tekee, varsinkin tällä taustalla (olen kertonut parin vuoden mittaisesta painonpudotus projektistani, ja ahdistuksistani nousevia lukuja kohtaan). No tämä aikuinen nainen sitten menee töihin ja tempaisee puolikkaan puolikaan konventirasian (oli muuten vasta tämän joulun toinen konvehtirasia, Keittiömestari ei niistä piittaa joten en ole viitsinyt ostaa). Mutta oikeasti olen vähän pulmissani tämän syömiskuvion kanssa, normiannokset ei riitä, mutta mättänyt ruokaa selvästi liikaa ääntä kohti. Okei, olen herkutellutkin, mutta en nyt ihan 18 kilon edestä.

Että kaikille naisille ei välttämättä tule raskausarpia, toiset alkaa vaan muistuttaa Chewbaccaa vatsan alueelta! Siis oikeasti, tästä ei kukaan kertonut saati varoittanut. Luulin pitkään että vaan kuvittelin, mutta esittelin mahaani vesijuoksukaverilleni, ja hän vahvisti että olen tuuheimillani vatsan alueelta.

Että jostain syystä tunnen tarvetta salailla reaalielämän tuttavuuksilta sen faktan, että Keittiömestari ei ole raskauteni aikana koskenut kertaakaan mahaani. Vaikka se onkin kiellettyä aluetta muilta, tuntuu hassulta että se ihminen joka saisi koskea ei halua (tai uskalla). En viitsi varsinaisesti kerjätä, että hiplaa mun karvaista ja tutisevaa perunasäkkiäni. Saattaahan tuo olla että meikäläisen fiilikset on niin ennalta-arvattavissa, ettei se viitsi ottaa riskiä ja menettää käsiään jos mä vaikka puren.
Kun kahvipöydässä sitten jostain syystä joku ottaa aina asian esiin, että miltä tuleva isä näyttää kun jälkikasvu antaa kenkää mahan läpi tyydyn hymisemään kryptisesti.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Juokse porosein

Paitsi että tämä poro ei juokse, tämä vyöryy.
Mitään megajoulua ei ole suunnitelmissa, mutta siltikin on pitänyt touhuta yhtä sun toista. Ja kyläillä töiden jälkeen viikon mittaan kaikilla sukulaisilla vaihtamassa joulurehut. Hitto että onkin joskus pitänyt jatkaa äipän perinnettä ostaa enoille ja tädeille kukat.
Keittiömestari on vielä ilman lahjaa, eihän tässä nyt mikään kiire ole... Tekisi mieli heittää vastapalloon se sen viime vuotinen kommentti, että paras lahja hänelle on että mä olen olemassa. Varsinkin kun tiedän että se myhäilee olemattomaan partaansa kun on ilmeisesti löytänyt mulle ainakin itseään tyydyttävän lahjan. No täytyy tehdä täsmäisku kauppaan tänään.

Niin että ei mulla tässä oikein muuta ollut, kunhan ajattelin tulla raportoimaan olevani edelleen hengissä. Niin ja tietysti:

RAUHALLISTA JOULUA!

torstai 15. joulukuuta 2011

Toinenkin ongelma

En oo löytänyt tuohon edelliseen ongelmaan vielä viisasten kiveä. Jos jollakulla sellainen on,voisi heittää tänne päin kunhan ei tee sitä kovaa tai tähtää suoraan päähän.

Varsinaista päänvaivaa tänään aiheuttaa mahavaiva (olenpas taas nokkela sanavalinnoissani). Olen tässä päivänä muutama suorittanut aika aivotonta bloghoppausta ilman tarkoitusta, ja päätynyt milloin mihinkin blogeihin. Ja ilmeisen monta lapsettomuusblogia on tullut vastaan.
Näissä lapsettomuusblogeissa on monessa työstetty fiiliksiä siitä, miltä tuntuu kun tulee joulukortteja missä on kuvia pienistä ihmisistä (ei muuten kuulu henk.koht suosikkeihin mullakaan, en koskaan tiedä mitä niille korteille kuuluu tehdä. Tavan kortit voi laittaa kierrätykseen, mutta entäs valokuvat jostain vieraasta mukelosta? Tuntuu julmalta kipata niitä roskikseenkaan mutten silti halua säilöä kenen tahansa ipanoiden kuvia vaan säilömisen ilosta) tai miltä tuntuu katsella vierestä kun työkaveri/opiskelukaveri/ kaveri/ muu vapaavalintainen hlö on raskaana, oli sitten tiineys saatettu alulle millä tahansa tyylillä. Moni myöntää avoimesti olevansa katkera ja kokevansa raskauteen ja pieniin lapsiin liittyvät keskustelut ahdistavani.

Olen tässä asiassa omasta mielestäni hiukan kynnyksellä, vuosi sitten olin valmis heittämään ensimmäisen ja viimeisenkin kiven kaikkin raskaana olevien ja tai juuri lapsen saaneiden päälle. Keskenmeno ja sen laajakirjoiset komplikaatiot vei elämänhalut aika laaja-alaisesti, mutta onneksi pääsin siitä suosta nousemaan perheen ja Keittiömestarin kanssa/tuella. Enkä kuuna kullan valkeana olisi uskonut että teen positiivisen raskaustestin samana päivänä kun keskenmenneessä raskaudessa olisi ollut laskettu aika. Olen sanattoman onnellinen ja koen olevani etuoikeutettu.

Viime talvi on kuitenkin edelleen hyvin voimakkaasti mukana ajatuksissa, päivämäärät ja ajat seurailee toisiaan ja niistä kumpuilee tällä hetkellä lähinnä haikeuteen kallistuvia tunteita. En usko että koskaan unohdan miltä tuntui vuosi sitten.
Tässä raskaudessa olen kantanut haikeuden viittaa, enkä pitkään aikaan puhunut sanaakaan raskaudesta edes toisen aloittaessa siitä keskustelua (tämä siis real life-tilanteissa, blogissa olen päästellyt aivopieuja minkä olen ehtinyt). Vasta viime aikoina kun sokeakin näkee että olen tukevasti raskaana  olen hiukan vapautunut. Vähättelen hankintoja, tuntemuksia, ja jostain syystä vain laveasti viittaan lasketun ajan olevan helmikuussa. En edelleenkään spontaanisti aloita keskustelua raskaudesta, mutta vastaan jo kysymyksiin.
Miksi? No siksi että en voi olla varma ketä raskauteni loukkaa. Jumakekkama, eihän PaavoBirgitta ole keneltäkään muulta pois, mutta silti. Enhän tätä ole ansainnut, en koskaan aiemmin halunnut lasta eikä yritykseenkään kauaa mennyt (harvoin muuten minkään asian harjoittelu on niin mukavaa, köh). Jostain allekirjoittaneelle tuntemattomasta syystä tässä nyt kuitenkin ollaan tilanteessa että työaamuja on jäljellä 24.

Että tällaista tänä torstaina.
Niin joo, 5 astetta lämmintä ja vettä tulee kaatamalla! Tuokin selittänee ankeat tunnelmat. Mutta millä hitolla jouluäijä pääsee poroineen tulemaan ens viikolla?

tiistai 13. joulukuuta 2011

yks kyssä..

Sain joulukortit askarreltua, ja yritin suorittaa joulusiivousta blogissa.
Mutta miten saan poistettua jonkun blogin lukuluettelosta? En vaan tajuu... Vanhassa näkymässä tajusin.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Viikon ihmetykset

Kun tulin kantavaksi, oli suunnitelmissa jatkaa elämää ja blogin pitoa kuten siihenkin asti. Mutta äsken kun selailin noita allekirjoittaneen kirjoituksia vaikka viimeiseltä puolelta vuodelta, huomaan että tää tiineys on näyttänyt ottaneen vallan täällä(kin).  Paitsi että täällä blogissa kun keskityn vain ja ainoastaan omien aivopierujeni päästelyyn niin olisihan tuo pitänyt arvata. No olkoon sitten niin. Tekevälle sattuu ja muita kliseitä.
 
Sitten niihin aivopieruihin. Olin alkuviikon lomalla,  ja kuten täälläkin hehkutin, kävin ottamassa vauhtia Seinäjoelta. Oli lystiä kuten lemppari-ihmisen kanssa voi vain olla.  Tosin saatiin aikaan naurut ja kriisit siitä kuinka vanhoja me ollaan. Ollaan tutustuttu opiskellessa, kumpikin oli muuttanut eri paikkakunnalta ja meitä ei pidellyt mikään. Toisin sanoen juhlittiin paljon ja touhuiltiin paljon kahdestaan kaikkia omia juttuja kun ei oikein ollut muita kavereita. Ja entäs nyt sitten? Kaveri on naimissa ja äiti viiden kuukauden ikäiselle tytölle ja meikäläinen kulkee mahanahka pinkeenä (niin ja tietysti asun yhdessä jonkun sällin kanssa). Että haalareista ja Tequila!-illoista ollaan kuljettu aika nopeasti matka kahvitarjousten kyttäämiseen ja lämpimien ulkoiluvaateiden arvostamiseen.  Ei nyt välttämättä huonompaan suuntaan, mutta keski-ikäisempään kuitenkin. 

Meillä oli töissä virinnyt idea, että vietetään joku iltapäivä nyyttärihenkeen pikkujouluja. Torstaina oli sellainen päivä, että kaikki olivat meidän toimistolla joten silloin kaikki raahautui paikalle nyytteineen ja koska meikäläiselle oli neuvolassa annettu varoitus korkeista verenpaineista ja kehoitus ottaa kevyesti, siivoilin ja koristelin toimistoa koko päivän. Meikän logiikalla en siis tehnyt töitä joka olisi ollut paikallaan istumista vaan kiipeilin erilaisilla jakkaroilla ja heiluin kuin hullu heinämies muutenkin, mutta en tehnyt töitä. Jäätävää logiikkaa (mutta paineet oli palautuneet iltapäivällä omiin lukemiinsa, jahka olin saanut riittävästi kahvia ja riehua rauhassa). Hetki siinä sitten syötin ruokia ja höpöteltiin ja taustalla soi joululaulut kunnes sitten pomoni käytti puheenvuoron ja ilmoitti että tässä tosiaan vietetään pikkujouluja, mutta myös Kirsun yllätys-babyshoweria. Oli muuten täysi yllätys.  Ja sain auton takakontillisen lahjoja. Tai mä mitään lahjoja varsinaisesti saanut, vaan mahavaiva. Siellä oli kaikkea uimapuvusta ja nallehaalariin ja leluja ja tarvikkeita ynnä muuta ihkua. 
Aika hurjaa että työkaverit on nähneet noin paljon vaivaa ja panostaneet meikäläisen huolimattomuuteen ehkäisyn osalta, varsinkin kun tiedän ettei ns. ”omat kaverit” tuollaisia kinkereitä tosiaan tule järkkäämään. Tuollaiset ei vaan kuulu meidän juttuihin, ja meikäläisen lisääntyminen on jostain syystä vieläkin vähän vieras aihe monille kun kukaan ei sellaista olettanut tapahtuvan. Mutta työkavereita ei olettamukset haittaa ja nyt olen sitten vauvasuihkutettu.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ei töitä ennen itsenäisyyttä

Olinpa taas oikea verbaaliakrobaatti kun tuon otsikon rykäsin. Pitelen tässä siis huomisen ja maanantain ylityövapaita ja suoriudun töihin seuraavan kerran vasta ensi keskiviikkona.
On taas kulunut aikaa edellisestä postauksesta, tuntuu että mitään ei oikein ole tapahtanut, mitä nyt mahanahka on vähän revennyt. Niin, ja kuten Veelalle hehkutin edellisen postauksen kommenttilootassa, en jäänyt kiikkiin sokerirasituksessa. Tulokset oli sallittujen sisällä, mutta hiukan yläkanttiin (en kuollaksenikaan muista lukemia). Paino on sen sijaan noussut, joten neuvolatätsyn kanssa sovittiin että voisin yrittää vähän katsella mitä suuhuni pistän. Tätä kirjoittaessani toinen tassu muuten vierailee sipsikipossa vähän väliä, mutta kamoon, mulla alkoi loma.

Aion sunnuntaina siirtyä Seinäjoelle treffaamaan kaveria, ja jättää Keittiömestarin tänne muhimaan omiin nesteisiinsä. Ei me nyt tässä olla riidelty, mutta allekirjoittanutta vähän nyppii että tuo tosiaan pyörii näissä kotinurkissa alvariinsa. Pientä hajurakoa haussa siis.

Vauvavarustelu on alkanut isolla, kokosin eilen pinnasängyn ja nyt se nököttää makkarissa. Patjaa siihen tarttee vielä hankkia. Yhditelmävaunut löytyy, samoin sitteri. Vaatteet on edelleen käymättä läpi. Päätös äitiysaustuksesta tuli myös, ja nyt odottelen pakettia saapuvaksi. Jotain pientä sälää tarttee vielä hankkia, mutta suurimmat taitaa olla kasassa. No paitsi lipasto joka asustelee vielä kaupassa kun vanha sohva odottaa noutajaansa ja tilan tuojaa. Onhan tässä vielä viikkoja helmikuun loppuun, mutta jotenkin mahassa raivoava PaavoBirgitta laukaisee pesänrakennusvietin. Ja tuo raivoaminen ei ole mitään huumoria, ilmeisesti koko alkaa olemaan sen verran että löytyy tulokkaalta jo voimaa. Niin ja enää ei mitenkään siveästi pyörähdellä mahassa, vaan otetaan toisesta kyljestä vauhtia ja ja vedetään kolmiloikalla jalat luonnollisesti edellä toiseen kylkeen. Kun istun ja PaavoBirgitalla on kenttäurheilutreenit meneillään näkee mahan möykkäämisen vaatteidenkin päältä. Se on kuulkaas aika friikkiä.

Niin ja edelleen ärsyttää sanat masuasukki, massu, vaavi, vauvamassu, masu. Mikä mussa on vikana?