tiistai 30. marraskuuta 2010

Ihana

Loma alkoi tänään. Ihanaa.
Keittiömestari osti mulle lävikön, vai miksi sellaista "huuhtele tässä makaronisi"-härveliä kutsutaan. Rumahan tuo on kuin mikä (lävikkö, ei Keittiömestari), mutta eipähän sitä tarvitse vieraille esitellä. Oli mulla sellainen vanha metallinen joka oli vähän ruostunut, mutta Herra Keittiöhenkilö oli sitä mieltä ettei sitä sovi käyttää.

Menen huomenna kampaajalle. Tällä hetkellä kärsin mallista olkapäille asti roikkuva kulahtaneen keltainen kypärä. Sanoin kampaajalle että keksi malli ja väri, sinähän se meistä ammattilainen olet. Ainoana rajoituksena on, että hiukset pitää saada lukittua jollain tapaa, ilman että menee yli 10 pinniä kun käyn salilla. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.
Olen myös pettämässä vakikampaajaani, kaverilleni joka normaalisti toimii hovikampaajana, on melko vaikea saada aikaa. Ja jos totta puhutaan, en viime kerroilla ole ehkä ollut ihan niin tyytyväinen hiuksiini kuin aiemmin. Ennen niin räväkkä hiustaikuri on tyytynyt pääni kanssa turhan tavallisiin vaihtoehtoihin vaikka aina olen antanut täysin vapaat kädet, enkä koskaan ole moittinut poikkevaa mallia tai väriä. Katsotaan jos routa ajaan porsaan kotiin.

Huomenna on tiedossa myös joulusiivous. Matot pihalle ja lattiat pesuun tyyppinen pakettiratkaisu. Riittää sitten jouluna vaan huoleton imurointi (ja tietty muutama imurointi kerta vielä ennen jouluakin) ja pölyjen huitaisu. Lemmikkejä ja/tai lapsia omaavat ystävät kiroavat meikäläisen tässä kohtaa jonnekkin hyvin helteiseen paikkaan. Mutta kuinka paljon aikuinen ihminen joka vain koomaa telkkarin/läppärin edessä tai nukkuu, voi saada sotkua aikaan? No toki tulee pölyä jne, siksi huoleton imurointi. Mutta noin muuten.

Taidan nauttia lonkeron, pipareita ja Aurajuustoa. Meinasin ensin että glögiä, mutta asunnossani on lämmintä 25 astetta joen lämmin juoma ei houkuttele. Kippis.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Osallistuisko heimosotaan vai ottasko vaan pataan?

Otsikko on suora lainaus JIM-kanavan omasta mainoksesta, mutta kuvaa fiiliksiäni paremmin kuin hyvin. Meno on taas kuin moukarihäkissä, ainakin pääni sisällä. Tuntuu että tunnissa seilaan ihmisen tunneskaalan läpi ja iltaisin olen niin kypsä jatkuvaan ailahteluun että pelkään kuolevani pelkkään väsymykseen. Jos pystyisi edes hiukan ennakoimaan olotilojansa pystyisi toimimaan normaalissa elämässä, mutta ei.
Töissä olen ratkaissut ongelman olemalla koko ajan hyvin huonolla tuulella. Eipä tule sitten yllätyksiä kenellekään kun olen jatkuvasti tulta ja tappuraa. Toisaalta säästääkseni täysin viattomia työkavereitani, vietin työviikon lähes linnoittautuneena omaan työhuoneeseeni. Onneksi ensi viikolla on työpäiviä vain maanantai ja tiistai, loppuviikko on lomaa. Tulee muuten enemmän kuin tilauksesta.

No mikä sitten mahtaa oikein ärsyttää, olennaisen ohella? Huomaan että esimerkiksi se, etten ole koko marraskuussa päässyt käymään salilla. Tai "päässyt" on ehkä väärä ilmaisu, mutta kropan oikkujen takia se nyt vaan on ollut täysin poissa "to do"-listalta. Ja koska inhoan aerobista liikuntaa, olen käynyt yhden käden sormilla laskettavan määrän yhteensä lenkillä ja alkukuusta vesijuoksemassa. Vaikuttaa siltä ettei salille ole vielä ensi viikollakaan asiaa, onneksi kausikortin saa kuivumaan kerran ilman karenssipäiviä.
Kun tammikuussa 2009 aloitin tämän uuden elämäni, en sen jälkeen kertaakaan ole ollut näin tyhmä, laiska ja saamaton. Nyt alkaa kylmä rinki hiipiä takamuksen luo, mikäli en kohta paranna tapojani joudun lopulliseen syöksykierteeseen josta ei ole enää hyvin elämäntapojen tielle paluuta.

Aiemmissa postauksissa retostelin ettei paino ole noussut. Lähinnä taisi mehut lähteä lihaksista joka kompensoi sitten muuta turvotuksen määrää. Nyt sitten paino on lähtenyt omalle rakettilennolleen, mitä vain sivusta ihmettelen samalla kuin mussutan pizzasiivua.
Eipä ole kenellekään jäänyt epäselväksi se, että olen ollut sangen vaihtelevalla tuulella. Vaikka tässä postauksessa olen maininnut vain negatiivisista fiiliksistä, välillä olen yhtä päivänpaistetta. Niin mairea ja Naantalin auringonkin kateelliseksi saava, että jo hirvittää. Sellainen ei nimitäin kuulu luonteeseeni.
Keittiömestari on myöskin sangen hukassa, kun ei koskaan tiedä mistä nurkasta tuulee. Varmimmaksi survival-keinokseen hän on valinnut tehdä sitä mitä parhaiten osaa. Ruokaa. Tässä on viikko mässäilty tosiaan pizzalla ja muilla suolaisilla herkuilla. Kun mainitsin, että on hiukan suolaista tämä ruokavalio, tuli kaupasta sitten litra suklaajäätelöä ja levy pähkinäsuklaata. Ihana mies, ei siinä mitään. Mutta kun vaatevarasto ei vaan kestä sen selviytymismekanismia.

Jälleen kerran siis jotain tarvitsisi tehdä. Mutta annan itselleni armonaikaa vielä itsenäisyyspäivään asti. Psyykeeni ei nyt kestä, että lomalla pitäisi syödä kanin ruokaa ja vielä ajella sen fillarilla. Voisin silti totutella pikkuhiljaa ajatukseen.
Lähden perjantaina viettämään äiti-tytär-laatuaikaa Imatran kylpylään kanssa. Taidan kuitenkin pakata myös salikamat mukaan, sillä ainakin nettisivujen perusteella vaikuttaisi olevan ihan sisäsiisti sali. Eihän niitä ole pakko käyttää, säilyyhän ne siellä auton perässä vaikka koko perjantai-maanantai välisen ajan.

Tänään taisi olla 1. Adventti. Sen kunniaksi voisin kaivella loput kynttilät ja kyntteliköt esiin pimeyttä torjumaan.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Satunnaista

Tuossa aikani kuluksi kun yritin saada itselleni jotain turhanpäiväistä ajateltavaa, katselin tarkemmin statistiikkaa blogistani. Hermanni, Radiogaala, änkyrä. Siinä omat suosikkini.

Lääketieteeseen liittyvissä ohjeissa kuuluisi mielestäni välttää termejä kuten runsas, vähäinen ja toistuva. Mikä on toiselle runsasta voi toiselle olla vähäistä. Ja älkää antako mun edes aloittaa tuosta toistuvasta (aloitan kuitenkin: onko kahdesti jo toistuvaa?). Jaksais tässä nyt koko ajan soittelemassa ja kyselemässä.

Pakkasten nyt koetellessa huomasin naamani kuivahtaneen kasaan. Siis normaalia enemmän mitä se yleensä atoopikkona oirehtii. Ehkä tälleen kypsässä 25+ iässä (en myönnä vieläkään vuoden päästä täyttäväni 30) olisi jo aika luopua teineille tarkoitetuista naamavoiteista. Tosin naamani kukkii ajoittain yhtä iloisesti kuin runosuoneni, joten joutunen kääntymään tässä rasva-asiassa jonkun viksumman puoleen. Anyone?

Tosta 25+ tuli mieleen, että jos jollain on kannustava isä, se varmasti löytyy meikältä. Kun, vaihteeksi, velloin ikäkriisissä, heitti faija silleen tosi kivasti että "aattele, 10 vuoden päästä, 10 vuoden päästä oot jo yli 50 vuotta" Okei, toi näytti kirjoitettuna oudolta, mutta You get the point!

Tänään oli sellainen olo että voisi tehdä jotain muuta kuin velloa. Niimpä katsottiin Keittiömestarin kanssa The American. Sanat ei riitä kertomaan kuinka huono se leffa oli. Ou mai gaad! Saatiinpahan vaihteeksi jotain uutta päiviteltävää. Keittiömestari epäili murtuvansa KGB:n kuulustelussa jos joutuisi katsomaan elokuvan uudelleen.

ps. Kappas, oli pakko suorittaa pieni kooveegee kun tuo änkyrä alkoikin kuulostaa tutulta. Mähän oon täällä blogissa miettinyt joskus Pelle Hermannin terminologiaa!

pps. Huijaan ehkä parhaiten itseäni tällä kepeydellä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Jotenkin elossa

Ehkä hiukan surullista että nyt blogiini tulee väkeä ovista ja ikkunoista enemmän kuin koskaan? 
Harmillinen takaisku niille, jotka vaikka marraskuun aikana ovat eksyneet blogiin ja ovat nähneet vaivaa selatakseen koko menneen vuoden läpi kuvitellessaan että vastaavaa tapahtuma/tunnemyrskyä täällä olisi aiemminkin kohdattu. Sisältö on kuitenkin lähinnä vain treeni- ja ruoka-angsteilua ilman edes mitään lukemia tai herutuskuvia.

No eniveis, kuten jo kommenttilootaan vastasinkin, kiitos kaikille myötätuntonsa ilmaisseelle. Olin yllättänyt kuinka paljon liikutti "tuntemattomien" ihmisten tuki ja kannustus. Ja tuen ja kannustuksen määrä, jossa siinäkin laatu korvaa määrän.

Jos marraskuu syntymäpäiviini asti oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja ihmettelyä, ei tälle loppuviikon tunnemyrskylle löydy sanoja tilannetta kuvailemaan.
Asiasta kiinnostuneille tiedoksi, oma fysiikkani alkaa jo elpymään, ja torstain tapahtumiin liittyvät proseduurit suoritettiin kotioloissa perjantaina. Nyt on jäljellä enää ehkä hiukan aneeminen tila ja muut asiaan kuuluvat oireistot. Kivualiasta se ei tainnut olla (ehdollinen sanamuoto sen vuoksi että sain Panacodia kipuun ja mielenrauhaa tuomaan, ja kyseinen lääke vie allekirjoittaneelta ällin täysin) fyysisesti. Toisaalta kaikessa julmuudessaan ja fyysisyydessään toimitus pakotti käsittelemään asiaa myös henkisellä tasolla, joten ehkä mielikin alkaa olemaan jo voiton puolella.
Lääkärin sanat kaikuvat positiivisesti päässäni, luonto on hoitanut asian parhaaksi katsomallaan tavalla kun yksilö ei olisi ollut elinkelpoinen. Julmasti, kaiken totuuden nimissä kuitenkin, voidaan myös todeta että säästyin/säästyttiin Keittiömestarin kanssa tekemästä valintaa kuinka jatkaa mikäli olisi syke löytynyt ja samalla graavia epämuodostumaa tms runsasta epätoivottua kehitystä.

Suru on kuitenkin puserossa. Varsinkin kun ajattelen vanhempiani. Heille olin juuri ehinyt kertoa, ja seuraavassa hetkessä riuhtaistiin mahdollisuus ensimmäisestä lapsenlapsesta pois. Ja kuten kätilökin sanoi, on äidilläni tavallaan kaksinkertainen suru: huoli tyttären jaksamisesta ja suru lapsenlapsesta (tämä oli muuten kohta mikä sai kätilön itkemään, kun kaikki ohjaus oli käyty läpi ja sain odottaa hänen huoneessaan äitiäni hakemaan minua pois kättäriltä, karkasi kätilöltä kyynel. Sanoi toivovansa että pystyisi vastaavassa tilanteessa olemaan oman lapsensa tukena). Tiedän itse jaksavani huomiseen ja kohtamaan tulevaisuuden tarjoutui se sitten millaisena tahansa eteeni. Vanhemmilani kuitenkin aika on rajallinen ja hyvä elämä takana, jonka kruunuksi lapsenlapsi sopisi (olen siis itse verrattavissa iltatähteen).

Keittiömestarin kanssa ei varsinaisesti olla olevasta tai tulevasta keskusteltu. Paitsi että myönnän hormonien ja muutosten myllänneni pääni niin, etten ole kykenevä tekemään järkeviä ratkaisuja. Näin ollen pidättäydyn tekemästä mitään ylimääräisä päätöksiä, mikä vaikeusasteeltaan ylittää päivän lounaan valinnan, määräämättömäksi ajaksi.

Kaikesta tästä huolimatta, joudun kääntämään kelkkani, myymään periaatteeni ja syömään hattuni. Kyllä, haluan omia lapsia. Koska, se sitten on eri asia. Tässä kuitenkin menee hetki ennenkuin kroppani nytkähtää taas omalle radallaan, mutta päätin että tulevaisuutta silmällä pitäen hankkiudun tutkimuksiin siitä, kuinka vaikea minun on oikeasti raskautua ja ennen kaikkea selvitä raskaudesta ja synnytyksestä fysiikkani puolesta. Jos jo kerran mahdoton muuttui mahdolliseksi, pelkään sen muuttuvan taas mahdottomaksi? Mutta tämä kaikki vasta sen jälkeen kun olen palannut normaaliin päivärytmiin (jos sellaista edes tapahtuu, mutta aikaisintaan siis ensi vuonna).

***
Loppukevennykseksi asia, joka on täällä unohtunut mainita: Merville näääin paljon onnea!

torstai 18. marraskuuta 2010

Itku pienemmästäkin ilosta.

Täytän tänään 29-vuotta. Samana päivänä sain kuulla ja nähdä kuin sisälläni ei enää syki kuin allekirjottaineen sydän. Tunteet ovat sekaisin. Sain kätilönkin itkemään omalla itkulla, ja pidän sitä kuitenkin saavutuksena (ei varmaan tavannut ensimmäistä kertaa vastaavassa tilanteessa olevaa?).

Jossain välissä pitäisi tästä tilanteesta päästä yli, ja miettiä mitä nyt. Vielä muutama viikko sitten olin hyvin eri tilanteessa. Nyt olen tippunut kärryiltä. Haluaisinko sittenkin lapsia? Keittiömestarin kanssa ollaan eri linjoilla, käymistilassa suhteen kanssa ehkä muutenkin. En tiedä.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Salilla käymätön tuplapossu joka katsoo piirrettyjä

Vaikka en ihan joka hetki ole vielä sisäistänyt tätä uuden kuninkaan synnyttäjän roolia, niin jossain kohti olen tilaa jo sujuvasti käyttänyt hyväksi. Jeps, treffit jääkaapilla tapahtuu nykyään tuplatiheydellä, sillä syönhän kahden edestä! Esimerkiksi tänään on ruokavalioon kuulunut 4/5 paketillista Ihana Maitosuklaa jädeä. Keittiömestari vohki pienen siivun, muttei uskaltanut santsata kun murisin purkin ääressä.
Mystistä kuitenkin, paino pysyttelee samassa. Salilla en ole vielä tällä viikolla käynyt, jatkuva eto olo pitää huolen ettei ylimääräinen hikoulu tai ponnistelu tule mieleenkään. Sen sijaan olen panostanut pieniin hiljaisiin kävelylenkkeihin. Niin ja bellyssä kävin tietysti, sillä sen hauskuus saa pahan olon painumaan jonnekkin hetkeksi.

Tänään kesken ruokailun jälkeisen kooman (kävin siis vanhemmillani esitarkastamassa isänpäivä-menun ja mättämässä lihakääryleitä, nam) huomasin että maikkari tarjosi puolitoista tuntia tämän hetkistä lemppari piirrettyä: Madagaskarin Pingviinejä. Pikaisella kuukleilulla en löytänyt vastausta kysymykseen tulivatko nuo mustavalkoiset lentokyvyttömät kalalle haisevat linnut ja naapurin makit lopulliseti ohjelmistoon. Onko kellään asiasta parempaa tietoa?

tiistai 9. marraskuuta 2010

Muisteloita

Kurvinsa normalisoinut Sanu löi mua haasteella, joten kun ulkona sataa jäätä vaakatasossa päätin siihen vastata...

1. mitä vastasit pienenä kysymykseen “mikä sinusta tulee isona?”
Mullahan siis ei ollut mitään varsinaista unelma-ammattia, mutta ainakin jossain vaiheessa vastaus kuului "lastentarhantäti"

2. mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Sarjakuvista luin mummolla ruotsinkielistä Maailman vahvinta nallea. Se oli paras. Piirretyistä varmaan Taotao ja sitten toi Nils Holgersson (tai siis Peukaloisen retket).

3. lempileikkejäsi?
Muistaakseni olin kova tyttö leikkimään Legoilla. Ja kotia muistan leikkineeni ahkerasti joskus. Pihaleikeistä taidettiin pelata eniten purkkista ja kirkonrottaa.

4. parhaat synttärisi ja miksi?
Taisin olla (vasta/jo) vissiin tokalla kun sain kutsua koulukavereita synttärijuhliin päivällä, ja sitten illalla tuli vielä sukulaiset. Oliko vähän siistiä kun sai ensin päivällä lahjoja ja sitten vielä illalla lisää (miten niin materialisti?).

5. mistä urheilusta pidit/harrastit?Mitähän urheilua en olisi kokeillut nuorena? Listalta löytyy jalkapallo, telinevoimistelu, baletti, tennis... Tennistä pelasin monta vuotta, mutta sitten murrosiän melskeet vei mennessään ja tennis jäi. Ja jääkiekko on ollut aina rakkauteni, siis katsomopuolella. Jo pikkuriikkisenä Kirsuna sisko raahasi perässään katsomaan pelejä ja sitä onkin tullut katsottua kuinka nuori T Selänne pelaa kavereidensa kanssa. Vähän myöhemmin sitten ryhdyttiin kaverin kanssa notkumaan halllilla ja tuli seurattua enemmän ja vähemmän A-junnujen pelejä.

6. ensimmäinen musiikki-idolisi?
Onko tätä ihan pakko tunnustaa? Rainer Friman. Don't ask, ei mitään havaintoa. Vissiin se "linnut" kosketti joskus todella syvältä. Sisko taisi ainakin hävetä silmät päästään kun 10 nuorempi pikkusisko huudattaa stereoista nupit kaakossa iskelmää (:

7. paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?Polaroid-kamera! Se oli kuuminta hottia ja niin makee ettei mitään tolkkua! Taisin olla jotain 10-vuotias kun tuon joululahjan sain. Enkä ollut edes moista pyytänyt, vieläkin on mysteeri keneltä sen sain. Tai no joulupukkihan sen tietty toi, mutta kuka sukulainen on pukkia vihjannut?


8. mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?
Jahas, mitähän tämä sitten voisi olla? Maailma on pullollaan juttuja ja asioita joita haluaisin nähdä ja kokea. Mutta joku sellainen juttu mistä jo lapsuudessa haaveilin? No ratsastus ainakin. Siitä salaa haaveilin ja lueskelin kaikki Villivarsat ja Hevoshullut mutta en koskaan päässyt toteuttamaan unelmaani päästä ratsastamaan. Enkä siis ole ratsastanut vieläkään, edelleenkin astma ja allergia riivaa siinä määrin ettei ole toivoakaan.

Haastan Pariasiaa-blogin pitäjän (vaikea taivutetteva) ja Wempulan!

maanantai 8. marraskuuta 2010

Oho.

Olisin halunnut aloittaa tämän postauksen jotenkin raflaavaammin, mutta nyt en yksenkertaisesti oysty muodostamaan mitään suurempia älykkäitä sanaleikkejä. Enkä oikein tiedä kuuluuko tämä asia tänne, kaiken kansan ihmeteltäväksi. Mutta täällä olen paljastellut itsestäni enemmän ja vähemmän arkoja asioita muutenkin, joten menkööt. Ystävällisesti toivon että IRL-kaverit ovat sen verran kavereita että ilmoittautuvat mulle mikäli tuonnenpana kerrotun tiedon aikovat jakaa eteenpäin. Ja asiaan.

Kuka muistaa tän postauksen? Sen jälkeen, kuka muistaa mun pari viikkoa sitten ilmenneen mystisen syysmasennuksen ja väsymyksen? Entäs se viime viikkoinen flunssa/vatsatauti? Kuka osaa yhdistää jo pisteet?
Kevyen painostuksen alaisena hakeuduin lääkäriin, ja siellä vierähtikin sitten kaikennäköisissä tutkimuksissa tovi. Mitä jäi sitten käteen tuosta parista tunnista? Melko valmiit suunnittelmat ensi juhannukselle, ainakin tiedetään kuka on kuski.
Mun sisällä kasvaa 9 millimetrinen katkarapu jonka sydän sykkii! Arvioitu saapumisaika on 26.6.11, eli melko tuoreesta tulokkaasta kyse. Mutta lääkäri totesi että kun reipas syke löytyi, on riskit jo hyvin minimaaliset keskenmenolle. Kuulemma nähty (ja kuultu) syke on nykyään sama asia kuin aikanaan ne klassiset 12 viikkoa joita ennen ei saannut hiiskua kenellekään. Joten se takia uskaltauduin asiasta täällä kertomaan.
Ei pitänyt olla moinen meikäläiselle mahdollista, että vähän niinkuin uutta Messiasta tässä odotellaan (näin kirkollisvaalien aikaan) saapuvaksi.

Joo. Nyt on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lähinnä päälimmäisenä, mitä ulkosynnytintä (terkkuja LIAMK:lle) mä nyt teen? Tai siis vahvasti näyttää siltä että lapsen toukan tyrkkään pihalle ensi kesänä, mutta noin muuten? Miten mun ihanan kaupunki kaksion käy, ei tänne pitkään mahdu kaksi (kolme) henkeä? Miten mun pikkuruisen ja sähäkän kaupunkiauton käy? Sinne mitkään vaunut mahdu? Miten mun menetettyjen kilojen käy, en enää halua niitä lähes 30 ylimääräistä takaisin! Ja sitten on vielä ne kaikki muut miljoonat kysymykset jotka velloo päässä.
Keittiömestari on onnellinen, se on kärsinyt salaa vauvakuumeesta muttei ole kehdannut, vielä, sanoa mitään kun mun kanta on ollut se mikä se nyt on ollutkin.
Kirsu on pöllämystynyt. En keksi tälle fiilikselle muuta sanaa. Voi apua, musta tulee äiti.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Morjensta pöytään

Niin se viikko vilahti taas ja nyt elellään marraskuuta. Marraskuu, johon on raahauduttu läpi repaleisen lokakuun Miljoonasateen sanoin. Muille marraskuu lienee vain yksi harmaa ja pimeä kuukausi ennen joulukuuta. Kirsulandiassa marraskuu sen sijaan on nostettu yhdeksi lempparikuukaudeksi, ihan vaan vaikka sen takia että tässä kuussa juhlitaan meikäläisen synttäreitä.

Ja hiukan uudempana juhlapäivänä, Ajatuskatkos täyttää myöskin loppukuusta vuoden. Huhhuh. Myönnettäköön etten vuosi sitten olisi uskonut että tämä blogi on vielä tähän aikaan näinkin voimissaan. Toki kirjoitustahtini on vaihdellut ja aiheet aina yhtä puuduttavia, mutta silti tämä viritelmä puhkuu ja puhisee eteenpäin, ainakin toistaiseksi ilman suurempia tekohengityksiä.

Marraskuun ensimmäisen viikon olen viettänyt kipuillen, hiukan on flunssanpoikasta tai muuta tautia ilmassa ja jumpat on jääneet minimiin. Samoin on ruokahalu menetetty, joten suurempaa painonnousuakaan ei ole ilmassa. Olo on edelleen räkäinen ja väsynyt, voisin nukkua ympäri vuorokauden, ja muutama päivänä näin olenkin tehnyt. Töihin olen raahautnut, kun tauti ei ole oikein kunnolla tullut päälle, mutta töistä sitten suoraan kotiin peiton alle nukkumaan ja köhimään. Ajoittain tuntemus on kuin vatsatauti olisi yllättämässä, mutta se jontunee limaisuudesta.  Okei, yleisön pyynnöstä en kuvaile tautisuuttani enempää.


Jahas, taitaa olla päikkäriaika?