Kolme vuotta, eikä suotta!

Tervetuloa, tossa vasemmalla on vähän suolapalasta ja oikealla, öh, kinuskia? Täällä vietetään Ajatuskatkos-blogin kolme vee synttäreitä, peremmälle vaan.
No oikea päivä oli eilen, mutta näitä bileitä järjestellessä ei ehtinyt oikeana päivänä juhlia.

Keittiössä jutellaan miehistä ja testosteronista.
Matkalla kauppaan valittelin Keittiömestarille että jostain syystä mulle on monen kertaa tullut noin 12 tuntia kestävä nuha kunnon salitreenin jälkeen. Asia jäi vaiheeseen kun alettiin miettimään kauppalistaa, mutta kassajonossa kun oli sopivan hiljaista -mutta muita asiakkaita joka puolella ympärillä- sanoo Keittiömestari yhtäkkiä "se että tuut kipeeks varmaan johtuu testosteniruiskusta". Tuli muuten vielä hiljaisempaa siinä kassajonossa, ja aika harva pystyi olemaan katsomatta meihin päin. Keittiömestari siis ilmeisesti yritti sanoa, että endorfiiniryöpystä johtuu nuha, mutta hormonit meni sekaisin ja väsyneenä se puhuu muutenkin kuin googletranslator, kun jenkeissä vietetyt vuodet kuuluu hassuina sanoina ja sanajärjestyksinä (tai siis kun ne kääntää suoraan englanniksi ne kuulostaa ihan loogisilta).

Olkkarissa mietitään asumista.
Asutaan nyt siis vuokralla, ja pikkuhiljaa isolle firmalle jokakuukausittainen rahalahjoitus on alkanut tympimään (pankillehan sitä suorastaan ilosta kiljuen antaa rahaa). Ongelma vaan on (edelleen), että mä haluaisin asua kerrostaloasunnossa pk-seudulla, Keittiömestari haluaisi maalle johonkin ikivanhaan omakotitaloon. Huomaako joku tässä pienehkön ristiriidan?

Pinniksen vieressä puhuttaa allergiat.
Pidettiin taukoa rotaatiosta kuten kommenttiboxissa mainitsin, mutta jostain käsittämättömästä syystä ajattelin, että nyt olisi loistava tilaisuus kokeilla possua. Virhe. Virhe isolla Veellä. Kutina ja ärtyneet ihottumat on nyt pahempina kuin ikinä koskaan, ja viime yö oli yhtä nieleskelyä. Äiti nieleskeli kyyneliä ja tyttö pukluja. Ihme kyllä ei huolinut yöllä maitoa, ja aamuyöstä saatuaan uuden satsin Ataraxia (edellisen oli saanut jo alkuillasta) nukkuikin sitten monta tuntia. Aamulla askartelinki sitten suolavedessä liotetut harsotaitokset hetkeksi ihottumien päälle putkiharsolla ja teipillä. Uskomatonta mutta totta, ne tuntuu vievän punoitusta kutinaa pois paremmin kuin muut mömmöt. Aika työläitä vaan askarella, ja tietysti ne tyttöä kiusaavat kun ei voi kunnolla liikkua tuppojen kanssa.
Päätettiin että tänä vuonna testataan enää viljoja, ja sitten tie viepi lääkäriin. Vuoden iässä vastassa onkin sitten mahdolliset vehnäaltistukset kelaa varten, toivottavasti niitä ei tarvita!

Makkarissa pohditaan pinnallisia.
Pitäisi, tai no oikeasti haluaisin, käydä kampaajalla. Viimeksi kävin elokuun alussa! Olisi ehkä aika alkaa siirtämään habitusta moodiin jossa ei hengailla kotona pieruverkkareissa. Joista tulikin mieleen että ei niissä pieruverkkareissa oikein kehtaa töissä tepastella. Eli työvaatetta pitäisi hankkia, mutta en millään haluaisi ostaa vaatteita näihin kiloihin (se siitä oman ulkomuodon hyväksynnästä)? Jos pyytäisi mutsilta joululahjaksi vaikka kampaamoreissun ja itse hankkisi vaikka yhden siistin neuleen, jonkun trikoopaidan ja housut. Johan niillä pärjää pitkälle.

Kuten sanottu, tervetuloa ja toivottavasti viihdyt näissä bileissä vielä pitkään!

Suutarin lapset

... kulkee ilman kenkiä, sanoi kotikoodari kun ei omassa blogissaan kommentoimaan pystynyt. En taas vaan tajua, jostain syysä kirjautuneena en pysty kommentoimaan omaan blogiin, siksi oon tylyttänyt eli ollut vastaamatta teidän kommentteihin.

Eilen tuli ykkönen kolmosen jälkeen, eli vietin synttäreitä. Ei olleet lainkaan huonot bileet. Vai voiko muka sellaiset olla jotka alkaa sillä että lauantai-illalla keitetetään kattilallinen kinuksia kakkuun? Sitä tuli valehtelematta puolitoista litraa! Lähti Keittiömestarilta vähän lapasesta etten sanoisi. Mutta kinuskikakku oli loistavaa, ja yllättäen kinuksia jäi vielä syötäväksi ehkä jädenkin kanssa.

En sitten keksinyt mitä toivon lahjaksi, joten sain uuden MP3-soittimen. Loistava valinta, sillä vanhassa akku kesti noin puoli tuntia. Nyt on vaan se vaikeus "täyttää" soitinta. Siskolta sain myös aivan loistavan lahjan, höyrypuhdistimen! Isänpäivänä olin pähkäillyt miten TuVen leluja voisi nopsasti putsata, joten sisko oli tehnyt reissun Biltemaan ja kyseinen härveli nököttää nyt meidän olkkarin pöydällä (kun on näin vanha ei jaksa siivota heti juhlien jäljiltä).

Työkaveri muisti myös synttärinä, ja toi lahjaksi uuden treenitopin. Kävin se päällä tänään tietysti treenaamassa (pakko sulattaa sitä kinuskia jollain tavalla). Voisin vaikka vannoa että treeni kulki paljon paremmin ja painot tuplaantui? Vähintään!
Se viimeviikkoinen zumba. Se oli ihan yhtä paljon ajanhaaskausta kuin pari vuotta sittenkin. Jos on kaksi vasenta jalkaa eikä yhtään rytmitajua, ei voi mennä hirveän vahvasti. Tällä viikolla ajattelin kokeilla venyttelyä.

Hah! Blogikarma petti pahemman kerran, TuVe vetelee edelleen täydet yöunet! Pientä tyytymättömyyttä on silti tytöllä ilmassa. Johtunee turvonneesta yläikenistä ja kulmahampaiden kärkien pilkottamisesta ikenen sisällä. 

Kuulumiset hetkessä

Kostakoon karma, mutta nyt on pakko hehkuttaa. Kuusi yötä on TuVe nukkunut 12 tuntisia öitä. Saattaa yöllä havahtua, mutta aikansa öhisteltyään nukahtaa itse uudelleen.
Mitään varsinaista unikoulua ei harrastettu. Ainoa muutos oli, että tyttö nukkuu enää yhdet päikkärit. Koska yöunet on 21.30-9.30 (aamu-uninen äiti kiittää!), yhdet tunnin tai kahden päikkärit ynnää unimäärän tavoitteelliseen noin 14 tuntiin. Eipä tuo iltaisin kummemmin väsynyt ole, joten näillä mennään.

Joulukuun jumppaongelma on lähes selätetty, sain synttärilahjaksi 10-kortin läheiselle uimahallille. Voin kortilla käydä salilla tai uimassa (vesijuoksemassa). Kymmenen kertaa on aika paljon, ottaen huomioon että joulukuussa on joulunpyhät (no kidding!), risteily (ilman lasta tai sen isää!) ja mahdollisesti vielä pieni Suomiturnee kakrulaisen kanssa.

Kävin eilen töissä sopimassa työnkuvasta. En palaa niihin töihin joista jäin äitiyslomalle, vaan astun uratikkailla yhden askelman alaspäin, käytännössä omasta halusta. Lisäksi teen isäkuukauden jälkeen myös Kataisen Jykän onnelliseksi tekemällä osa-aikaisuutta hoitovapaan sijaan (50%). Isovanhemmat saavat nauttia lapsenlapsestaan noin kerta viikkoon, kun osutaan Keittiömestarin kanssa samaan aikaan työmaille.

Mulla on sunnuntaina synttärit ja ikäriisi on tosiasia (viime vuonna kolmenollan tullessa täyteen taisi hormonihuurut tasoitella pahimmat ikädraamat). Nyt pitäisi keksiä joku lahja mikä pyytää Keittiömestarilta. Se on mua painostanut jo kuukauden päivät, enkä keksi mitään "kivaa". Yritän pysyä vielä tolkuissa, ja miettiä jotain noin viidenkympin arvoista, sillä Keittiömestarille synttärilahjaksi antamani piirtolevy maksoi sen verran.

Salikytkyä on tosiaan jäljellä enää muutam viikko, joten otetaan sitten kaikki irti vikoista päivistä. Menen tänään Zumbaan. En tykännyt siitä kun viimeksi kokeilin (n 2 vuotta sitten). Silti kun katselin tarjolla olevaa jumppaohjelmaa, ei siellä mikään tuntunut järin houkuttelevalta. Joten salitreenin jälkeen laitetaan tänään kahdella vasemmalla jalalla koreasti!

Noheva jumppa

Salikaveri väittää että noheva ei ole oikea sana. Mä taas väitän salikaverin olevan väärässä. Ja kohta on sekin kaveri kuulkaas entinen kaveri!
Jep, jos ei ole mun kanssa kaikesta samaa mieltä, en enää leiki. Ei vaines.

Multa loppuu salijäsenyys tän kuun lopussa ja pääsen työpaikan salille vasta vuoden alusta (jonne luonnollisesti tuolla nykyisellä salilla käyvällä ei ole asiaa). Eli joulukuu pitäisi keksiä jotain näppärää tekemistä, nohevaa jumppaa toisin sanoen. Jos joku nyt ehdottaa lenkkeilyä, niin en ala. Se on tylsää ja tappavaa. Käyn keskimäärin 3 kertaa viikossa lykkimässä vaunuja noin puolentoista tunnin verran tuossa lenkkipoluilla. En ymmärrä ihmisiä jotka saa kiksit päivittäisestä lenkkeilystä, siis kävellen? Tietysti voisin ulkoistaa hyvin taas buustanneen juoksumaton kurittamisen lähimetsään, mutta käytössä olevat vaunut ei sovellu juoksemiseen, ja iltaisin kun Keittiömestari olisi lapsenvahtina, on jo niin pimeää ja myöhä että siellä voi tulla vastaan mörköjä. Sitä paitsi tiedän kokemuksesta että juoksumatka ja vauhti lyhenee entisestäänkin naturelleissa oloissa. Mistähän sekin johtuu? Ehkä siitä että matolla voin tuijottaa kasvavia lukemis ja haastaa itseäni jaksamaan vielä yhden minuutin ja yhden sata metriä ?

Tänä aamulla kun lämmittelin fillarin selässä, kuulin tahtomattanikin kun vieressäni lämmitelleet nollakokoiset tyttäret ihmettelivät kolmatta ystäväänsä. Tämä ilmeisesti käy säännöllisesti kuntosalilla, mutta "painaa ainakin 70 kiloa" nollakokoisen kanssapyöräilijän mukaan. Mikä meikäläisen korvaan ei kyllä kuulosta niin kovin pahalta, jos tämä kolmas ystävä on ns. normaalipituinen? Tulivat yhdessä siihen tulokseen, että tämä kolmas henkilö valehtelee salilla käynnistään, kyllähän sen pitäisi laihtua.
Meinasin siinä kääntyä ympäri, ja avata sanaisen arkkuni näille tytönhupakoille. Mutta epäilin jo itsekin, että avatumisellani tuskin olisi saavutettu mitään, päätin sen tehdä täällä blogissa. Joten.
Kuten sanottu, lenkkeilen noin kolmasti viikossa. Kerran viikossa käyn myös mammajumpassa joka kestää tunnin verran ja saa ainakin oman sykkeeni nousemaan varsin kivasti. Käyn salilla kolmesta neljään kertaan viikossa. Tällä hetkellä painot mitkä salilla nousee, on kovemmat kuin ikinä koskaan (tämän hurrrjan 4 vuotisen saliurani aikana). Tämä taas johtunee siitä, että kropassa on myös energiaa enemmän kuin pienelle kylälle. Joka taas johtuu siitä, että tässä ajoittain hektisessä (ja valvottavassa) allergiasuossa en todellakaan jaksa katsoa mitä suuhuni laitan. Mikä taas johtaa siihen, että ylipainoa on edelleen päällä parisenkymmentä kiloa.
Olen mielestäni oiva esimerkki siitä, että ruokavalio on todellakin pääosassa painonpudotuksessa/ hallinassa. Joskus mietinkin, että kuinkahan painava oikeastaan olisinkaan, jos en treenaisi yhtään? Sairaalloisen painava, veikkaisin.

Tiedostan asian, ja olen sen kanssa niin sinut, kuin vain länsimaalainen nainen voi vartalonsa kanssa olla. Tällä hetkellä prioriteettini on treenata, ja nauttia elämästä. Jos ja kun vuorokausirytmi meidän perheessä tulee olemaan sellainen että öisin ei tarvitse herätä 4-40 kertaa ja kun kauppareissusta selvitään niin että kaikki energia ei mene lapsen sopivien ja ehkä mahdollisten ruokien etsimiseen, voin alkaa stressata rauhassa omia syömisiäni. Siihen asti käyn puntilla ja nautin siellä tuloksista. Nautin myös aamupalaksi suklaamuffinssin jos siltä tuntuu (terkkuja Jonnalle :D ) ilman huonoa omatuntoa.

Loppukevennys lapselta. Jotain nurkinkurisuutta ilmassa? Nyt on kovasti in maata sellällään, ja kiivetä jaloilla tukea pitkin niin, että loppuasennossa tyttö nojaa niskoihinsa. Siis niin että lähes koko selkä ja jalat on ilmassa, ja siinä tönötetään niin kauan kuin tasapaino kestää. Eikö tarkoitus olisi pyrkiä ylös mahaltaan, niin että vain jalat ottaisi maahan?

Blogillani on varaa

En ole myynyt sieluani tai blogiani mihinkään (eipä oo paljon ollut kiinnostusta, ehe), mutta sain T:ltä tunnustuksen:  A Blog With Substance. Tähän näyttää liittyvän myös kuva, mutta se löytyy kapaaville T:n omasta blogista (esimerkiksi). Jonkun verran työnkuvaani (aiemmin) kuului Lontoonkielisen materiaalin läpikäynti, ja tässä yhteydessä substansilla tarkoitettiin varoja (ikäänkuin materiaalina/mahdollisuuksina).
Se siitä selittelystä, eikun eteenpäin sanoi mummo lumessa.

1. Kiitä tunnustuksen antajaa
Kiitos, kiitos. Ei olis tarvinnut, tää on ihan liikaa (katselee varpaisiinsa ja potkii pieniä kiviä).

2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggarille
Jumakekkama, kahdeksalle! Koska on perjantai ja mulla on nuha (tosi päteviä syitä), en jaksa miettiä kahdeksaa ansioitunutta, joten bileet paranee kun väki vähenee ja jaan tämän neljälle mammabloggarille:
Emännälle blogiin Kahden viivan kansalainen. Jotenkin lohdullisen rehellistä tekstiä lapsiperheen elämästä.
Heinälle blogiin Jos sul lysti on. Lähes samanikäisen keesipäisen pojan seikkailut toki kiinnostavat.
MammaMarianille (salatuun) blogiin Illikan matkassa. Perätila ja suunniteltu sektio sai aikanaan seuraamaan blogia, sillä tiellä ollaan (ja niillä oli mun himoitsema syyshaalari. Kieltäydyn puhumasta välikaudesta. Koska ei ole välikautta, on syksy ja kevät!)
Jonnalle blogiin Jonna1983. Seurasin Jonnan blogia silloin kun lihas vaan kasvoi. Kun alkoi mahakin kasvaa, seurasin vielä suuremmalla mielenkiinnolla.  Sillä tiellä ollaan.

3. Ilmoita heille tunnustuksesta
Hetikohta kun saan tämän valmiiksi.

4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi
Olen tavannut kaksi bloggaria livenä, ja kahden kanssa olen tehnyt bisnestä.
Puhun lapselle kiusallani ruotsia ajoittain, ihan vaan ärsyttääkseni Keittiömestaria.
En enää mainitse kenellekään kirjoittavani blogia. Löytäkööt tämän jos ovat löytääkseen.
Olen suunnitellut TuVelle menestyneen nyrkkeilijän uraa.
Saan aina kaikki kylillä liikkuvat taudit (nytkin siis nuhassa), ja kauhulla odotan tytön syksyllä alkavaa päiväkotiuraa.
Olen suunnitellut TuVen synttärikakun. Synttäreihin tosin on aikaa vaivaiset kolme ja puoli kuukautta.
Katson Kauniita ja Rohkeita jos olen kotona.
En sen sijaan ole katsonut yhtään osaa Dancesta, Talentista, Master Chefistä saati BB:stä. Haluan viihteeni käsikirjoitettuna ja oikeilla nättelijöillä!

Sitoutumaton huomio

Mutsi lainasi mulle kirjan. No minkä kirjan? No sen kirjan.
Siinä on kyllä jollain kotiäidillä ollut ihan hippasen liikaa aikaa, sanon minä.  Toisaalta, luin viisisataa jotain sivuisen kirjan yhdessä iltapäivässä ja kahdessa illassa. Se taas kertonee jotain musta. Oli kyllä aika höttöistä. Tuskin luen trilogian kahta muuta osaa. Toisaalta niin sanoin tuosta ekasta osastakin.

Niin. Ja moneen kertaan mainitaan että sen sällin housut roikkuu juuri sillä tavalla. Ei mene mun jakeluun. Housujen pitää istua! Siinähän jää pakaralihakset näkemättä jos housut roikkuu?

Tästä kirjasta on kyse, jos joku ei vielä tiennyt.

Haa! Luulitko otsikon perusteella että kirjoitan jotain rapakon takaisista vaaleista, menit lankaan!

Mukava maanantai

Huomasin eilen illalla kun selasin omaa blogiani (itsekeskeisyyden multihupentuma), että täällä tulee luvatoman usein harmiteltua asioita joita esimerkiksi TuVe ei osaa, tai voi syödä. Joten kun arjen sankari on päiväunilla ja mulla kupillinen kahvia käsissä, ajattelin listata muutaman mukavan asian, joihin voin palata kun harmittaa.

TuVe ei juuri koskaan hereillä ollessaan itke (siksi ehkä itkeekin öisin?). Jos joku asia vaatii korjausta, kuuluu tytöstä lähinnä murinan ja ähkimisen väliltä olevaa ääntä.
TuVe kykenee nukahtamaan lähes paikkaan kuin paikkaan käytännössä itsekseen(kärryt, sänky, leikkimatto, syli, auto), ja nukahdettuaan saa maailma ympärillä räjähtää.
Tyttö myös viihtyy yksinään, saattaa leikkiä leluillaan pitkiä aikoja, antaen mahdollisuuden mun touhuta kaikenlaista. Ei tuota näytä edes häiritsevän jos poistun huoneesta eikä ääneni edes kuulu.
Hän myös suhtautuu vieraisiin ihmisiin positiivisesti, uusia hiukan ujostellen, mutta ahdistuksesta tai vierastamisesta ei todellakaan voi puhua. Kaikki uudet ihmiset on oikeastaan jännittäviä.
Jos pitäisi veikata, on kauppareissut tytön mielestä parasta. Kun tytön laittaa ostoskärryyn tönöttämään, ilmestyy naamalla mairea neljän hampaan hymy.  Kärryistä onkin sitten mukava ihmetellä muita ihmisiä, ja ennenkaikkea flirttailla miehille (tämä piirre on säilynyt edelleen).

Vaikka ruokavalio on suppea, ruokahalu on suuri. Päivästä toiseen lautasella seikailee samat ruoka-aineet, ja joka kerta avautuu tyttösen suu kuin linnunpojalla lusikan lähestyessä. Jos satsi loppuu ennen aikojaan, kuuluu sen sijaan murinaa. Yleensä tarjottu maitopullo helpottaa tuohon murinaan.

Vaipanvaihto sujuu muitta mutkitta, tyttö köllöttelee selällään vempuilematta jos vain saa ihastella omaa rasvatuubiaan (perusvoidenäyte, saatu lääkäriltä. Tai oikeastaan tuo omi sen sieltä, ja lääkäri sanoi että voidaan pitää se). Paidan vetäminen pään yli on jostain syystä hyvin lystikästä. Kuten on myös sukkien laitto. Tämä saa välillä aikaan jopa ääneen kikatuksen.

Nukkumiseen liittyvä mukava asia on myös, että vaikka yö olisi ollut kuinka repaleinen tahansa, aamu tytöllä ei juuri koskaan ala ennen puolta kahdeksaa. Eli "tulkaa pelastamaan mut sängystä, en jaksa enää leikkiä yksin"-huhuilu alkaa armollisen myöhään. Tätä aamu-uninen äiti arvostaa. Tänään muuten herättiin 9.15 (tosin nukkumaan meni vasta klo 22, ja heräsi vain kahdesti).

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä postaus. Olkoon tämä marraskuun ensimmäinen kokonainen viikko täynnä positiivisia ajatuksia!

Sirkusnorsu

Tänään aamulla kun juoksentelin salilla juoksumatolla, tuli vilkaistua syrjäsilmin peiliin. Ei olisi muuten kannattanut. Jos kuvailisin itseäni sotanorsuksi joka tantereella rynnistää, olisi se väärin kaikkia sotanorsuja kohtaan. Enemmin tuli mieleen juoksumatolla tasapainoileva sirkusnorsu, joka olisi ehkä ison pallon päällä ja väistelisi vastaantulevia apinoita? Tekniikassa on toivomisen varaa, kun tuntuu ettei matom leveys riitä meikäläisen sirolle askellukselle.
Olen tuota juoksumattoa kiduttanut nyt enemmän kesästä asti. Huimia tuloksia vauhdissa tai matkan pituudessa ei olla saavutettu, sen sijaan valkoinen rengas suun ympäriltä on hävinnyt ja enää en näe tähtiä kun lopetan yhden naisen sirkusnorsushown. Pitänee siis harkita matkan pidentämisetä tai vauhdin nostoa. Toisaalta nyt ollaan mukavasti mukavuusalueella, kukas hullu sieltä pois haluaisi, ei tämä norsu ainakaan!

Täällä blogissa käy nykyään pyörimässä pientenlasten äitejä, joten esitän teille vetoomuksen. (Jonna voi tämä skipata, sait kuulla marinani ihan livenä :) ).
Jos jokainen tätä blogia lukeva vanhempi tästä lähtien pitäisi huolen, että se oma kullunnuppu ei söisi yleisellä leikkipaikalla niitä maissinaksuja, riisikakkuja, keksejä ja/tai heiluisi ympäriinsä falskaavan maitopullon tai mehupullon kanssa. Siis ihan siinä leikkialueella missä kersat painii ja mellestää. Sen läheisyydessä on ihan ok, mutta itse siinä leikkimestassa ei. Tämä on varmasti asia, jota ei tehdä kiusallaan, mutta aiheuttaa tälläisille allergisten lasten vanhemmille päänvaivaa ja harmia. Oli kyseessä sitten ostoskeskuksen leikkipaikka, tai kuten eilen kirjaston leikkialue, aina sieltä tuntuu löytyvän joku eväsretkeläinen.
Mieli on matala kun pieni lapsi sitten kärsii illan ärtyneestä ihottumasta käsissään, mikä lehahti kun iho oli kosketuksessa maitoon. Ja se maito joutui käsiin kun leikkipaikalla pieni poika heilui nokkamukinsa ja kaatoi maitoa maahan ja meidän haavoittunut sotilas sitten mönki sen maidon päältä, ilmeisesti.
Toki voisin olla laskematta lastani yleisille leikkipaikoille, tai antaa hänen leikkiä esim toppahaalarissa. Mutta mun itsekkäässä mielessä olisi helpompi jos vaan sovittaisiin että pidetään leikkipaikat leikkipaikkoina, ja ruokapaikat ruokapaikkoina.

Toki olen valmis pyörtämään puheeni, jos joku pystyy perustelemaan miksi se riisikakku pitää saada syödä liukumäessä? Ja maassa jossa taistellaan ylipainoa vastaan, kuten allekirjoittanutkin, onko mitään järkeä opettaa lasta sellaiseen napostelukulttuuriin muutenkaan?