torstai 23. kesäkuuta 2011

Sekin vielä

Asunto on löytynyt. Vuokrasopimus alkaa ensikuun 15. päivä. Huoh. Se ei ole täydellinen, mutta sellainen minkä kumpikin pystyy hyväksymään. Siinä ne hyvät uutiset sitten olikin.

Kun oltiin asunto käyty katsastamassa ja päätetty se oyön ja tuskan takana on ollut löytää sellainen asunto minkä Keittiömestari ja meikäläinen hyväksyisi. Ja kun olimme asunnon päättäneet ottaa, soitin tietysti kilttinä tyttärenä äidilleni. Joka tietää varsin hyvin kuinka villin vanhapiika-elämäntavan hylkääminen meikäläistä pelottaa. Sijainti on ok, siinä mulle hyväksyttävän alueen reunalla. Keittiömestarille sijainti on unelmapa. No miten reagoi äitini: kun armas äippäseni kuuli minne muutetaan, alkoi puhelimessa huokailu "no tietysti teette niinkuin itsin lukenut rivien välistä. Ei kelvannut tyttären uusi osoite. Kivakiva. Ehän mä vasta ole kuin 29e tahdotte", "olisihan tässä olut vielä aikaa" ja sarja muita painotettuja huokauksia joita olisi sokeak-vuotias ja asunut omillani sen 10 vuotta, enhän mä millään tavoin pysty tekemään omia ratkaisuja.
No tietysti mielini pahoittaneena laitoin siskolle tekstaria, että ollaan löydetty asunto, ja että olipa tosi kiva kertoa mutsille kun se alkoi huokailemaan (äitini on tunnettu syylllistävästä huokailustaan). No siskoni soittaa, ja ensimmäiseksi sanoo ettei ikinä muuttaisi sinne minne me ollaan muuttamassa.
Nyt puhutaan kuitenkin paikasta joka sjoittuu kehäkolmosen ja ykkösen väliin,  ja itse asiassa nytkin asun noiden kehäteiden välissä. Töistä tulevaan kotiin on matkaa vajaa 20 kilometriä, saman verran se ottaa aikaa kun rapealla ranskalaisellani kaasuttelen menemään.

Mä olen niin vihainen että meinasin alkaa itkemään liikennevaloissa pääasiallisesti raivosta. Eihän se tilannetta muuta, ja onneksi on juhannus niin voin vetää henkeä. Meinasin kyllä lähteä siskoa moikkaamaan mökille, mutta nyt lienee kaikkien mielenterveyden kannalta parempi etten mene.

Niin, ja äitini ja sisareni eivät sitten kokenet tarpeelliseksi onnitella uuden kodin johdosta tai edes viitsineet toivottaa onnea parin viikon päästä koittavalle avoliitolle.

6 kommenttia:

  1. Onnea tulevaan avoliittoon!Iso askel elämässä.
    Suku on kaikkein pahin! Järkättiin äidin syntymäpäiviä siskon kanssa ja nyt lasken lukua täällä. En aio hetkeen soittaa tai olla muutenkaan tekemisissä. Sukulaisista on vaan kovin vaikea päästä/haluta kokonaan eroon.

    Perustetaan joku oma kivojen uíhmisten yhteisö. Jätetään hankalat sukulaiset ulkopuolelle kokonaan!

    Mä olen täällä iloinen sun/teidän puolesta. KOita jaksella!

    VastaaPoista
  2. Wempula, kiitos!! :D
    Ei tosiaan mene metsään se sanonta että suku on pahin, jos vaan jostain saisi lehmänhermot ni eihän tässä hätäpäivää sitten olisi.

    Eikä tuo kivojen ihmisten kommuuni olis yhtään huono ratkaisukaan, kun tosiaan niitä ylimääräisiä hermoja ei ollut kaupasta saatavilla.

    VastaaPoista
  3. Onnea! Eihän ne (onneksi) muuta sinne vaan te (ja jos rivien välistä luetaan, niin ei varmaan vierailekaan siellä joka päivä :D)!!

    VastaaPoista
  4. Ilonpilaajat. Pöh.

    Onnea uuteen kotiin ja auvoisaa avoliittoa! ;)

    VastaaPoista
  5. Jaunde ja sateenvarjomies: kiitoksi paljon!
    Onni on blogiystävä :D

    VastaaPoista
  6. Oi! ONNEA UUTEEN KOTIIN JA LIITTOON!!!!!!!! Muiden puheista pöh, kateellisten panettelua! Tosi hienoa, sulla koittaakin ihan uus aikakausi, kateeks käy! :)

    VastaaPoista