perjantai 23. syyskuuta 2011

Statuspäivitystä

Olipa taas loistava otsikko, pitäisi varmaan käydä joku kirjekurssi siitä kuinka nimeät postaukset.
Mutta pieni raportti kuulumisista, kun täällä on kohta taas viikon verran ollut hiljaista. Syyspäivän tasaus kuvailee fiiliksiä hyvin. Elämä on hyvinkin tasaista, ellei peräti puuduttavaa.
Tai no töissä pitää kiirettä, ja jos joutaa kahville menee aika vältellessä työkavereiden raskauteen liittyviä kysymyksiä.
Jumppa on saavuttanut omat rutiinit, pari kertaa viikossa vesijuoksua, lenkkeilyä säiden salliessa ja saleilua pari kierrosta viikossa. Salilla käynnistä sen verran, että päätin hylätä kaikki kunnianhimoiset ohjelmat, ja siirtyä ylläpito jumppailemaan vapaassa tahdissa ja järjestyksessä ilman sen kummempia ohjelmia. Tämä taas vapauttaa runsaasti mahdollisuuksia käydä salilla, kun ei ole kiire päästä tiettyihin aikoihin että siellä olisi vähän porukkaa että saisi jyrätä ohjelmansa tietyssä ajassa ja järjestyksessä läpi.

Tein lopullisen diilin uudesta rapeasta ranskalaisesta. Ihan samaa merkkiä uusi muruni ei ole, mutta ranskattarissa pysytään. Enkä suostunut ostamaan farmaria, sen verran sisälläni asuu citypossu. Ja koska kerran kotiutan uuden auton (ja rahoitussopimuksen) ensi keskiviikkona, piti tietysti vaihtaa myös autopaikkaa. Nykyinen on ok pikkuautolla kesäolosuhteissa, mutta kun siirrytään isompaan autoon ja suurempaan kuskiin ja lumisiin olosuhteisiin, estyy noin 10 muun parkkipaikan käyttö. Taloyhtiän pihalle on lisätty paikkoja jälkikäteen, vedelty ruutuja pitkin pihannurkkia sen kummemmin ajattelematta käyttömukavuuutta tai ihan yleistä järkevyyttä. Eli siis ei muuta kuin linjat huoltofirmaan, ja nyt olen uuden parkkipaikan iloinen vuokraaja. Ihmettelin suuresti kuinka taloyhtiössä oli heti vapaana paikka, mutta ehkä kaikki täällä asuvat ei ole niin pahoja porvareita kuin me, joilla on kaksi autoa.

Viikko vielä töitä, sitten karkaan lomalle. Seitsemän vuorokautta välimerellisissä meinigeissä kera siskon ja äidin. Voi olla luxusloma, voi olla että käpy palaa. Mutta tällaista retkeä on suunniteltu jo tovi, ja allekirjoittaneen tila sai aikaan että tartuttiin tuumasta toimeen kun se vielä oli helppoa ja kivutonta.
Sieltä kun palailen, onkin aika käyttää verorahoja hyväksi ja painua ultraan. Itse olen päättänyt että kaikki on hyvin, Keittiömestari odottelee päivää paniikia lähentelevissä tunnelmissa. Jostain syystä on saanut päähänsä että jotakin on pielessä, mutta yritän skipata sen angstit parhaani mukaan. Enempi jännitän saadaanko tietää sukupuoli, vaikei se tuon ultran tarkoitus olekaan. Olisihan se kiva tietää kumpaa sieltä olisi tarjolla, kun kerran ei olla tätä rakkauden hedelmää sukupuoli neutraalisti kasvattamassa. Lokakuun alusta vaan tulee vissiin voimaan joku EUsuositus ettei sukupuolta kerrota. Ja voihan se olla että PaavoBirgitta haluaa pitää hulluja jännityksessä?

Tänään nöyrryin, ja kävin hakemassa äitiysbyysat kaupasta. Tai no ostamassa kahdet sellaiset. Viimeiset kaksi viikkoa kun on tullut hiihdeltyä virttyneissä mustissa housuissa kun ne on olleet ainoat mitkä mahtuu. Yläosaista menee onneksi vielä useimmat, istuvuus ja esteettisyys onkin sitten eri asia. Mutta vanhoilla paidoilla mennään niin kauan kun saumat antaa periksi.
Kevyttä tursumista tässä on taas havaittavissa, olen menettänyt näköhavainnon varpaista!! Nyt jo! Pelottaa mihin mittoihin tässä tulee vielä venyttyä.
Jottei kukaan, taas, saa päähänsä vaatia kuvaa Venuksen omaisesta ruhostani (terkkui onskukeksille vaan..), kerrottakoon etten todellakaan ole saavuttanut saati säilyttänyt vaikka Ruotsin Vickaniin verrattavaa sorjaa vartta kera kauniin vatsan. Kuvailisin kauttaaltaan turvonnutta ja uumani todennäköisesti lopullisesti kadottanutta varttani ehkä sanalla Tuksumainen?

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Onni on ystävä Y-kromosomilla

Eilen oli mitä parhain päivä tasoittamaan loppuviikon ahdisteluita.
Ja kuten otsikkokin sanoo, onni on miespuolinen ystävä joka ei voisi vähät välittää raskausajan rajoitteista, ja jota ei kiinnosta kuulla vaivat ja ostoslistat.

Tällainen henkilö kuuluu lähipiiriini, ollaan oltu kavereita jo reilut viisitoista vuotta. Koomista kyllä ystävyys alkoi siitä että olin pihkaantunut tähän jannuun niinkuin vain yläasteikäinen pikkupimu voi olla. No ei tullut vastakaikua, mutta jäätiin pyörimään samoihin piireihin. Aikaa tästä on tosiaan jo kulunut, eikä kumpikaan enää ole missään tekemissä muiden tuohon aikaan kaveripiiriin kuluneiden henkilöiden kanssa.
Kummankin perhe ja nykyiset tuttavat pitkään odottivat meidän löytävän toisemme romanttisissa merkeissä, mutta kiitos ei. Ollaan kuin veli ja sisko.TIedän tästä miehestä liikaa, jotta voisin kuvitella mitään romanttista. Keittiömestarikin itse asiassa tämän ystävän tavattuaan sanoi että tuntui kuin heidän, kahden heteromiehen, välillä olisi ollut enemmän seksuaalista jännitettä kuin minun ja ystäväni välillä.

Eilen vietin tämän miehen kanssa laatuaikaa, käytiin salilla, syömässä ja vielä sen jälkeen kertomassa ystävän vanhemmille tästä tursahtaneesta tilastani. He muuten ilmoittautuivat välittömästi varamummolaksi jos tulee tarvetta, ja ei kuulemma tarvitse olla tarvettakaan (ystävän isoveljellä on lapsi, mutta he asuvat kauempana ja ystäväni äiti kärsii kroonisesta mummoilu-ummetuksesta).
Ihana oli treenata salilla ihan rauhassa ja nostella painoja ilman että sai paheksuvia silmäyksiä (töissä näitä riittää kun ilmeisesti pesänrakennusvietti on meikäläisellä nyrjähätnyt ja sisustan työhuonetta uudelleen ja raahasin perjantain huonekaluja edes takaisin).
Vielä ihanampaa oli käydä syömässä ja tilata justiinsa sitä mitä mieli teki, ilman arvioita siitä, mikä ruoka sopii ja mikä ei. Söin siis ison annoksen raakaa maksaa multaisilla vihanneksilla ja tuntemattomalla juustolla. No en, vaan aurajuustobroileria. Jumalaista.

Tiineyttä ei käsitelty ennenkuin ystävän vanhemmilla, ja silloinkin oikeastaan vaan puhuttiin autoista ja siitä kuinka meistäkin on melkein ihmisiä tullut vaikkei puoliakaan niistä rajoitteista tiedetty mistä tänä päivänä ollaan huolissaan.
Ihana normaalipäivä.

Tänään onkin siteen vuorossa jo ihan jotain muuta, menen katsomaan lainaksi tyrkyllä olevaa pinnasänkyä ja jotain muuta krääsää. Mutta kun eilen sai ladata henkisiä akkuja, tänään jaksaa taas vastata pukamakysymyksiin.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Katumatyötä

Höh. Tänään jo kummasti palautui mieleeni miksi olin suunnittellut salaavani IsonPierun olemassaolon mahdollisimman pitkään.
En ollut päässyt vielä edes toimistoon sisään kun se alkoi:
- potkiiko vauva jo?
- onko sulla pahoinvointia?
- ootteko ottaneet vakuutuksen?
- tiedättekö onko se tyttö vai poika?
=> kumman haluaisitte?
- aiotteko muuttaa?
- aiotteko vaihtaa autoa?
- siis mullahan oli ummetusta/ripulia/pukamia/nälkä/jano/ketutus/itku/onni/kuuma/kylmä/kalju/tuska/mitä tahansa koko raskauden ajan ja/tai ei koko raskauden aikaina
=> onko sulla jo ollut ummetusta/ripulia/pukamia/nälkä/jano/ketutus/itku/onni/kuuma/kylmä/kalju/tuska/mitä tahansa?

Lista on muodustunut näemmä jo loputtomaksi. Tässä porukassa on lisäkseni naisia 14, joista äiteinä toimivia on 13. Joten ei riitä että yksi kysyy ja kommentoi, toiset vetävät sitten kaikuna perässä.
Kaunista ja hyväähän varmasti tarkoitetaan ja muuta liibalaabaa, mutta en vaan jaksa olla erittelemässä suolentoimintaani koko firmalle. Ja ilmeisesti mulla ei ole oikeutta olla kuuntelematta kokemuksia ja olla vastaamatta kysymyksiin.
Ja jotenkin olen antanut ymmärtämään, että tämä on vasta alkua, H-hetken lähestyessä nämä jutut saa vain lumivyöryefektin aikaiseksi. Menen pelon ja ketutuksen välimaastossa ajatellessani tulevaa, kun nyt ei olla ihan vielä edes puolivälissä.

Ovathan nuo oikeassa, olen laittanut vetämään tarjouspyyntöjä vauvavakuutuksesta ja sellainen on suunnitteilla ottaa. Samoin olen tehnyt surutyötä se asian edessä että joutunen käytönnön syistä vaihtamaan nykyisen rapean ranskalaisen ajokkini vähän isompaan malliin. Suunnittelin korvaavani surun sitten isommalla mallilla jossa olisi kaikki herkut. Tarjouksia on tehty puolin ja toisin, kaupat on oikeastaan enää toimitusajasta kiinni. Jos ja kun luovun nykyisestä menopelistä, haluan uuden käyttööni hetikohtapian. Yhtä autoa olin jo fiilistellyt, mutta siinä oli toimitusaika vähintään kolme kuukautta. Ei onnistu, sehän on kuin löysässä hirressä roikkumista. Ja jos kerran saan jotain uutta, tietysti tahdon sen heti. Enkä jouluna.
(ai miten niin materialisti ja kaikkimullehetinyt-sukupolvea?)

torstai 15. syyskuuta 2011

Kolinkolin..

Tuo ääni kuvastaa sitä kun Kirsu tulee kaapista ulos töissä. Teen virkanaisena ikäänkuin kahta työtä, puolet tyäajasta toimin kehittämistyössä, puolet työajasta simuloin työntekoa muuten vaan. Se miten tällainen jonglööraaminen kahdessa virassa sitten kunnialla onnistuu, onkin ihan oma lukunsa. Mutta olen siis kahden työporukan jäsen, ja kummalllekin kahviseurapiirille selvisi eletyllä viikolla PaavoBirgitan olemassaolo.

Maanantaina istuttiin noin kahdeksan hengen porukalla iltapäväkahvilla ja juteltiin niitä näitä, kun yksi näistä työkavereista siinä sitten puolihuolimattomasti kysäisi että koskas se syntyy. Vastasin siihen yhtä huolimattomasti lasketun ajan, jonka jälkeen kysyjä kapsahti kaulaan, ja meni hetki ennenkuin muut pääsivät juonesta kärryille. Kun suurin osa porukasta kuuli siinä hetkessä, oli selvää että tähän aamuun mennessä tiesi jo kaikki siihen työtiimiin kuuluvat, heidän lapsensa ja meidän entiset työntekijätkin.
Toisen kerran jäin kiinni kun isopomo kysyi minulta vetoapua kevään koulutuksiin. Vastasin etten ole käytettävissä johon sitten isopomo pyöritteli silmiään, tulkitisi tilanteen jonkinlaiseksi niskuroinniksi. Tähän taas lähiesimies (joka oli jo tietoinen tilasta) kiirehti varmistamaan selustaa ja kertomaan että siirryn vuodenvaihteen jälkeen noin vuodeksi hoitotehtäviin, ja uusiin haasteisiin. Tähän taas isopomo tivasi miksei ole saanut virkavapaa-anomusta. Tässä kohti muuten heräsi melko unelias väki neuvvoteluhuoneessa kun suunnittelupalaveri saikin uuden ja odottamattoman käänteen. Tilanne alkoi olla jo sen verran absurdi että oli pakkoa sanoa jääväni vuodenvaihteen jälkeen äippälomalle.

Eli nyt tietää lähes kaikki, töissä ja kaveripiirissä. Toisaalta olisi ollut hauska pihdata töissä tietoa vielä pidempään, mutta nyt helpotti kun ei tarvitsi esittää olevansa kauhean kiinnostunut tulevasta. Varsinkin kun syys/lokakuu on perinteisesti seuraavan kevään suunnittelun kulta-aikaa. Nyt vaan surffailen nykyisissä hommissa. Ihan miellyttävää, sillä töitä riittää tässäkin syksyssä.
Ja joku hyöty oli kertomisesta, nyt on pinnasänkyä ja syöttötuolia ja jotain muuta härpäkettä jo tarjottu kiertoon, ja todellakaan ei ole suunnitelmissa katsoa turhan tarkasti lahjahevosen suuhun.

Tursahtaminen on siinä pisteessä että enää mahtuu yhdet housut joissa jaksaa olla koko päivän. Paino on muuten pysynyt samassa nyt kolme viikkoa, enkä ole yhtään pahoillani. Jotenkin toi massa on vaan uudelleen järjestäynyt? Tänään kävin jo vesijuoksentelemassa aamusta, ja lauantaina on suunnitelmissa mennä testailemaan uutta saliohjelmaa, vähän taas jo poltteleekin mennä heilumaan salille.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Niisk

Mähän siis sain jumpparituaalini jo kohdilleen; kävin salilla ja vesijuoksemassa pariinkin kertaan.
Keskiviikkoaamuna pakkasin töihin mukaan salikassin ja ilmoitin Keittiömestarille tulevani myöhemmin kotiin. Noin kaksi tuntia myöhemmin muutti kurkkuuni raastinrauta ja nenääni Niagara sivujoki. Taisi siinä pärskiessä lämpökin nousta. Keskiviikkopäivän sinnittelin töissä, mutta eilen aamulla luovutin ja olen niistellyt kotona eilisen ja tämän päivän.

Oonkohan mä koskaan sanonut että sairastan kuin mies? Siis aina kun olen sairas, olen ehkä sairaampi kuin kukaan koskaan ikinä ja hyvä jos edes pystyn itse nenäni niistämään. Tähän kun liitetään äärimmäisen huono lämmönnousu sietokyky (olisko toi muuten yhdyssana?); tuntuu että kuolen jos lämpöä on 37 ja kaikki toimintakyky on mennyt. Kerran aikuisiällä olen ollut keuhkokuumeessa ja silloin kuumetta oli 39 ja en muista niistä parista päivästä mitään ja äippäni joutui käydä huolehtimassa siitä että pysyn hengissä ja otan tabuni ajallaan.

No tässä räkiksesä lämpöni on noussut hiukan päälle kolmeseiskaan, nenäni falskaa minkä ehtii, nieleminen sattuu ja keuhkoja rassaa rasittava kuiva yskä (astmaatikon riemuja). Normaalisti olen apteekkarin unelma ja ensimmäisestä aivastuksesta olen marssinut apteekkiin ja ostanut kaikki mahdolliset käsikauppalääkkeet ja mahdottomatkin. No entäs nyt sitten? Luvallisten reseptivapaiden mömmöjen listalla on tasan Panadol. Jippii. Itsesäälini ja lääkemyönteisyyteni tuntien on myös siskoni ja äitini esittäneet myötätuntonsa mulle, äiti on soittanut ja kysynyt vointia, systeri on tavoilleen uskollisena laittanut sähköpostia.
Sikäli mikäli jos en velloisi itsesäälissä aiheesta kuinka mä marttyyrina tässä luomuna sairastelen, saattaisin sääliä Keittiömestaria. Se on on joutunut kuuntelemaan mun kropasta lähteviä ääniä ja jo krooniseksi käynyttä uikutusta tässä jo pari päivää. Onneksi se pääsi tänään töihin lepäämään. Ilmeisen vakuuttava mä tässä kärsimyksessäni olen, sillä se soitti mulle töistä kesken päivän kysyäkseen statusta. Sehän ei siis tähän mennessä ole ikinä minkään syyn varjolla soittanut mulle töistä, ei edes silloin myrskyisän marraskuun aikoihin.

Tänään on kuitenkin jo hiukan parempi päivä, jaksoin jo avata koneenkin. Halusin vaan tulla kertomaan myös tänne kuinka paljon mä olen tässä viime päivänä kärsinyt kun olen ollut nii-ii-iin kipeä (eli siis aivan täysin normiflunssassa), että omasta mielestä ansaitsisin vähintään mitalin.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Kotimörköjä ja tursahduksia

Jumakekkama, astianpesukone oli tyhjentynyt itsekseen, eikä puhtaat astiat ehtineet asua koneessa edes vuorokautta! Oho. Joko meillä on kodihoidollisia himoja omaavia mörköjä tai sitten Keittiömestarilla on pahat mielessään (ai miten niin mä oon skeptinen)? Tai sitten se on vaan hetkellisesti liikkis kun sai jo eilen synttärilahjansa vaikka varsinaiset bileet on vasta ens viikolla. Ensimmäisenä ja ainoana toiveena lahjalistalla oli tabi. En tiedä noiden härveleiden ominaisuuksista mitään, joten sankari sai lähteä itse mukaan valkkaamaan laitteen. Ja eilen oli ainoa päivä kun se oli mahdollista pariin viikkoon. Yritin ehdottaa että piilotan paketin ja annan sitten juhla-aamuna, mutta Keittiömestarilla alkoi alahuuli väpättämään siihen malliin ettei se tainnut olla vaihtoehto.

Toim. huom. tänään ärsyttää muuten sanat massu, vauvamassu ja bubling under: masu.

Menin aamukuuden jälkeen vesijuoksemaan eläkeläisten kanssa; vetelin siinä altaan vierellä vesijuoksurukkasia kätösiin, kuului altaasta: taitaa olla meidän nuori neiti raskaana.
Ilmeisti alan tulla kaapista ihan rytinällä, kun puolisokeat eläkeläisetkin huomaavat tursahtaneen tilani.
Onneksi kaikkialla ei tarvitse esiintyä ihan uikkareissa, vaan esim. töissä voi hiihdellä armoa antavissa neuleissa.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Ja mistäs tänään pipo kiristää?

Positiivisuuden ruumiillistuma täällä taas hei! Onni on blogi jossa voi vikistä ihan rauhassa vaikka kukaan ei oikeasti olisikaan käynyt lirtsaamassa muroihin mutta vaan tuntuu siltä.
Tänään vihdoin päätin että raahaan itseni lihakulttuurin alttarille, joka myös salina tunnetaan. Kuten olen täällä retostellut -ei kun siis kertonut- saliohjelmani peruspilarit on tähän asti voinut kitettää isoihin painoihin sekä toistojen tekemiseen siihen asti että sattuu ja vielä muutama sen päälle.

Nyt kun oma statukseni on hetkellisesti muuttunut, enkä tarkoita vain ehtoista trofeeavovaimon osaani vaikka sekin tietysti vaatii jokapäiväisiä ponnisteluita matonhapsujen ojentelun ja hopeiden kiillottamisen muodossa. Olen antanut itseni ymmärtää että tuollaiset perssuoli pitkällä tyyppiset treenit eivät ole ihan paras juttu tiineyden kannalta.

No mitä tekee tällainen uusavuton naisihminen? Kuukkeloi tietysti minkä ehtii. Ei olisi ehkä taas kannattanut. Ei mennyt kuin pieni pää sekaisin. Joku käskee treenaamaan kuten ennenkin kroppaa tietysti kuunnellen. Toinen käskee siirtymään heti raskaustestin tekemisen jälkeen maksimissaan rauhalliseen kävelyyn. Joku kieltää hyppisen ensimmäisellä kolmanneksella, toinen viimeisellä (välihuom, eka vaihe takana ja alkuun tuli jumpattua ihan normisti autuaan tietämättömänä, ja eiköhän toi IsoPieru oo loppuvaiheessa sen kokoinen ettei pomppinen oo ihan heti mielessä). Mutta mikä ehkä eniten aiheutti pipon kiristymistä oli vatsalihas-ohjeet. Menee tolkkuun tälleen maalaiselle että tiukat rutistukset ei ehkä oo se mitä PaavoBirgitta on tilannut, kun kohtuun kohdistuu painetta, sama pätee mahallaan tehtäviin hommiin. Mutta taas jotkut lähteet kieltävät syvien vatsojen tekemisen (ilmeisesti syvät vatsalihakset vois sijaita lähellä kohtua, jolloin taas paine kasvaa?), toiset taas vallan niitä suosivat. Samoin jotkut suosittelevat esim lankun tekemistä ihan loppuun asti mahan antaessa siihen tilaa, kun taas parikin lähdettä suosittelee jättämään hetikohtapian pois staattisen pidon.
Enkä muuten edes ala tähän hengenvetoon märehtimään noita sykerajoja..

Oonko mä nyt vaan tyhmä kun en oikein tiedä mikä on oikein? Tänään kuitenkin ajattelin vähän kokeilla eri juttuja, mikä tuntuu hyvältä ja suunnittelen tekeväni suorat ja vinot vatsat jumppapallon kanssa. Muutenkin joudun ehkä hiukan keventelemään kun tässä on vähän päässyt kertymään tuota taukoa. Tarttee vissiin siirtyä kevyempiin painoihin ja pidempiin sarjoihin (Boring..)
Niin että jos joku omistaa tähän aiheeseen liittyvän viisasten kiven, sen voi heittää tänne päin kunhan ei ihan suoraan meikäläistä päähän tähtää!

torstai 1. syyskuuta 2011

Älä sä mulle ala!

Kahdella eri versiolla:

A) olen yhtä hyväntuulinen kuin käpynsä jäädyttänyt orava. Menossa on tiineyden toinen kolmannes. Seesteinen keskiraskaus mai äääs!! Ketuttaa koko ajan, töissä ja vapaalla. Tilanne on tietysti siitä mukava, että kaikki saavat osansa. Kysykää vaikka pomolta. Tai Keittiömestarilta. Paino nousee niin, että kerrankin olen saavuttanut tilanteen etten halua mennä vaa'alle. Näihin päiviin asti piti odottaa tätäkin ihmettä. Höh. Enkä mä mitään somaa kantavan naaraan keskivartalopyöreyttä ole saavuttanut, vaan ihan silleen klassisesti lihonnut. Jokapaikasta: selkäfileet on tehneet paluun ja reidet levenee siinä tahdissa etten ehdi uusia lainapeitteitä ostaa. Toisaalta kätevää kun en tahdo töissä hehkutella olosuhdemuutoksilla vielä, ja kenellekään tule mikään muu kuin lihominen mieleen kun kaksoisleuka kasvaa nopeammin kuin maha. Näppärää. En muuten tiedä miksi pihtaan tietoa töissä vieläkin, ehkä odotan että voin toivotella hyvät joulut ja juhannukset samaan hengenvetoon. Sekin kiukuttaa tietysti töissä kun tarjolla on kaikenmaailman vuohenjuustosalaatteja joista sitten kuuliaisesti pidättäydyn. Vaikka ei sen puoleeen en jaksa olla kauhean tarkka noiden ruokarajoitusten kanssa, vaikka varmaan pitäisi olla. Söin eilenkin jotain tuorejuustoon tehtyä levitettä (ei siis kypsennetyä). Niin ja Keittiömestarilta salaa söin jääkaapista nakkeja kylmänä (se pitää jöötä noista ruokarajoitteista). Sitten mä ihmettelen miksi reidet levenee ja leuka kasvaa? Heh.

B) Eilen oli töissä hyvinvointipäivä, ja oltiin opettelemassa esim itsepuolustusta. Että tulee päälle vaan, enköhän mä saa innokkaimmat päällekarkaajat taklattua. Pahimmat heitot jätin väliin, mutta kaikki käsilukot ja kuristusote-harjoitukset tein intopinkeänä. Treenattiin itsepuolustusta toista tuntia, sitten oli sangen sadistisen kuntopiirin vuoro. Hymy hyytyi aika monta kertaa kun melkein kahden kuukauden tauon jälkeen jumppaili ihan kunnolla. Tehtiin esimerkiksi mun kestoinhokki syviä askelkyykkyjä, ja nyt huutaa hutlari armoa joka kerta kun yrittää nousta penkistä. No kipu on vissiin ystävä. Toisaalta tää jumalainen lihassärky on merkki siitä että treeni taisi mennä perille.