Paluu

Kome päivää kökin ja könkkäsin kotona, sitten meni hermo. Tänään oli pakko lähteä salille kehittelemään kuntoa ja palauttelemaan mielenterveyttä. Äkisti pian sitä näyttää tulevan riippuvaiseksi jostain. Niinkun vaikka salijumpasta. Siis silloin kun siitä joutuu olemaan itsestä riippumattomista syistä erossa. Äkkiähän sitä menee viikko tai kaksi jos on motivaatio kadonnut ikkunasta.

Hmm. Onpa nuori ja hyvännäköinen neurologi telkkarissa (Kiminkinen tohtoroi taustalla, ja se siis haastattelee jotain neurologia. Ite Kiminkinen ei tolla hiirenhännällään oikein kosketa..)?

Vaa'alla en ole käynyt sitten tiistain, sillä niistä olisi tullut vain paha mieli. Olen hyvin tarkkaavaisin korvin kuullut vellikellon soiton, ja kilttinä tyttönä uskonut sen kutsua. Mutta ehtiihän sitä miettiä kiloja joskus toistekin, en jaksa.
Nyt keskityn siihen, että varvasta tykyttelee. Salireissu meni ihan hyvin, mutta kenkä puristi sanan varsinaisessa merkityksessä ja reilun tunnin pystyasento teki sen, että varvas alkoi taasen turpoilemaan.
Joudun ehkä ottamaan jotain kipulääkettä, sen verran tuo kipuilee. Lonkka ja oikea pohjekin vähän oikuttelee, varmasti johtuen sangen ergonomisesta linkutuksesta.
Varvassäryn ja sen johdannaisten  lisäksi keskityn myös siihen, että yläselkää juilii. Tuli salilla kokeiltu sitten vähän enkkoja ylätassu + selkätreenissä, ja se tuntuu. Mutta tää on sellaista positiivista tuskaa, kun tietää mistä se on tullut.

Keittiömestari ei siis oikeasti muistanut meidän vuosipäivää. Vaikka ei sillä, en mä mitään oikein odottanutkaan. Tai siis odotin sen verran että se olisi sanonut jonkin kommentin siitä että on vuosi mennyt, mutta en aikuisten oikeasti odottanut mitään elettä. Tai sitten olen vaan tottunut niin hyvään, etten erota metsää puilta. Tai käsi pystyyn, kuinka moni saa pyttipannun lisukkeena olleen paistetun kananmunan sydämen muotoisena lautaselleen?