Ei oo, ei tuu. Tulee sittenkin.

Eka kertaa on käynyt mielessä, onko bloginpito päiväni luetut. Ei oikein tunnu lohkeavan juttua, päässä on vaikka mitä ideoita mutta ulostuotto takkuaa vaikka aikaakin löytyisi. Mutta veri vetää kirjautumaan bloggeriin, joten minkäs teet. Jatketaan siis hyvää päivää, kirvesvartta-linjalla kunnes runosuoni alkaa kukkimaan paremmin.

Kupeitteni hedelmä.

No mitäs tässä on puuhailtu? Kiusattu TuVea verinäytteiden muodossa kun oletettu siitepölyallergia onkin kuitenkin ehkä jotain muuta. Tai oireet lehahtaa heti kun kortisoni-kuuri päättyy. Testattiin sitten vasta-ainekokein maito, kala, soija, maapähkinä, muna ja vehnä. Kaikki näytti negaa, ei ole allergiaa. Mystistä, tyttö on hiekkapaperia kasvoiltaan ja niskasta, taipeet huutaa kirkuvan punaisena. No, nyt sitten jätettiin pois maidon sakeuttaja, jos se aiheuttaisi oireita. Puklailuja tämä kokeilu näyttää ainakin aiheuttavan. Eniten tässä kuitenkin kiukuttaa, että juttelin perhetutun kanssa tuloksista (kun kysyi, pyrin jättämään tutut alan ihmiset rauhaan näiltä jutuilta kun en niille palkkaakaan maksa), tämä eläköitynyt työterveyslääkäri raapi päätään ja muisteli ettei tuollaisella alle vuotiaalla vasta-ainekokeet anna aina välttämättä oikeita negatiivisia. Eli positiivinen tulos tarkoittaa allergiaa, mutta negatiivinenkin saattaa olla allerginen. Että kiitos vaan, sain maksaa tytön kiusaamisesta ihan vaan huvin vuoksi. 

Pelisuunnitelmana on tämä viikko katsella onko maissi (l. sakeuttaja) kuitenkin kaiken takana, ja ottaa linjat sen jälkeen uudestaan hoitavalle lääkärille. Haluaisin kuitenkin uskoa kokeiden oikeellisuuteen, onhan ne määrännyt kuitenkin lastentautien erikoislääkäri ja allergologi, luulisi tietävän aiheesta enempi kuin eläköitynyt työterveyslääkäri? 

Jumppahommat.

Salilla olen nyt käynyt 2-3 kertaa viikossa. Omaa aikaa, selkeitä syy-seuraussuhteita (kyykkäsin, nyt ahteri huutaa hoosiannaa), selkävaivojen tokeentumista. Eri palkkari vaihtoehtojen pohtimista, ohjelman suunnittelua. Rakkautta. 

Oma aika.

Eilen pääsi mamma humpalle, olin katsomassa nuoruuteni rakkautta, Metallicaa. Nyt jaksan ihmetellä taas Keittiömestarin toilailuja ja TuVen ihottumia monta viikkoa kun sain ladattua omia akkuja. Poistuin kotoa klo 15, palasin klo 01. Tällä välillä ei yhtään soittoa kotiin, eikä kotoa (eipä puhelut tai viestit vissiin festarialueella olisi läpi tulleetkaan?). Miksi olisinkaan soitellut, kai nyt isä pärjää tyttönsä kanssa. Systerille tosin sanoinkin, etten ole huolissani lapsesta, se osaa kyllä vaatia huomionsa ja hoitamaan tarpeensa, isän pärjääminen enempi jännitti kun eka kertaa tämä oli pidempään kuin kaksi tuntia vetovastuussa. No oli kyllä jo aikakin!

Mutta siis, eilen humppasin siskon kanssa Amorphiksen sekä Metallican keikat. Kummatkin bändit on tuttuja mun teiniangsti-vuosilta, nyt vasta pääsin todistamaan kummatkin livenä. Kannatti, vaikka ilta yllätti viileydellään ja keikkapaikan maa haastavuudellaan (sorakenttä yhdistettynä puolennyrkin kokoisiin kiviin). Onnea oli villapaita ja lenkkarit. Sääliksi kävi paria tyttöä minihameissaan ja stiletoissaan.

Mutta mikä meitä suomalaisia riivaa? Kaikki varmasti tiesi että Metallica soittaa läpi Black-albumin (väärinpäin), silti osa yleisöstä lähti valumaan pois alueelta jo puolivälissä, ja poistuva väkimäärä kasvoi koko ajan? Riittihän sitä katsojia 48 tuhannessa vielä keikan loppuun asti, mutta itse en olisi suostunut maksamaan 79 euroa jos en olisi kuullut klassikoita: Nothing Else Matters:ia, Enter Sandman:ia saatia encoren One:a. Ja metrotkin kulki tunnin pidempään, jolloin alueelta pois pääsykin oli turvattu vaikka keikan kuuntelin loppuun!

No, ei ollut meidän menetys.

Parisuhde.

Keittiömestari on palannut ihan oma-aloitteisesti nukkumaan meidän makkariin. En sanonut hyvällä enkä pahalla, ehkä aika vaan oli kypsä. Muutenkin tuntuu että sitä kiinnostaa mun kuulumset jälleen enemmän, kyselee jopa miten treeni kulkee. Väittäisin että treenin ja suhteen välillä on yhteys. Mä olen paremmalla tuulella, voin paremmin, näytän paremmalta. Ehkä jopa hetkittäin ihmiseltä?

Blogin tulevaisuus.

Mä haluaisin niin kovasti kirjoittaa postausksen johon riittäisi tunnisteeksi yksi tägi (joku muu kuin jo legendaarinen diipadaapa). Mutta jotenkin tälläiset yhteenvedot on tän hetken teema, vaikka ne lähinnä toimii  muistilappuina elämästä itselleni. Saa heittää viisasten kivellä miten tästä eteenpäin. Saa heittää myös postausidealla, jos ulkopuolinen vetoapu saisi lisäisi tuulta purjeisiin (sainpa tungettua yhteen kappaleeseen monta ontuvaa kielikuvaa...).