Kaksi hetkeä

Se hetki kun juuri on nukahtamassa ja ensin säikähtää hirveää meteliä ja tajuaa sen olevan lumi joka vyöryy katolta alas. Ja samalla tajuaa että auto jäi suoraan räystään alle kun töistä kotiutui riutuva äiti ja raivokas lapsi ja muovikassilinen lähikaupan tarjontaa.
Mukavasti menee seuraava tunti kun miettii pitääkö autoa siirtää, valuuko lumi auton päällee, korvaako vakuutus ja millä menee seuraavana päivänä töihin jos konepelti ja tuulilasi näyttää siltä että katolta on tullut voimalla raskasta, märkää ja jäistä lunta.
Noh, en noussut siirtämään autoavaan luotin onneeni. Tulipahan aamulla kurkattua katole ja todettua että meillä onkin ne lumiesteet vai mitkälie sillä puolen kattoa jolle autot pysäköidään. Eihän se tokilumisyöksyä estä, mutta veikkaan että ainakin tämän loppukevään muistan pysäköidä auton pidemmälle räystään alta.

Se toinen merkittävä hetki on, kun leppoisa hengailu töissä muuttuu semipaniikiksi. Kun pikkuhiljaa alkaa muodostua uudesta työstä sen koko kuva. Ja tajuat että et tajua juurikaan mitään. Mutta ei se tunne läpeensä paha ole, jos ei anna sen tulla uniin (toisin kuin esim katolta valuvien lumien). Täytyy vaan olla igselle armollinen, huokaista syvään ja ylittää este kerrallaan.

Bonushetki on, kun aamulla astuu vaa'alle ja huomaa laihtuneensa 3 kiloa kahdessa päivässä. Ja sitä seuraava hetki kun huomaa että puntari oli puoliksi maton päällä...