Historian havinaa Vaahteramäellä

Olinpa näppärä kun yhdistin kaks otsikkoa. Yksinkertaisesti vaan eilen unohdin kirjoittaa, siksi moinen sanaleikki.

Historian havinaa löytyy täältä blogistakin jo neljältä vuodelta. Hiukan riipii kyllä tuo myötähäpeä kun omia tekstejään lukee. Vai onko se silloin muuten ihan vaan häpeää? No oli mitä oli, joistain teksteistä tunnistaa itsensä helposti, toisista taas miettii että missähän pöllyssä noitakin on kirjoitettu. Yhden postauksen olen julkaisun jälkeen poistanut, muut on saaneet kukkia täällä vapaasti. Täytyy se vielä sanoa että aika terapeuttista on tällainen päiväkirjablogin kirjoitus, saa oksennettua ulos ne haamut jotka korvien välissä vainoaa, hyvällä tai pahalla.

Vaahteramäestä tulee tietty mieleen Eemeli. Ja Eemelistä TuVe. Tytöllä on välillä ilkikurinen ilme; näyttää siltä kuin se yrittäisi imeä naurua sisäänpäin huonolla menestyksellä, tai että aivastus tulee nanosekunnin kuluttua, ja samaan aikaan nauru näkyy silmissä asti. Jotka taas näkyy välillä heikosti kun vauvan haituvat roikkuu silmillä. Kutsun tuota ilmettä Eemelöinniksi, sillä se on yleensä välittömässä liitoksessa johonkin hauskaan muttei suositeltuun toimintaan, kuten esim. sohvalla juoksentelu.
Noista haituvista piti vielä se sanoman, että itse olin jo saksia heiluttamassa, mutta Keittis tuli väliin. Ilmeisesti luuli että tytölle olisi tullut sama kynitty look kuin äidilleen jossei olisi puuttunut tilanteeseen. Nyt sitten viritellään milloin pinnejä, milloin pompuloita että yks näkee eteensä.