Finito

Tänään itketin esinaista ja omia tiimiläisä, väittivät että tulee ikävä. Mä olen enempi sitä mieltä etteivät ole raukat vielä tajunneet mikä onni ja autuus odottaa maanantaista lähtien kun meikäläistä ei enää taida firmassa näkyä tämän vuoden puolella ansiotyössä. Todennäköisesti tulen poikkemaan firmassa useampaan kertaan, olen vaan jotenkin niin naimisissa työni kanssa. Saattaahaan se olla että PaavoBirgitta muuttaa elämää, mutta tarvis olisi ainakin käydä jossain välissä esittelemässä mitä sain aikaiseksi.
Tuntui tosi oudolta luovuttaa puhelin, kulkulupa ja avaimet. Sähköpostikin sulkeutui jo puolilta päivin ja kahden jälkeen en enää päässyt kirjautumaan koneelle (ai miten niin meillä ollaan hyysteerisiä tietoturva-asioissa?). En oikein edes tiennyt mitä sanoa kun lähdin, tuntui hassulta toivotella hyvää viikonloppua? Eikä tietysti se jo kolmatta kertaa tämän päivän aikana kaulaani kapsahtanut hyvin nuori työtoveri joka parkuu sitä kuinka ikävä tulee, helpottanut juurikaan asiaa.

Jotenkin on vähän irrallinen tunne. Enempi kuin 10 vuotta olen määrittänyt itseni työn kautta enemmön tai vähemmän. Se on aikatauluttanut menojani (lomat ja vapaat), luonut taloudellisia rajoja (palkka ja sen olemattomuus), aiheuttanut unettomia öitä (dedikset) sekä tuonut suunnatonta tyydytystä kun olen onnistunut jossain. Pidän työstäni ja olen hyvä siinä. Ja nyt se sitten muuttuu. Ensin olen pois töistä lähes vuoden, ja sen jälkeen työ tulee arvojärjestyksessä ehkä vasta kolmantena. En nyt sano että se välttämättä olisi huono asia, mutta erilainen ja uusi tilanne kuitenkin. En tiedä saako tästä ajatuksesta nyt kukaan oikein kiinni, kun itseltäkin se vähän karkailee. No, onhan mulla tässä aikaa näitä märehtiä.

Kun tulin töistä, ei taloyhtiössä sitten oltu tehty vielä lumitöitä (klo 16 aikohin). Yritin sissinä ajaa paikallani, mutta kahdesti meinasin jäädä jumiin. No auto sitten parkkiin siihen mistä sen sain liikkeelle ja linjat Keittiömestarille aiheesta löytyykö meiltä lumilapio? Keittiömestari sanoi että roskiskatoksessa on taloyhtiön lumilappari ja joten ei muuta kuin sitä lainaamaan. Mutta lumilapio oli mallia kiinan kivisota, puuvartta oli metritolkulla ja itse lapio-osa sitten leveä ja jotain metallia. Ja se painoi ihan sikana. Hommiin vaan, ja ei varmaan tarvitse kertoa että tuo nollakelin lumi on aika raskasta. Vaikka olin aiemmin täällä hehkuttanut hyvää vointiani, ei se lumitöiden teko mitään herkkua ollut. Puolilapiollista sain aina siirrettyä ja sitten piti puhaltaa.
Naapuri(autopaikan) mies teki vissiin lähtöä lenkille, mutta palasi takaisin noin 100 metrin päästä kysymään onko toista lapiota. Vastasin että ei ja jatkoin nojaamista lapioon. Isäntä siihen sitten kysymän tarviinko apua ja sitten se iski. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Alahuuli alkoi väpättää ja silmistä tulvi kyyneliä. En edes tajua kuinka voi ihminen alkaa itkemään nollasta sataan. Mutta niin tein ja sain soperrettua että kyllä kiitos tarvitsen apua. Mies siihen mitään sanomatta tarttui lapioon ja teki sangen jouhevalla otteella lumityöt paikaltani, kun itse yritin vain koota itseäni.
Kiittelin miestä miljoona kertaa, ja puristin oikein kädestäkin, ja mies siirtyi muina miehinä tekemään lumitöitä omalta paikaltaan, sanoi vaan että ei kestä kiittää. Hävettää vieläkin niin paljon. Tulin kotiin ja meni varmasti lähemmäs puoli tuntia ennenkuin sain itkun loppumaan. Tosin en tiedä johtuiko itku oikeasti raskaista lumitöistä vai mistä, mutta pelottavaa se oli. Mutta kiitollisuuteni naapurin miestä kohtaan on edelleen vilpitön. Ja hävetykseni, onneksi jäin äippärille sillä usein kohtaan (kohtasin!) naapuripaikalla autoaan pitävän pariskunnan aamulla töihin lähtöä tehdessä. Pitävät meikäläistä varmaan tosi hermoheikkona, mutta onneksi olen edes raskaana niin jotkut flippaukset on selitettävissä.
Niin ja missä oli Keittiömestari kun kaikki tämä tapahtui? Kotisohvalla, se ei tajunnut rientää apuun kun soitin lapiosta enkä itse tajunnut sitä vaatia apuun kun tajusin homman olevan turhan raskas.


Huoh.