Ei saa laulaa Rannanjärvestä

Noin lauleskeli jo Kolmas Nainen aikanaan, ja mä olen kanssa hoilottanut tuota tässä viime päivinä. Luin nimittäin jostain lehdestä kuinka lapselle laulaminen tekee siitä (hänestä) jotenkin superälykkään, tai ainakin kauniin tai jotain. Mutta koska en osaa oikeastaan yhtään lastenlaulua alusta loppuun, enkä niitä oikein jaksa kuunnellakaan opetellakseni, olen vetänyt sitä repertuaaria jonka parhaiten taidan. Keittiömestari nyrpistelee nenäänsä Kotiteollisuudelle ja Apulannalle, joten perherauhan ylläpitämiseksi olen sitten tulkinnut Kolmatta Naista, Popedaa ja Suurlähettiläitä. Noita bändejä kuuntelin joskus yläasteikäisenä, ja kummasti ne sanat kumpuaa jostain takaraivosta. Ja jää muuten päähän soimaan, kiva yrittää nukahtaa kun Pate Mustajärvi hoilaa Repestä ja Lissusta vasemman ja oikean korvan välissä.

Nukumisesta puheenollen, kummasti helpottaa elämää kun nukkuu 4 ja puoli tuntia putkeen. Viime yönä mulla oli viihdytysvastuu noin kahteen asti yöllä, jonka jälkeen vielä ruokin jälkikasvun. Keittiömestari havahtui hereille ja suoritti pulloruokinnan loppuun ja jäi tainnuttamaan jälkikasvua. Mä painuin nukkumaan herätäkseni tosiaan neljä ja puoli tuntia myöhemmin. Luonnollisesti pienessä paniikissa, kun äijä ja lapsi oli hukassa. Sohvaltahan ne löytyi. Tai no jälkikasvu nukkui sitterissä ja Keittiömestari sohvalle. Ja siinä kohtaa kun avasin makuuhuoneen oven, herättiin sitterissäkin jo (sohvalta sen sijaan kuului lähinnä kuolonkorinaa muistuttavia ääniä).
Hiukan ollaan jännän äärellä, kun perjantaina saatiin vihdoin lupa harvennella ruokailuja niin, että Neiti saa itse päättää koska syö. Ja tuohan on sitten ottanut vahingon takaisin, ja päivisin saattaa tyytyväisenä nukkua sen viisikin tuntia putkeen. Hyvähän se on että nukkuu, ainoa vaan että ruokailut on aika harvassa eikä se nyt niillä harvoillakaan kerroillaan syö ihan niin paljon kuin ohje olisi. No, keskiviikkona päästään taas kuulemaan tuomiota neuvolaan. Toivottavasti tuo olisi nyt ymmärtänyt imeä reisiinsä riittävästi rasvaa niin että paino olisi noussut räjähdysmäisesti jotta univelkainen äiti saisi mielenrauhan. Edes hetkeksi.

Tänään kävin haistelemassa ilmaa salilla. Vietin omaa aikaa siskon kanssa, ja käytiin lenkillä. Huonona ihmisenä jätin jälkikasvun kotiin, sillä alkoi tuntumaan siltä, että pikkuhiljaa on pakko alkaa napanuoraa paukuttelemaan.
Käppäiltiin ohi kuntosalin jossa oli avoimet ovet ja poikettiin sinne sitten ihmettelemään. Mulla lienee uusi salinhaku edessä, kun vanha on työpaikan vieressä enkä nää järkeä ajella sitä paria kymmentä kilsaa suuntaansa että pääsen salille. Ei tuo kotipaikan läheinen sali nyt varsinaisesti vaikutusta tehnyt, mutta lähinnä se tietoisuus siitä, että jossain vaiheessa pääsen sinne heiluttelemaan painoja tuntui enemmän kuin hyvältä.
En todellakaan vielä ole paluuta jumppaamaan tekemässä, mutta ajatus siitä että jonain kauniina päivänä sen teen saa taas jaksamaan ihan eri tavalla. Ai niin, noin kymmenen kiloa on paino tippunut tähän mennessä, eli noin 12 on jäljellä. Kyllä se taas tästä, (johonkin) kesään mennessä.