Kevätsiivousta ja kehonkuvaa

Äitienpäivän kunniaksi päätin tehdä oman äippäni onnelliseksi ja siivota kunnolla. Mutsi on siis mökillä joten aamuisen puhelun jälkeen ei ole sen kummempia äitienpäivä-velvoitteita. Iltasella tosin ajattelin käydä hautausmaalla sytyttämässä kynttilän isoäitien haudalle.
Aamulla päätin siivota parvekkeen kesäkuntoon. Kun siitä tuli valmista, päätin siivota makuuhuoneen kun se kerran oli kunnolla tuuletettu (käynti parvekkeelle siis makkarista). Ja kun makuuhuone oli valmis, oli sitten pakko käydä vielä loppu asuntokin läpi imurin ja mopin kanssa. Jos ei olisi alkanut satamaan olisin saattanut erehtyä pesemään ikkunatkin. Vielä pitäisi raahata rehut suihkuun, mutta ajattelin vetää tämän kevätsiivouksen yhden pysähdyksen taktiikalla läpi ja nyt on ruoka uunissa valmistumassa.
Kävin vaan päälisin puolin kaappeja samalla siivotessa läpi, nyt on tuloksena jätesäkillinen täynnä täysin joutavaa roskaa joka ei palvele ketään. Drinkkitikkuja, rikkinäisiä avaimenperiä, haljenneita juomapulloja ynnä muuta roinaa siirsin laatikoista ja kaapeista odottamaan sateen laantumista ja roskikseen siirtoa.
(toim huom: siistin blogiakin kesäkuntoon..)

Asiasta rasiaan. 

Tästä piti jo eilen kirjoittaa oma postauksensa, mutta asia ei kuitenkaan ole niin pitkä ja nää mun postaukset yleensäkin on aika spontaania ajatuksen virtaa.
Anyways.  Eilen kun olin ystävän kanssa salilla, tuli puhetta kehonkuvasta. Tämä ystävä on muuten sellainen perushoikka urheiluhullu jolla ei kuuna kullan valkeana ole ollut ongelmia oman kehonsa kanssa saati paino-ongelmia. Toisin kuin allekirjoittaneella. Märehdin hänelle saunassa kaikkia allejani ja mahamakkaroitani, ja ystävä kuuliaisesti kuunteli kaiken. Lopuksi ystävällisesti totesi että mulla on tainut silmät jäädä jumiin sinne sadan kilon toiselle puolen.
Vaikka puntari kertoo noin  25 kilon pudotuksesta, ja vaateparsi on jo kahdesti mennyt uusiksi, en silti itse nää omaa sorjennutta varttani (suora lainaus kaverilta). Mikä on täysin totta. Vaikka tänä  päivänä näenkin varpaani enkä entistä maharöllöä, pääni sisällä se silti on vielä siinä. Ja vaikka aiemmin en saanut saappaita nousemaan yli nilkan, ja nyt ne solahtavat kuin hansikkaat konsanaan, ajattelen kuitenkin seisovani kahden pöllin päällä kuten ennen.
Tähän vikaan ei ole vielä auttanut mikään. Ajoittain harmittaa vietävästi että on henkisesti niin kiinni läskeissään, ja jotenkin pelkään niiden hiipivän takaisin kun en niistä ajatuksen tasolla ole koskaan luopunutkaan. Että se vatsaröllö tulee takaisin enkä huomaa sitä kun koko ajan kuitenkin ajattelen sen olevan siinä. Ei auta vaa'an lukemat, eikä peilin edessä keikistely. Ei auta tuttujen ihastelut muuttuneesta olomoudosta. Tiedän muutosta tapahtuneen (paljon), mutta jollain tasolla en sitten kuitenkaan siihen usko? Saako kukaan ajatuksesta kiinni? Painiiko kukaan saman ongelman kanssa? Onko kukaan keksinyt ratkaisua henkisten läskien laihduttamiseen?